Hermaan Paimen

Wikipedia
Ohjattu sivulta Hermaan paimen
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Hermaan Paimen (joskus vain Paimen) on toisen vuosisadan alkupuolelta peräisin oleva kristillinen kirjoitus, joka on laitettu Hermaan nimiin. Se on uskonnollinen apokalypsi ja allegoria, joka koostuu näyistä, käskyistä ja vertauksista. Monet kristityt pitävät Paimenta hyvin arvokkaana ja eräät varhaiset kirkkoisät lukivat sen Uuden testamentin kirjojen kaanoniin. Kirjalla ei kuitenkaan koskaan ole ollut virallista asemaa kaanonissa. Nykyisin Paimen luetaan apostolisten isien kirjoituksiin ja Uuden testamentin apokryfisiin kirjoituksiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paimen kirjoitettiin alun perin Roomassa kreikan kielellä, ja latinankielinen käännös valmistui hyvin pian. Jotkut katsovat tyylin perusteella, että käännöksen teki alkuperäinen kirjoittaja, mutta jotkut kiistävät tämän. Vain latinankielinen versio on säilynyt nykyaikaan kokonaisuudessaa, kreikankielisen lopusta on kadonnut noin viidennes.

Paimenella oli suuri vaikutus toisen ja kolmannen vuosisadan kristillisyydessä. Irenaeus ja Tertullianus lukivat sen pyhien kirjoitusten joukkoon, ja se oli mukana Uudessa testamantissa Codex Sinaiticuksessa. Se sisältyi Codex Claromontanuksen stikometriseen luetteloon Apostolien tekojen ja Paavalin tekojen välissä.

Kirjoittaja ja ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hermas

Kirjoituksen kirjoituspaikka- ja aika voidaan päätellä sen kielestä ja teologiasta. Viittaus paavi Klemens I:een antaa olettaa, että kirjoitus on kirjoitettu vuosien 88 ja 97 välillä ainakin ensimmäisen kahden näyn osalta. Suurin osa tutkijoista katsoo kuitenkin, että kirjoitus on kirjoitettu lopulliseen muotoonsa toisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, perustuen tekstikritiikkiin, kirjoituksen teologiaan sekä siihen, että kirjoittaja on mitä ilmeisimmin tuntenut Johanneksen ilmestyksen ja muita Johanneksen nimiin laitettuja kirjoituksia.

Kolme antiikin aikaista todistusta, joista yksi esittää olevansa kirjoittajan omalta ajalta, sanovat Hermaan olleen paavi Pius I:n veli. Pius I:n toimi paavina aikaisintaan vuosina 140-155. Todistajat ovat:

  • Muratorin kaanon, joka on varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon, on kirjoitettu n. vuonna 170. Se esittää Hermaan olleen Pius I:n, Rooman piispan, veli: "Mutta Hermas kirjoitti Paimenen melko viime aikoina, meidän aikanamme, Rooman kaupungissa, kun Rooman kaupungin kirkon valtaistuimelle oli asetettu piispa Pius, hänen veljensä. Ja sen tähden sitä itse asiassa tulee lukea, mutta ei sitä voi julkisesti lukea kirkossa muille ihmisille eikä profeettojen keskuudessa, joiden lukumäärä vakiintunut, tai aikojen lopun apostolien keskuudessa."[1]
  • Catalogus Liberianus, paavien luettelo 300-luvun puolesta välistä, esittää vuodelta 235 peräisin olevassa osassa: "Hänen [Piuksen] piispankaudellaan hänen veljensä Hermas kirjoitti kirjan johon on sisällytetty ohjeet, jotka enkeli toimitti hänelle, tullen hänen luokseen Paimenen hahmossa".
  • Markionia vastaan suunnattu runo, jonka on kirjoittanut Pseudo-Tertullianus, Tertullianukselta paitsi nimen myös henkilöllisyyden ottanut kirjoittaja, 200- tai 300-luvulta sanoo: "Sitten, hänen jälkeensä, Pius, jonka veli lihan mukaan oli Hermas, enkelipaimen, koska hän puhui hänelle annettuja sanoja."

