Tämä on lupaava artikkeli.

Hertta Kuusinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hertta Elina Kuusinen
Salkuton ministeri
Pekkala
26.5.1948–4.6.1948
Ministeri valtioneuvoston kansliassa
Pekkala
4.6.1948–29.7.1948
Kansanedustaja
1945–1972
Henkilötiedot
Syntynyt14. helmikuuta 1904
Luhanka
Kuollut18. maaliskuuta 1974 (70 vuotta)
Moskova
Ammatti kirjastonhoitaja, opettaja, sanomalehden toimittaja
Vanhemmat Otto Wille ja Saima Kuusinen
Puoliso Tuure Lehén (1923–1933)
Yrjö Leino (1945–1950)
Tiedot
Puolue SKDL (SKP)
Kumppani Olavi Paavolainen (1952–1964)

Hertta Elina Kuusinen (1945–1950 Kuusinen-Leino, 14. helmikuuta 1904 Luhanka – 18. maaliskuuta 1974 Moskova) oli suomalainen poliitikko. Kuusinen oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kansanedustaja 1945–1972, SKDL:n eduskuntaryhmän johtaja 1945–1966, SKDL:n pääsihteeri 1952–1958 ja SKDL:n varapuheenjohtaja 1958–1970. Hän toimi myös ministerinä Pekkalan hallituksessa 1948, aluksi salkuttomana ministerinä ja myöhemmin ministerinä valtioneuvoston kansliassa. Hän oli aikansa johtavia kommunisteja Suomessa.

Kuusinen asui Neuvostoliitossa 1922–1934, minä aikana hän liittyi Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP). Vuonna 1934 hän tuli Suomeen ja oli vangittuna suurimman osan kymmenestä seuraavasta vuodesta. Sotien jälkeen kommunistien toiminta sallittiin ja Kuusinen nousi valtakunnanpolitiikkaan. Kuusinen johti SKDL:n eduskuntaryhmää 1950- ja 1960-luvuilla, ja hänellä oli merkittävä vaikutus useiden sosiaaliuudistusten ajamisessa. Hän oli mukana viemässä läpi lapsilisäuudistusta, samapalkkaisuutta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa. Kuusinen valittiin SKP:n kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1972.

Vuonna 1987 Mitä missä milloin -vuosikirjan toimituksen kokoama raati valitsi Kuusisen yhdeksi Suomen itsenäisyyden ajan 70 vaikuttajasta.[1] Vuonna 2004 järjestetyssä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Kuusinen sijoittui 25. tilalle.[2]

Kuusisen isä oli poliitikko Otto Wille Kuusinen.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertta Kuusisen isä Otto Wille Kuusinen vuoden 1920 tienoilla. Otto Wille Kuusinen vaikutti vahvasti tyttärensä elämänvalintoihin: Hertta Kuusinen ryhtyi kommunistiksi ja muutti Neuvostoliittoon isänsä jalanjäljissä.

Hertta Kuusinen syntyi Luhangassa vuonna 1904. Hänen isänsä oli poliitikko Otto Wille Kuusinen, äiti Saima (o.s. Dahlström) oli luhankalaisen kartanon tytär. Perheen esikoinen Aino Elina oli kuollut, minkä vuoksi Hertallekin annettiin toiseksi nimeksi Elina.[3]

Sisällissodan aikana 14-vuotiaana Hertta Kuusisesta tuli sosialisti. Otto Wille Kuusinen lähti Neuvosto-Venäjälle vuonna 1918 hoitamaan kansanvaltuuskunnan asioita, minkä jälkeen Saima jäi yksin hoitamaan Herttaa ja perheen neljää muuta lasta. Hertta Kuusinen opiskeli Helsingin uudessa yhteiskoulussa 1915–1918, Jyväskylän Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1918–1922 ja uudestaan Helsingin uudessa yhteiskoulussa 1920–1922, yhteensä seitsemän luokkaa.[3]

Elämä Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen muutti 1922 Neuvosto-Venäjälle.[4] Hän ryhtyi vakaumukselliseksi kommunistiksi ja otti kotikielekseen venäjän.[3] Hän liittyi SKP:hen 1930-luvun alussa.[3][4]

Kuusinen asui Moskovan Lux-hotellissa yhdessä muiden ulkomailta Neuvostoliittoon saapuneiden kanssa.[5] Hän kävi kirjastoalan kursseja, suoritti kirjastonhoitajan tutkinnon ja työskenteli kirjastoissa 1922–1934. Hän opiskeli Lenin-koulussa 1930–1932 ja opetti siellä 1933–1934. Kuusinen työskenteli Kominternin kansainvälisellä osastolla 1926–1934 ja oli Saksassa fasismin vastaisessa toiminnassa 1932–1933. Lenin-koulussa hän käytti nimeä Greta Kraft ja Kominternin kansainvälisen osaston pohjoismaisissa tehtävissä nimeä Iris Pettersson.[3]

