Henry de Montherlant

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Henry Marie Jeseph Frédéric Expedite Millon de Montherlant (20. huhtikuuta 1895 Pariisi21. syyskuuta 1972 Pariisi) oli ranskalainen romaanikirjailija, esseisti, näytelmäkirjailija ja Ranskan akatemian jäsen.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Montherlant oli syntyisin vähäisestä aatelisperheestä, ja jo varhain hän suunnitteli ryhtyvänsä kirjailijaksi. Aluksi hän kirjoitti intiimiä päiväkirjaa, jonka hän kuitenkin hävitti elämänsä loppupuolella. Kun hänen isänsä kuoli melko varhain, pojan kasvatus jäi äidin huoleksi. Äidin luettavaksi antama Henryk Sienkiewiczin historiallinen romaani Quo Vadis antoi pojalle innostuksen kirjallisuuteen sekä ystävyyden, härkätaistelujen, Rooman ja itsemurhan teemat, joita hän kehitteli sen jälkeen koko tuotannossaan.lähde?

Opiskelu Saint-Crois’n sisäoppilaitoksessa Neuilly-sur-Seinessä antoi de Montherlantille teemat ainakin kahteen hänen teokseensa: La Ville dont le prince est un enfant (1951) sekä Les Garçons (1969). Hänen romaanituotantonsa on osittain autobiografista hänen käyttämänsä alter egon Alban de Bricoulen kautta. André Gide luonnehti hän ”kirjallisuuden herraksi”[1]

De Montherlant oli Välimeren alueen kulttuurien suuri ihailija: Antiikin Rooma, Espanja ja arabikulttuurit olivat hänen kohteitaan. Hän teki lukuisia matkoja Välimeren alueelle. Hän myös asui muutaman vuoden Ranskan siirtomaassa Algeriassa. Hän oli nuoruudessaan ahminut Nietzschen ja Maurice Barrèsin teoksia ja löysi niistä antiikin aikakauden rohkeuden ja hyvyyden idealismia. Hän oli patriootti ja antikolonialisti kun hän kirjoitti teoksen Le Songe, joka kertoi taistelijoiden rohkeudesta ja ystävyydestä. Tämä teos sai aikaan useita artikkeleita ja teoksia, jotka vastustivat natsi-Saksaa (1936) ja sitten teoksen L'Équinoxe de Septembre (1938), jonka Ranskaa miehittäneet saksalaiset kielsivät. Tämän jälkeen syntyi teos La Rose de Sable, jossa hän kuvaa kolonialistisen Ranskan tekemisiä. Tämä teos ilmestyi sensuroimattomassa muodossaanvasta 30 vuotta myöhemmin vuonna 1968.

Kun ensimmäinen maailmansota oli päättynyt, de Montherlant siirtyi urheiluun, juoksun ja jalkapallon pariin. Tällöin hän kohtasi nuorisoa, joka oli ollut juoksuhaudoissa. Hän ihaili kaveruutta, atleettista vartalo sekä ystävyyttä.

Montherlant ei ollut innostunut rakkaudesta eikä naisista, joiden suhteen hän oli aina puolustuskannalla. Hän kuitenkin tunkeutui naisen psykologiaan neljässä romaanissaan, jotka kuuluivat yhteisnimikkeen Jeunes Filles alle.

Kirjailija joutui törmäyskurssille oman ympäristönsä ja ajan yhteiskunnan kanssa yrittäen ylittää itsensä partisaanina taistellen, tämän, toisen maailmansodan päättymisen jälkeen hän omistautuikin näytelmien kirjoittamiselle.selvennä Ihmisen suuruus ja kurjuus, jotka olivat ominaisia niin naisille kuin miehillekin saivat ilmaisunsa, joko petettyinä tai kadotettuina.

