Herman (arkkipiispa)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arkkipiispa Herman, 1934

Herman (siviilinimeltään Herman Aav, s. 2. syyskuuta 1878 Muhu, Hellamaa, Viro14. tammikuuta 1961) oli Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon arkkipiispa. Hänen isänsä Vassili oli kanttori. Herman oli kaikista edeltäjistään ja useimmista seuraajistaan poiketen siviili- eli valkoisen papiston jäsen ja leskimies. Hänellä oli kuusi lasta, joista nuorin oli sylivauva Lucia, jonka synnytyksessä rouva Aav kuoli.

Koulunkäynti ja opiskelu sekä työt Virossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herman Aav kävi Hellamaan seurakunnan kirkkokoulun, Kuressaaren kaupungin alkeiskoulun ja opiskeli Riian hengellisessä koulussa sekä pappisseminaarissa vuodesta 1894 alkaen. Jo opiskelunsa aikana hän toimi mm. Haapsalun kanttorina sekä diakoni- ja pappisvihkimyksiensä jälkeen 1904 pappina Lellen, Vändran ja Mustjalan seurakunnissa. Hän oli myös Kuresaaren piirinvalvoja. Näiden kirkollisten tehtävien lisäksi monipuolinen pappismies ehti toimia mm. maatalouskomiteoissa, raittiusseuratyössä, toimittajana, opettajana ja erilaisissa luottamustehtävissä hiippakunnassaan. Hän oli myös kohtalaisen tuottelias uskonnollinen kirjailija ja lehtikirjoittaja.

Työ ja kirkolliset tehtävät Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1922 kirkolliskokous valitsi Herman Aavin apulaispiispaksi ja hän tuli Suomeen Sortavalan piispaksi. Piispa Herman oli virolainen, hän ei osannut aluksi suomea kovinkaan hyvin. Hän oli leskimies, jolla oli kuusi lasta: kolme poikaa ja kolme tytärtä. Hänet vihittiin Suomen arkkipiispakunnan apulaispiispaksi Konstantinopolissa 1923 ja vuoden 1924 hiippakunta-asetuksessa piispa Hermanin arvonimeksi tuli Karjalan piispa.

Arkkipiispa Serafim siirrettiin vuoden 1924 alusta alkaen lakkautuspalkalle ja tähän tehtävään valitsi kirkolliskokous vuonna 1925 piispa Hermanin. Tässä yhteydessä arkkipiispanistuin siirrettiin Viipurista Sortavalaan, ja uudeksi arvonimeksi tuli Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa. Uusi piispa sai maahan tullessaan hoidettavakseen todella haastavan työkentän; vielä käynnissä ollut ajanlaskukiista oli mittavin haaste, jonka hän selvitti todella taitavasti.

30-luvun jälkipuolella arkkipiispan lähes erottamattomaksi varjoksi muovautui hänen nuorin tyttärensä, Virosta Suomeen alle vuoden ikäisenä tullut Lucia Aav, joka jo kouluikäisestä alkaen hoiti isänsä taloutta tehokkaan tarkasti, ja piispan kunnon huonontuessa hoivasi tätä uskollisella kiintymyksellä aina hautaan asti. Tämän johdosta hän jäikin ainoana Aavin lapsista naimattomaksi, mutta tämä ei surettanut perhettä saati häntä itseään tiettävästi koskaan. Toisin sanoen hänen voidaan sanoa olleen omaishoitaja jo vuosikymmenet ennen termin virallistumista. Isä Hermanin hautajaisten jälkeen Lucia Aav siirtyi Kirkollishallituksen palvelukseen loppuiäkseen. Joka vuosi hänen nimensä esiintyi muiden viraston työntekijöiden joukossa Ortodoksisessa kalenterissa, viimeiset vuodet virkanimikkeellä kirjaaja.

Jäätyään eläkkeelle vuonna 1977 hän katosi täydellisesti julkisuudesta. Muut arkkipiispa Hermanin lapset perustivat perheen ja heidän jälkeläisiään elää Suomessa edelleen. Heidän monilukuinen lapsilaumansa oli arkkipiispan vanhuuden päivien suurimpia iloja. Myös papillinen sukuhaara jatkuu edelleen tätä kautta; Helsingin pitkäaikainen kirkkoherra, pastori (myöhemmin rovasti) Mikael Kasanko oli arkkipiispan ensimmäinen vävy ja vanhimman tyttären Tamaran puoliso. Ikäjärjestyksessä toisen tyttären, Ariadnen, häistä on säilynyt perhekuva, joka julkaistiin arkkipiispa Hermanin elämäkertateoksessa.