Maanalainen elämä ja vankeus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen tuli salaa Suomeen Iris Petterssonin nimellä keväällä 1934.[4] Hän ehti olla maassa vain pari viikkoa ennen kiinnijäämistään.[5] Lokakuussa 1934 Turun hovioikeus tuomitsi Kuusisen neljäksi kuukaudeksi vankeuteen viranomaisten erehdyttämisestä sekä neljäksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Tuomio herätti huomiota ulkomaillakin: se oli ankara ja lainvastaisesta toiminnasta oli vain epäilyjä, ei näyttöä.[3] Kuusinen oli vankilassa Turussa ja Hämeenlinnassa ja vapautui keväällä 1939.[4] Vankilassa hän kirjoitti kirjeitä, muistelmia, proosaa ja runoja, luki ja maalasi sekä opetteli uusia kieliä. Kuusinen osasi jo ennestään ruotsia, saksaa ja venäjää ja oppi nyt englantia, espanjaa ja ranskaa.[3]

Vapauduttuaan Kuusinen tapasi Yrjö Leinon, joka oli myös kommunisti. He rakastuivat ja piileskelivät talvisodan aikana yhdessä, jotta eivät joutuisi uudelleen pidätetyiksi. Sodan jälkeen Kuusinen oli yhteydessä isäänsä, SKP:n toimintaa elvytettiin ja Vapaa Sana -lehti perustettiin.[3]

Valtiollinen poliisi pidätti Leinon joulukuussa 1940 ja hänet vangittiin.[6] Kuusinen vangittiin 18. kesäkuuta 1941 juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.[3] Syksyllä 1941 Leino siirrettiin Riihimäelle sotilaskoulutukseen. Hänet oli tarkoitus lähettää rintamalle, mutta Riihimäen asemalla hän pakeni junasta. Leino piileskeli jatkosodan ajan Helsingissä.[6] Kuusinen oli turvasäilössä Hämeenlinnassa kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944.[4]

Valtakunnanpolitiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samana vuonna kansanedustajaksi valittu Hertta Kuusinen poistuu sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä Säätytalosta vuonna 1945. Kuusisen vasemmalla puolella Eino Pekkala, joka oli valtakunnanoikeuden jäsen.

Sodan jälkeen kommunistien toiminta sallittiin Suomessa. Kuusinen oli Suomen johtavia kommunisteja. Leino ja hän olivat puolueen luonnolliset johtajat: Leinosta tuli ministeri vuonna 1945, ja kun hän erosi vuonna 1948, Kuusisesta tuli salkuton ministeri.[7] He olivat naimisissa 1945–1950, jolloin Hertan sukunimi oli Kuusinen-Leino.[3] Kuusisesta muodostui kommunismin ja kansandemokratian symboli sekä kannattajille että vastustajille. Sotien jälkeen hän myös kiersi maata ja oli liikkeen merkittävimpiä puhujia ja esiintyjiä.[4]

Kuusisesta tuli vuonna 1944 SKP:n keskuskomitean jäsen. Vapaa Sana -lehti perustettiin sodan jälkeen uudestaan, ja hän oli sen poliittinen toimittaja vuosina 1944–1946. Hän kirjoitti lehtiin myös pakinoita nimimerkillä ”Tavallinen ihminen”.[3] Kuusinen tuli laajalle yleisölle tunnetuksi vuosien 1945–1949 radio-ohjelmasta Pienoisparlamentti, jossa puolueiden edustajat väittelivät ajankohtaisista asioista.[4] Viiden muun puoleen edustajat ohjelmassa olivat kaikki miehiä.[3] Kuusinen sai ohjelman tiimoilta paljon niin ihailija- kuin vihapostiakin.[4] Poliittisen uransa alkuvaiheessa Kuusista tuki Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun Helsingin-päällikkö Jelisei Sinitsyn, jota Kuusinen tapasi joka päivä.[3] Kuusisen merkittävin poliittinen esikuva oli hänen isänsä Otto Wille Kuusinen, joka vaikutti SKP:n toimintaan erityisesti tyttärensä kautta. Otto Wille Kuusinen antoi Hertta Kuusiselle ohjeita kasvotusten, kirjeitse ja puhelimitse.[4]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertta Kuusinen, takana oikealla O. W. Kuusisen kuva. Kuva vuodelta 1958.