Paimenen varhaisen ajoituksen tueksi on esitetty, että Hermas saattoi olla Piuksen vanhempi veli ja että Pius oli todennäköisesti jo vanha mies vuonna 140. Näin on mahdollista, että Hermas on voinut olla yli 30-vuotias kun Klemens kuoli ja hän sai ensimmäisen ja toisen näkynsä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paimen tekee useita epäsuoria lainauksia Vanhasta testamentista. Henry Barclay Sweten mukaan Hermas ei koskaan lainaa Septuagintaa, mutta käyttää Theodotionin tekemää Danielin kirjan käännöstä. Kirjoittaja on ollut tietoinen yhdestä tai useammasta synoptisesta evankeliumista, ja koska hän hyödyntää myös Johanneksen evankeliumia, hän todennäköisesti tunsi kaikki neljä. Hän vaikuttaa hyödyntävän Efesolaiskirjettä ja muita uuden testamentin kirjeitä, mukaan lukien mahdollisesti Ensimmäinen Pietarin kirje ja Heprealaiskirje. Eniten kirjoittaja hyödyntää kuitenkin Jaakobin kirjettä ja Johanneksen ilmestystä.

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja koostuu viidestä Hermaalle, entiselle orjalle, annetusta näystä. Näitä seuraa kaksitoista käskyä ja kymmenen vertausta. Lukuun ottamatta muutamia ankaria aiheita kirjoitus on kirjoitettu hyvin optimistiseen ja toiveikkaaseen sävyyn, kuten suurin osa varhaiskristillisistä kirjoituksista.

Kirja alkaa yhtäkkiä ensimmäisessä persoonassa: "Kasvattajani myi aikoinaan minut Rode-nimiselle naiselle Roomaan. Monta vuotta sen jälkeen kohtasin naisen jälleen ja aloin rakastaa häntä kuin sisarta" (s. 222). Matkallaan Cumaehin hän sai näyn Rodesta joka oli oletetusti kuollut. Rode kertoi hänelle olevansa ikään kuin hänen syyttäjänsä taivaassa, koska naimisissa oleva Hermas oli ajatellut hänestä siveettömästi kerran, vaikkakin vain lyhyen aikaa. Hermaan tuli rukoilla anteeksiantamusta itselleen ja perhekunnalleen. Häntä lohduttaa näky kirkosta iäkkään naisen hahmossa, heikkona ja avuttomana uskollisten synneistä. Kirkko kehottaa häntä katumaan ja korjaamaan lastensa synnit. Myöhemmin hän näkee naisen nuortuneen katumuksen kautta, mutta olevan silti ryppyinen ja valkeahiuksinen; seuraavan kerran hän näkee tämän melko nuorena mutta edelleen valkeahiuksisena; ja lopulta ihanana kuin morsian.

Tämä allegorinen kieli jatkuu koko teoksen läpi. Toisessa näyssä nainen antaa Hermaalle kirjan, jonka hän jälkeenpäin ottaa takaisin lisätäkseen siihen jotain. Kirja sisältää kehotuksen parannuksen tekemiseen, ja Hermaan tulee jäljentää se. Kolmannessa näyssä suuri joukko väkeä rakentaa tornia, joka merkitsee näyssä Kirkkoa. Kirkon rakentamiseen käytetään erilaisia kiviä, osa kivistä hylätään ja heitetään pois, osa hyväksytään käytettäväksi kirkon rakentamiseen. Neljäs näky vertautuu Ilmestyskirjaan. Siinä on peto tulevan vainon merkkinä, ja morsiameksi kaunistettu neito, joka kuvaa Kirkkoa. Viidennessä näyssä Hermaalle ilmestyy Paimen, joka on kääntymyksen enkeli ja jolta koko kirja on saanut nimensä. Näky esitetään tapahtuvaksi kaksikymmentä päivää neljännen näyn jälkeen. Enkeli sanoo antavansa Hermaalle joukon käskyjä ja vertauksia.

