Herkules ja Lyydian kuningatar

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Herkules ja Lyydian kuningatar
Ercole e la regina di Lidia
Hercule et la reine de Lydie
Elokuvan ranskalainen mainosjuliste.
Elokuvan ranskalainen mainosjuliste.
Ohjaaja Pietro Francisci
Käsikirjoittaja Ennio De Concini, Pietro Francisci
Tuottaja Bruno Vailati
Säveltäjä Enzo Masetti
Kuvaaja Mario Bava
Leikkaaja Mario Serandrei
Lavastaja Massimo Tavazzi
Pääosat Steve Reeves, Sylvia Lopez, Sylva Koscina
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia, Ranska
Tuotantoyhtiö Galatea, Lux, Lux C.C.F.
Ensi-ilta 14. helmikuuta 1959 (Italia)
18. marraskuuta 1960 (Suomi)
Kesto 110 min.[1]
Alkuperäiskieli italia, ranska
Tuotto 890 000 000 liiraa (Italia)
Edeltäjä Voittamaton Herkules
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Herkules ja Lyydian kuningatar (ital. Ercole e la regina di Lidia, ransk. Hercule et la reine de Lydie) on vuonna 1959 valmistunut Pietro Franciscin ohjaama italialais-ranskalainen seikkailuelokuva. Se on jatkoa edellisenä vuonna ilmestyneelle ensimmäiselle peplum-elokuvalle Voittamaton Herkules. Molempien filmien päähenkilöä Herkulesta esittää amerikkalainen kehonrakentaja Steve Reeves.[2] Herkules ja Lyydian kuningatar menestyi edeltäjäänsäkin paremmin ja vakiinnutti peplumin aseman Italiassa.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva perustuu löyhästi Sofokleen kuningas Oidipuksen viimeisiä hetkiä kuvaavaan näytelmään Oidipus Kolonoksessa, Aiskhyloksen thebalaissodista kertovaan Seitsemän Thebaa vastaan sekä legendoihin Herkuleesta ja Lyydian kuningattaresta Omfaleesta. Herkules, hänen vaimonsa Iole ja Odysseus palaavat Attikaan, jossa Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes riitelevät vallasta. Matkalla Thebaan Herkules voittaa painiottelussa maan jumalan Gaian pojan Antaioksen.[3]

Herkules ja Odysseus saavat aikaan rauhan Oidipuksen poikien välille, mutta joutuvat lyydialaisten kaappaamiksi. Muistinsa menettäneestä Herkuleesta tulee Lyydian kuningattaren Omfalen orja ja rakastaja. Kuningattarella on tapana muuttaa rakastajansa ihmispatsaiksi, ja sama kohtalo uhkaa myös Herkulesta.[4]

Kuningas Laertesin lähettämät miehet vapauttavat Herkuleen. Hän ryntää Thebaan, jossa Eteokles aikoo heittää Iolen tiikereiden raadeltavaksi. Eteokles ja Polyneikes tappavat toisensa, ja lopussa Herkules johtaa thebalaisten puolustustaistelua Polyneikesin kutsumia argoslaisia vastaan kaataen näiden hyökkäystornit.[4][5]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Steve Reeves  … Herkules  
 Sylva Koscina  … Iole  
 Sylvia Lopez  … Omfale  
 Patrizia Della Rovere  … Penelope  
 Primo Carnera  … Antaios  
 Carlo D’Angelo  … Kreonteus  
 Gabriele Antonini  … Odysseus  
 Cesare Fantoni  … Oidipus  
 Mimmo Palmera  … Polyneikes  
 Andrea Fantasia  … Laertes  
 Aldo Fiorelli  … Argos  
 Gino Mattera  … Orfeus  
 Aldo Pini  … Tifi  
 Nino Marchetti  … Fossore  
 Daniele Vargas  … Anfiarao  
 Sergio Fantoni  … Eteokles[6][7]  