Kansallistaja, jälleenrakentaja, eheyttäjä, kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa Hermanin elämä ja toiminta Suomessa oli aktiivista kirkon hengellisen ja aineellisen elämän rakentamisen kautta. Arkkipiispa arvosti Suomea ja Karjalaa, isänmaallisuutta ja kansallisia perinteitä. Usean lapsen yksinhuoltajuus tuotti hänelle runsaasti lisää huolia ja kieltämättä arkkipiispa näyttääkin jo ennen sotaa otetuissa kuvissa huomattavasti ikäistään vanhemmalta.

Vuoteen 1935 arkkipiispa Herman oli Suomen ainoa ortodoksinen piispa; vasta silloin löytyi kirkkopoliittisesti sopiva ehdokas auki olevaan Viipurin (1940 alkaen Helsingin) piispan tehtävään: juuri leskeksi jäänyt Annantehtaan seurakunnan kirkkoherra, rovasti Aleksanteri Karpin, josta tuli KS piispa Aleksanteri. Hänen tarmokas ja näkemyksellinen toimintansa kevensi arkkipiispan raskasta taakkaa huomattavasti - varsinkin koska uuden piispan ainoa tytär oli jo poissa kotoa, oman perheen perustaneena.

Sortavalaan valmistui uusi kirkkokunnan keskustalo ja pappisseminaarin kirkko. Seurakuntia yhdistettiin ja jopa pakkoliitettiin toisiin seurakuntiin. Toisen maailmansodan kynnyksellä Suomen ortodoksinen väestö oli noin 82 000 henkeä, joista sitten sotien seurauksena 55 000 joutui evakkoon ja 90 % kirkon omaisuudesta menetettiin. Suuri ja vaikea menetys oli se, että merkittävä osa kirkonkirjoista ja muista kirkollisista arkistoista menetettiin: paljon historiaa katosi niiden mukana ja lakisääteisen väestökirjanpidon hoitaminen vaikeutui pahasti.

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon hallinto sijoittui Kuopioon ja jäsenistö hajaantui ympäri laajaa Suomea. Arkkipiispan toimintakenttä laajeni ja vaikeutui samalla huomattavasti. Silti arkkipiispa Herman laittoi kaiken tarmonsa ja taitonsa kirkon käyttöön. Hänen laaja kirjallinen toimintansa auttoi siirtoväkeä kaukana kotiseuduiltaan jälleenrakentamaan niin omaa fyysistä ympäristöään kuin hengellistä ympäristöään. Jo korkeahkoon ikään ehtineen arkkipiispan esimerkki kannusti vahvasti pappeja, kun nämä polkupyörillä pitäjiä kierrellen etsivät hajalleen joutuneita seurakuntalaisiaan ja kirjasivat löydetyt kosmoskynällä tavallisiin kouluvihkoihin. Näin ortodoksiset seurakunnat hiljalleen muodostuivat uudelleen. Arkkipiispan työpäivät venyivät kyllä tämän kaiken johdosta yli kaikkien rajojen.

Vuonna 1955, kun Herman jo vakavasti harkitsi eläkkeelle jäämistä, hän suostui jäämään vielä joksikin aikaa palvelukseen, koska kirkolliskokous valitsi hänelle apulaispiispan. Tehtävään valittiin yksimielisesti pappismunkki Paavali, Aamun Koitto -lehden pitkäaikainen ja pidetty päätoimittaja, josta Herman sitten seuraavan viiden vuoden aikana hioi todella pätevän seuraajansa. Sama toistuikin sitten kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kun Paavali sai oman apulaispiispan: Hermanilta aikoinaan saatu oppi siirtyi eteenpäin tunnetun tehokkaasti.

Vuonna 2005 tammikuussa tuli tämän silloin vihityn apulaispiispan, nykyisen arkkipiispa Leon vuoro aloittaa sama prosessi alusta, kun hän ja metropoliitat Ambrosius ja Panteleimon vihkivät uuden apulaispiispan, pappismunkki Arsenin. Vihkimisen jälkeen alkanut käytännön opetus ja tiedon siirto eteenpäin on jo tätä kirjoitettaessa (lokakuu 2008) antanut erinomaisia tuloksia. Tämä lieneekin esipaimen Hermanin pysyvin ja kauaskantoisin perintö.

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkipiispa Hermanille on myönnetty mm. seuraavat ansio- ja kunniamerkit:

Arkkipiispa Herman luopui tehtävistään vuonna 1960 ja siirtyi viettämään eläkepäiviään Kuopiossa. Hän kuoli 14. tammikuuta 1961. Hänen viimeinen paimenkirjeensä elokuussa 1960 julkaistiin lehdissä, ja sen lempeän ystävällinen yleissanoma liikutti kaikkia sen lukeneitalähde?.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jyrki Loima: Esipaimen siunaa - Suomen ortodoksiset piispat 1892-1988
  • Veikko Purmonen: Arkkipiispa Hermanin elämä

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]