Enkeli antaa Hermaalle joukon ohjeita (mandata, entolai), jotka esittävät kristillisen etiikan kehittymisen mielenkiintoisesti. Käskyt koskevat muun muassa uskoa, vilpittömyyttä, viattomuutta, rakkautta, puhtautta, kärsivällisyyttä ja vanhurskautta. Eräs käskyistä määrää aviomiestä ottamaan haureutta tehneen vaimon takaisin, jos tämä katuu. Yhdestoista käsky käsittelee vääriä profeettoja, jotka haluavat ottaa seurakunnissa ensimmäisen paikan seurakunnanvanhimpien joukossa. Jotkut ovat nähneet tässä viittauksen Markioniin, joka tuli Roomaan noin vuonna 140 ja halusi päästä pappien joukkoon, mahdollisesti jopa Rooman piispaksi.

Käskyjen jälkeen seuraa kymmenen vertausta (parabolai), jotka on nekin esitetty näyn muodossa ja jotka enkeli selittää. Näistä pisin, yhdeksäs, esittää kolmannen näyn torninrakennuksen yksityiskohtaisemmin ja selitettynä. Torni on Kirkko ja sen rakentamiseen käytetyt kivet ovat uskolliset. Kolmannessa näyssä oli kuitenkin näyttänyt siltä, että vain pyhät ovat osa Kirkkoa; yhdeksännessä vertauksessa käy selvästi ilmi, että kaikki kastetut ovat mukana, vaikka heidät voidaankin heittää ulos törkeiden syntien vuoksi ja ottaa takaisin vain katumuksen jälkeen.

Hermaan Paimenen paikka kristillisessä kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muratorin kaanonin mukaan Paimenta ei tullut lukea julkisesti kirkossa, koska apostolien ja apostolisten kirjoitusten lukumäärä oli jo täynnä, eikä Hermasta luettu apostoliksi. Varhaiskristillisyyttä myös jakoivat useat oppiriidat. Yksi niistä liittyi montanolaisuuteen, joka perustui toistuviin ekstaattisiin helluntaimaisiin kokemuksiin ja ilmestyksiin, joita Paimeneen kirjatut näyt ovat saattaneet inspiroida. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi Paimenen kaltaista kirjallisuutta ei haluttu rohkaista enempää.

Tertullianuksen ja Klemens Aleksandrialaisen huomautukset viittaavat myös siihen, etteivät kaikki suhtautuneet Paimeneen myönteisesti ja että kirjan asemasta on kiistelty. Tertullianus antaa ymmärtää, että paavi Calixtus I oli lainannut kirjaa autoritatiivisena, mutta ei selvästikään yhtenä Raamatun kirjoista, koska hän vastaa: "Hyväksyisin argumenttisi, jos Paimenen kirjoitus olisi ansainnut tulla luetuksi jumalallisiin kirjoituksiin, ja jos jokainen kirkolliskokous, jopa omien kirkkojesi, ei olisi lukenut sitä apokryfiseksi ja vääräksi". Hän sanoo myös, että Barnabaan kirje on "on paremmin vastaanotettu kirkoissa kuin apokryfinen Paimen".[2] Klemens Aleksandrialainen puolestaan lainaa kirjoitusta usein ja se vaikuttaa olevan hänelle paitsi suureksi hyödyksi myös jumalallisesti inspiroitu. Hän kuitenkin toistuvasti pyytelee anteeksi sitä lainatessaan sillä perusteella että "monet ihmiset hyljeksivät sitä".

Cyprianus ei viittaa teokseen, mikä saattaa tarkoittaa, että kirjoitus oli poistunut käytöstä Afrikassa kolmannen vuosisadan alkupuolelle tultaessa. Jonkin verran myöhemmin Pseudo-Cyprianus kuitenkin lainaa Paimenta kirjoituksessa Adversus aleatores sanoen sen olevan "scriptura divina", "jumalallisia kirjoituksia". Hieronymuksen päivinä kirjoitus oli latinankielisessä maailmassa lähes tuntematon. Erityisesti se poistui kuitenkin käytöstä kreikankielisessä maailmassa, ja tämän vuoksi Paimenesta tunnetaan vain muutamia kreikankielisiä käsikirjoituksia. Lännessä se kuitenkin säilyi ja sitä kopioitiin edelleen läpi keskiajan.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Muratorin kaanon
  2. Tertullianus: De pudicitia, 10 ja 20.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • "Hermaan Paimen", teoksessa Koskenniemi, Heikki (toim.): Apostoliset isät. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 163. Helsinki 1989 (2. uudistettu painos).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]