Tuotanto ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennio De Concinin käsikirjoittamaa elokuvaa ryhdyttiin tekemään pian sen jälkeen, kun Pietro Franciscin ja Steve Reevesin Voittamaton Herkules oli osoittautunut suureksi kaupalliseksi menestykseksi. Se kuvattiiin Dyaliscope-laajakangastekniikalla Eastmancolor-väreissä kesä-elokuussa 1958 Roomassa Titanus Appian studiolla, Tor Caldaran rantamaisemissa ja Trejajoen laaksossa. Kuvaajana toimi aikaisempaan tapaan Mario Bava, jonka kerrotaan käytännössä vastanneen myös useimpien kohtausten ohjauksesta. Enzo Masettin musiikki lainattiin etupäässa edellisestä elokuvasta. Elokuvaan sisältyvästä laulusta Per l’eternità (englanniksi Evening Star) tuli suosittu Marisa del Fraten italialaisena ja June Vallin amerikkalaisena versiona.[4][8]

Herkulesta ja Lyydian kuningatarta pidetään edeltäjäänsä parempana elokuvana[4][9][10][11][12]. Siinä on enemmän toimintaa, vahvemmat näyttelijäsuoritukset sekä upean ranskalaisen Sylvia Lopezin antama voimakas eroottinen lataus. Omfalea esittävä Lopez kuoli leukemiaan pian elokuvan ilmestymisen jälkeen.[4] Maailmanmaineeseen kohonnut Steve Reeves on yhtä ikoninen ja jäykkä kuin Voittamattomassa Herkuleessa, kun taas Iolea esittävä Sylva Koscina jää Lopezin rinnalla selvästi sivuosaan. Muista näyttelijöistä erottuvat Eteoklesta esittävä Sergio Fantoni sekä entinen nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Primo Carnera Antaioksena.[13] Enemmän melodraamaan kuin sankarin urotekoihin keskittyvän juonen teemoja ovat avioliiton kahleet ja niihin liittyvä uskottomuus[14][15] sekä voimakkaiden naisten uhkaama heteroseksuaalinen maskuliinisuus[5].

Bavalle tyypillisissä voimakkaissa eksoottisissa väreissä hehkuva Herkules ja Lyydian kuningatar on myös kuvauksellisesti edeltäjäänsä näyttävämpi[4][16]. Taiteellisena johtajana toimineen Flavio Mogherinin valvoma lavastus on ylitsevuotavan barokkimainen ja monet visuaalisista oivalluksista on lainattu Alex Raymondin Flash Gordon -sarjakuvista. Elokuvan suurin ongelma on sen rakenteellinen heikkous. Omfalen viettelykset varastavat huomion Eteoklesin ja Polyneikesin konfliktilta, joka jatkuu vielä kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Herkules on palannut kotiin ja tarina on saavuttanut loogisen päätepisteensä.[17]

Vastaanotto ja julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herkules ja Lyydian kuningatar oli vielä edeltäjäänsäkin suurempi kaupallinen menestys, joka vakiinnutti peplumin yhdeksi italialaisen elokuvan suosituimmista tyylilajeista. Se oli Italiassa vuoden 1959 kolmanneksi katsotuin elokuva ja tuotti yhteensä 890 miljoonan liiran pääsylipputulot.[18] Elokuva teki Nello Santin Galateasta yhden Italian suurimmista tuotantoyhtiöistä, mutta yllättäen Santi päätti tämän jälkeen luopua aiheesta ja antoi sen Achille Piazzille, joka ryhtyi tekemään kolmatta Herkules-elokuvaa ohjaaja Vittorio Cottafavin kanssa. Steve Reeves olisi ollut valmis jatkamaan roolissa, mutta halusi työskennellä vain Pietro Franciscin ohjauksessa, ja niinpä Cottafavin Herkuleen koston sankariksi tuli amerikanitalialainen kehonrakentaja Lou Degni alias Mark Forest. Francisci otti itselleen kaiken kunnian Herkuleen ja Lyydian kuningattaren menestyksestä, mikä aiheutti välirikon Mario Bavaan, joka ei enää työskennellyt ohjaajan alaisuudessa. Bavan menettäminen johti Franciscin epäonnistumisiin, jotka lopulta tuhosivat hänen uransa.[19]