Ensimmäisissä sodanjälkeisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1945 Kuusinen valittiin SKDL:n listalta kansanedustajaksi.[3] Hän oli sivistysvaliokunnan puheenjohtaja 1945–1946 ja samalla ensimmäinen nainen eduskunnan valiokunnan puheenjohtajana.[8] Kuusinen toimi vuonna 1948 Suomen toisena naisministerinä Miina Sillanpään jälkeen. Kuusinen hoiti Pekkalan hallituksessa kahta tehtävää: 26. toukokuuta – 4. kesäkuuta hän oli salkuton ministeri ja 4. kesäkuuta – 29. heinäkuuta ministeri valtioneuvoston kansliassa.[3]

Kuusinen oli SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1945–1966. Hän oli 1950- ja 1960-luvuilla eduskuntaryhmänsä vahva johtaja, jolla oli merkittävä vaikutus sosiaali- ja sivistysuudistusten ajamisessa. Hän oli mukana viemässä läpi lapsilisäuudistusta, samapalkkaisuutta, työviikon lyhentämistä ja äitiyslomaa.[3]

Kuusinen sai vuoden 1948 eduskuntavaaleissa 58 770 ääntä. Luku ei ole vertailukelpoinen myöhempiin äänimääriin, sillä vaalijärjestelmä muuttui vuonna 1970. Luku oli suurin eduskuntavaaliehdokkaan saama äänimäärä vuoden 2007 eduskuntavaaleihin asti, jolloin Sauli Niinistö sai 60 563 ääntä. Kuusinen on yhä kautta aikojen toiseksi eniten ääniä saanut eduskuntavaaliehdokas (ks. luettelo eduskuntavaalien ääniharavista).[9] Hän oli presidentin valitsijamies vuosien 1950, 1956, 1962 ja 1968 vaaleissa. Kuusinen oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1947–1950, 1954–1957 ja 1960–1964.[3]

Vuosina 1952–1958 Kuusinen toimi SKDL:n pääsihteerinä ja 1958–1969 varapuheenjohtajana. Hän oli Parlamenttienvälisen liiton Suomen ryhmän johtokunnan varapuheenjohtaja.[3] Kuusinen kuului Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokuntaan vuosina 1944–1974.[4] Hänestä tuli vuonna 1944 Suomen Naisten Demokraattisen Liiton liittotoimikunnan jäsen ja vuosina 1969–1974 hän toimi Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton puheenjohtajana.[3] Puheenjohtajana Kuusinen ajoi etenkin kehitysmaiden naisten asemaa. Tehtävää hoitaessaan hän asui useaan otteeseen Itä-Berliinissä.[4]

SKP:ssä oli 1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien erimielisyyksiä, jotka kärjistyivät vuonna 1968, kun puolueen poliittinen toimikunta paheksui Tšekkoslovakian miehitystä. Puolueessa oli näkyvä vähemmistö, joka tuki miehitystä ja puolueen edustajakokouksessa 1969 puolue hajautui kahtia.[3] Toisin kuin suurin osa muista vanhoista tovereistaan, Kuusinen asettui enemmistön kannalle.[5] Aarne Saarinen piti henkilökohtaisena voittonaan, että Kuusinen jatkoi puolueen poliittisessa toimikunnassa.[3]

Kuusinen sanoi vuonna 1969, että "rauhanomainen tie sosialismiin" vaatii, että "jonkin verran väkivaltaa joudutaan käyttämään, muttei siis suuremmin".[10]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen jatkoi työntekoa elämänsä loppuun saakka.[3] Hän oli kansanedustaja vuoteen 1972 asti, jolloin hänet nimitettiin SKP:n kunniapuheenjohtajaksi.[3] Kuusinen matkusti vuonna 1974 Moskovaan saamaan hoitoa pitkälle edenneeseen sairauteensa.[5] Hän kuoli siellä 18. maaliskuuta 1974, ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. Tuhka siroteltiin uurnalehdon taakse niin, että Kuusinen ei toiveensa mukaisesti saanut tunnistettavaa hautapaikkaa.[3]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertta Kuusinen (kukkakimppu käsissään) lentokentällä. Hänestä oikealle Kuusisen ystävä Hella Wuolijoki ja Kuusisen toinen aviomies Yrjö Leino.