Kirjailija tuli ikääntyessään lähes sokeaksi, kun hän oli kokenut vakavan onnettomuuden. Hän teki itsemurhan asunnossaan 23. quai Voltairella 21. syyskuuta 1972. Näin hän noudatti itse kehittämäänsä teemaa, joka oli kulkenut lävitse koko hänen tuotantonsa: ”välttääkseen ikävystymisen ja tullakseen äkisti sokeaksi”.

Salaisuuksien kultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montherlandin elämäkerran kirjoittaja Pierre Sipriot todistelee kirjoituksissaan, että koko elämänsä ajan kirjailija kätkeytyi naamion taakse ja kehitti tämän taidon melkein taiteeksi. Hänen aatelinen nimiliitteensä ja myös syntymäaika olivat väärennettyjä, sillä hän halusi olla vuoden nuorempi. Hän olisi halunnut syntyä 21. huhtikuuta, joka oli Rooman perustamispäivä. Myös muussa yksityiselämässään de Montherland eli kaksoiselämää, kuten on paljastanut hänen ystävänsä Roger Peyrefitte[2], jonka lailla hän jakoi intohimon nuoriin poikiin. Kirjailijan kuoleman jälkeen nämä elementit antavat uutta valaistusta hänen tuotantoonsa, suurentavat sitä joissain tapauksissa ja suhteellistavat joissain toisissa.kenen mukaan?

De Montherlant valittiin vuonna 1960 Ranskan akatemian jäseneksi, tuolille numero 20.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • La jeunesse d'Alban de Bricoule :
    • Le songe (1922)
    • Les bestiaires (1926) suom. Matti Santavuori; Härkätaistelijat, Karisto, (1962)
    • Les garçons (1969)
  • Les voyageurs traqués :
    • Aux fontaines du désir (1927)
    • La petite infante de Castille (1929)
    • Un voyageur solitaire est un diable (1961)
  • Les jeunes filles :
    • Les jeunes filles (1936)
    • Pitié pour les femmes (1936)
    • Le démon du bien (1937)
    • Les lépreuses (1939)
  • Les célibataires (1934)
  • Le chaos et la nuit (1963)
  • Un assassin est mon maître (1971)
  • Mais aimons-nous ceux que nous aimons ? (1973)

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • L'exil (1929)
  • La Reine morte (1942)
  • Fils de personne (1943)
  • Un incompris (1943)
  • Malatesta (1946)
  • Le maître de Santiago (1947)
  • Demain il fera jour (1949)
  • Pasiphaé (1949)
  • Celles qu'on prend dans ses bras (1950)
  • La Ville dont le prince est un enfant (1951)
  • Port-Royal (1954)
  • La Mort qui fait le trottoir (1956)
  • Le cardinal d'Espagne (1960)

Esseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • La relève du matin (1920)
  • Les Olympiques (1924)
  • Mors et vita (1932)
  • Service inutile (1935)
  • L'équinoxe de septembre (1938)
  • Le solstice de juin (1941)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paule d'Arx, La Femme dans le théâtre de Henry de Montherlant, essee, Paris, Librairie A.-G. Nizet, 1973
  • Paule d'Arx, Henry de Montherlant ou Les Chemins de l'exil, essai, Paris, Librairie A.-G. Nizet, 1995
  • J.N. Faure-Biguet, Les Enfances de Montherlant Henri Lefebvre, 1948
  • Pierre Sipriot, Montherlant par lui-même, Le Seuil, 1953 (uusi painos, 1975)
  • Pierre Sipriot, Montherlant sans masque, Robert Laffont, 1982
  • Henry de Montherlant – Roger Peyrefitte - Correspondance : (19381941), présentation et notes de R. Peyrefitte et Pierre Sipriot, Robert Laffont, 1983

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Seigneur käsite on tässä käännetty herraksi, koska vastaavaa aatelistitteliä ei ole suomen kielessä.
  2. Peyrefitte, Roger; Propos secrets. (osa I), èd. Albin Michel, 1977, kertoo avoimesti ystävänsä seksuaalisuudesta ja kirjallisuudesta.