Helge Rontu
| Helge Rontu | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 8. huhtikuuta 1924 Ruokolahti |
| Kuollut | 28. helmikuuta 1990 (65 vuotta) Helsinki |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Ammatti | juristi |
| Arvonimi | lainsäädäntöneuvos |
Helge Alf Valter Rontu (8. huhtikuuta 1924 Ruokolahti – 28. helmikuuta 1990 Helsinki) oli suomalainen juristi ja oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos. Hän oli myös Yleisradion radio-ohjelma Viisasten kerhon jäsen numero yksi vuosina 1968–1975.[1][2]
Rontu kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin koelyseosta vuonna 1942, suoritti ylemmän oikeustutkinnon 1951 ja sai varatuomarin arvon 1956. Hän oli sodan jälkeen tutkijana asekätkentää tutkineessa sisäministeriön tutkintaelimessä ja toimi 1946–1948 valtiollisen poliisin tutkimustoimiston päällikkönä. Valmistuttuaan hän työskenteli 1954 Pielaveden tuomiokunnan notaarina ja 1955–1956 Kiuruveden osuuskassan lakimiehenä. Hänet nimitettiin 1957 Helsingin hovioikeuden viskaaliksi, mutta joutui pian eroamaan poliittisen taustansa vuoksi ja siirtyi samana vuonna Helsingin raastuvanoikeuteen, jossa hän toimi rikosnotaarina ja myöhemmin oikeusneuvosmiehenä.[1] Rontu oli ensimmäinen tuomarina toiminut SKDL:ään kuulunut juristi.[3] Suomen Kommunistisen Puolueen jaossa Rontu edusti oppositiota. Oikeusministerinä 1970–1971 toiminut Erkki Tuominen nimitti hänet lainsäädäntöneuvokseksi oikeusministeriön lainvalmistelukuntaan.[4] Rontu toimi tässä virassa vuoteen 1975 ja sen jälkeen vielä lyhyesti Pielaveden kihlakunnantuomarina.[1]
Rontu oli 1970- ja 1980-luvuilla yksi Suomen Demokraattiset Lakimiehet ry:n (Demla) tärkeimmistä aktiiveista ja taustavaikuttajista. Hän oli järjestön puheenjohtajana vuoden 1974 ajan, mutta hoiti sen raha-asioita vielä pitkään sen jälkeenkin. Demlan puheenjohtajana 1980-luvun alussa toimineen Hannu Takalan mukaan Rontu rahoitti järjestöä ilmeisesti joko omista varoistaan tai mahdollisesti Neuvostoliitosta saamallaan rahalla. Rontu oli 1970-luvulla Kansainvälisen demokraattisten lakimiesten liiton (IADL) asettaman kansainvälisen Indokiinan sotarikoskomission jäsenenä.[5]
Rontua kiinnosti virkakielen selkeys, josta hän kirjoitti useita kirjoja.[1]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sata systeemiä (nimimerkillä Ilja). Veikkaustoimisto, Helsinki 1960
- Mielenosoittajan oikeusturva Suomessa. Korkeakoulupoliittinen monistesarja 1970; 11. Suomen ylioppilaskuntien liitto, Helsinki 1970
- Ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle kansainoikeusrikoksia koskevaksi lainsäädännöksi ; tekijät Erik Svinhufvud ja Helge Rontu. Lainvalmistelukunnan julkaisuja. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1972
- Rikoskonkurrenssityöryhmän mietintö ; laat. Helge Rontu ym. Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 1973, 5. Helsinki 1973
- Ympäristön yleiskäyttöoikeudet ja niiden perusta. Lainsäädäntö 1973, 1. Oikeusministeriön lainsäädäntöosasto, Helsinki 1973
- Ymmärrettävää virastokieltä. 2. painos 1974, 3. painos 1977 Oikeusministeriön lainsäädäntöosasto, Helsinki 1977
- Vaikeata virkakieltä : julkisen kielen alkeiskurssi. Selväkieli, Helsinki 1980
- Ronnun suvun historia : neljännesmies Antti Ronnun jälkeläiset 1620-1950 ; toim. Helli Taponen. 2. korj. painos Sukuseura Rontu, Helsinki 1995
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Leila Välkevirta: Kuolleita: Kihlakunnantuomari Helge Rontu – Vasemmistolainen lakimies ja viisasten kerhon jäsen Helsingin Sanomat 2.3.1990. Viitattu 18.5.2018.
- ↑ Helge Ronnun kuolinilmoitus (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 4.3.1990, HS Aikakone. Viitattu 18.5.2018.
- ↑ Jukka Kemppisen blogi 13.1.2008 : Konsepti, formaatti
- ↑ Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970, s. 405. Edita, Helsinki 1999.
- ↑ Markku Fredman: Demla r.y. – vähän yli 50 vuotta (Arkistoitu – Internet Archive), s. 8–9, 15, 17–18, 36–37. Oikeus-lehti 4/2005 (päivitetty 2008). Viitattu 21.6.2018.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||