Lähes kaikki Kuusisen suomalaissyntyiset Moskovan-ajan tuttavat kuolivat Stalinin vainoissa, mukaan lukien hänen veljensä, veljen vaimo, sisaren ensimmäinen ja toinen mies sekä eno. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut Kuusisen lujaa uskoa Neuvostoliittoon ja kommunismiin.[3]

Kuusinen oli vuosina 1923–1933 aviossa Tuure Lehénin kanssa. Avioliitto päättyi eroon. Avioliitosta syntyi yksi lapsi, poika Yrjö (Juri, Juraj, Jurkka), vuonna 1924. Yrjö kuoli keuhkokuumeeseen sodan aikana vuonna 1942. Kuusisen omaiset eivät hennoneet kertoa tälle, että poika oli kuollut, joten Kuusinen sai tietää asiasta vasta keväällä 1945.[3]

Kuusinen ja Yrjö Leino olivat naimisissa 1945–1950.[3] Leino on sanonut kärsineensä aatteellisen romahduksen. Kuusisella oli vaikeuksia miehensä ja puolueensa ristiriidan kanssa, ja tultuaan ministeriksi 1948 hän muutti pois heidän yhteisestä kodistaan.[6]

Kuusisesta ja Olavi Paavolaisesta tuli elämänkumppanit vuonna 1952.[4] Suhde ei ollut julkinen.[3] Kuusinen olisi halunnut naimisiin, mutta koska SKP:n sisäpiiri ei pitänyt sitä sopivana, liittoa ei koskaan virallistettu. Kuusinen ja Paavolainen asuivat yhdessä Paavolaisen kuolemaan vuoteen 1964 asti.[5]

Kuusisella oli vankilavuosista lähtien ympärillään läheisten naisten sisäpiiri, josta hän suunnitteli muistelmien kirjoittamista. Sisäpiiriin kuuluivat Kuusisen äiti Saima Kuusinen, aatetoverit Martta Koskinen, Aili Mäkinen, Kaisu-Mirjami Rydberg ja Hella Wuolijoki sekä muusikko Lilly Kajanus-Blenner.[4]

Kuusinen fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heidi Köngäs on kirjoittanut Hertta Kuusisesta romaanin Hertta (Otava, 2015) ja ohjannut ja käsikirjoittanut samaa aihepiiriä käsittelevän televisionäytelmän Punainen kolmio, jossa Kuusista näyttlee Vappu Nalbantoglu.[11][12] Vuonna 2019 valmistuneessa vakoiluaiheisessa televisiosarjassa Nyrkki Kuusista esittää näyttelijä Elina Knihtilä.[13]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertta Kuusisen teokset:[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 193. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  2. ↑ Jaana Iso-Markku (toim.): Suuret suomalaiset, s.259. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Sainio, 2001
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m Hertta Kuusinen 1904–1974, 2004
  5. ↑ a b c d e Lehtimäki, 2015
  6. ↑ a b c Sainio, Venla: Leino, Yrjö (1897–1961) (Maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia. 4.5.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 20.12.2015.
  7. ↑ Kotila, Pirkko: ”People of a special mould”? 2001. Helsinki: Kansan Arkisto. Viitattu 14.12.2015. (englanniksi)
  8. ↑ Naiset kansanedustajina Eduskunta. Viitattu 28.3.2017.
  9. ↑ Grönholm, Pauliina & Mykkänen, Pekka: Soini jäi vain hitusen äänirohmu Sipilästä – Jaana Pelkonen äänikuningattareksi 19.4.2015 (päivitetty 20.4.2015). Helsingin Sanomat. Viitattu 20.12.2015.
  10. ↑ Matti Simula: Keskiaika päättyi 1981 (SK 42/2021, sivu 55) Suomen Kuvalehti. 21.10.2021.
  11. ↑ Köngäs, Heidi: Historia saa uuden äänen. Helsingin Sanomat, 28.12.2015, s. B2. Oliko Hertta Kuusisen puoliso Yrjö Leino petturi?. Viitattu 28.12.2015.
  12. ↑ Kirsi Jääskeläinen: Hertta Kuusinen jätti lapsensa lastenkotiin Neuvostoliittoon, joutui vankilaan Suomessa ja ryhtyi kiellettyyn suhteeseen Ilta-Sanomat 13.12.2015. Viitattu 21.3.2021.
  13. ↑ Elisa Viihteen alkuperäissarjat kiinnostavat kansainvälisesti – Nyrkki (Shadow Lines) valittu MIPTV:n draamatapahtumaan ainoana suomalaisena Epressi.com 13.3.2019. Viitattu 21.3.2021.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leino, Olle: Vielä yksi kirje – Hertta Kuusisen dramaattinen elämä ja rakkaus Yrjö Leinoon. Suomentanut Eeva Heikkinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16575-1.
  • Polttila, Brita: Hertta Kuusinen – ihmisen tie. 2. painos 1976. Helsinki: Tammi, 1975. ISBN 951-30-3128-4.
  • Heidi Köngäs: Hertta. Romaani. Otava, 2015. ISBN 978-951-1-28991-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansandemokraattien kansanedustajat
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hertta_Kuusinen&oldid=21673547”