Yhdysvalloissa tuottaja Joseph E. Levine osti jälleen elokuvan oikeudet ja antoi sen Warner Brothersin levitettäväksi. Levine käytti ennennäkemättömät yli puolitoista miljoonaa dollaria Herkuleen ja Lyydian kuningattaren mainontaan, joka käsitti muun muassa ensimmäisen suuren televisiokampanjan. Nimellä Hercules Unchained (”Kahleistaan vapautunut Herkules”) julkaistu elokuva tuotti Levinelle miljoonia, jotka mahdollistivat hänen oman levitysyhtiönsä Embassy Picturesin perustamisen. Vuonna 1975 Reevesin molemmat Herkules-elokuvat julkaistiin uudelleen kaksoisnäytäntönä, mutta huonoina tv-kopioina liian monta kertaa nähtyinä ne eivät enää houkutelleet yleisöä. Tuotantoyhtiöiden lopetettua toimintansa elokuvista on tullut osa public domainia, minkä takia niitä ei Yhdysvalloissa ole ollut saatavina kunnollisina laajakangasversioina. Amerikassa Reevesin elokuvista on muodostunut eräänlainen camp-henkinen vitsi, jota edustaa muun muassa niistä vuonna 1997 uudelleen leikattu ja dubattu komedia Hercules Recycled (”Kierrätetty Herkules”). Muualla maailmassa elokuvia arvostetaan yhä, ja niillä on ollut suuri vaikutus italialaisen fantasiaelokuvan kehitykseen.[20]

Herkules ja Lyydian kuningatar on julkaistu DVD:llä lukuisina heikkotasoisina tv-kopiona. Julkaisuista laadukkain lienee saksalaisen Concorden laajakangasversio, joka sisältää saksan- ja englanninkielisen ääniraidan.[21][22][23] Elokuvan laajakangasversio on saatavilla myös italialaisena ja ranskalaisena DVD:nä[24][10].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bondanella, Peter: A History of Italian Cinema. New York: Continuum International Publishing Group, 2009. ISBN 978-1441160690.
  • Hughes, Howard: Cinema Italiano: The Complete Guide from Classics to Cult. London, New York: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1848856080.
  • Lucas, Tim: Mario Bava: All the Colors of the Dark. Cincinnati: Video Watchdog, 2007. ISBN 0-9633756-1-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chiti, Roberto; Poppi, Roberto: Dizionario del cinema italiano: I film dal 1945 al 1959, s. 141. Roma: Gremese, 1991. ISBN 88-7605-548-7.
  2. Hughes, s. 3.
  3. Hughes, s. 3–4.
  4. a b c d e f Hughes, s. 4.
  5. a b World Cinema Directory Viitattu 22.11.2013. (englanniksi)
  6. Anica: Archivio del Cinema Italiano Viitattu 22.11.2013. (italiaksi)
  7. Internet Movie Database: Full Cast and Crew Viitattu 22.11.2013. (englanniksi)
  8. Lucas, s. 225–226, 235–236.
  9. Giordano, Michele: Giganti buoni: da Ercole a Piedone (e oltro) il mito dell'uomo forte nel cinema italiano, s. 37. Roma: Gremese Editore, 1998. ISBN 88-7742-183-5.
  10. a b Peplvm – images de l'antiquité Viitattu 4.12.2013. (ranskaksi)
  11. B-Movie Central Viitattu 4.12.2013. (englanniksi)
  12. Cool Ass Cinema Viitattu 4.12.2013. (englanniksi)
  13. Lucas, s. 228–229.
  14. Bondanella, s. 169–170.
  15. Lucas, s. 231–232.
  16. Bondanella, s. 169.
  17. Lucas, s. 230–231, 233–234.
  18. Marchena, Oscar Lapeña: Guida al cinema ”peplum”, s. 329. Roma: Profondo Rosso, 2009. ISBN 978-88-95294-26-1.
  19. Lucas, s. 236–237, 239.
  20. Lucas, s. 239.
  21. Rewind @ www.dvdcompare.net Viitattu 2.12.2013. (englanniksi)
  22. 10,000 Bullets Viitattu 2.12.2013. (englanniksi)
  23. Mondo Esoterica Viitattu 2.12.2013. (englanniksi)
  24. Amazon.it Viitattu 2.12.2013. (italiaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]