Helene Schjerfbeck

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helene Schjerfbeck
Helena Sofia Schjerfbeck
Helene Schjerfbeck 1890-luvulla.
Helene Schjerfbeck 1890-luvulla.
Syntynyt 10. heinäkuuta 1862
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 23. tammikuuta 1946 (83 vuotta)
Saltsjöbaden, Ruotsi
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Ala taidemaalari
Taidesuuntaus naturalismi, realismi ja ekspressionismi
Kuuluisimpia töitä Omakuvat (1878-1945)
Haavoittunut soturi hangella (1880)
Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881)
Toipilas (1888)
Kotona (1903)
Signeeraus Helene Schjerfbeck signature.jpg

Helene (Helena Sofia) Schjerfbeck [šärvbek] (10. heinäkuuta 1862 Helsinki23. tammikuuta 1946 Saltsjöbaden, Ruotsi) oli suomalainen taidemaalari. Hän on eräs Suomen arvostetuimpia modernistisia kuvataiteilijoita, ja hänen teostensa saama huomio on ollut nousussa viime vuosina.

Helene Schjerfbeckin runsas tuotanto alkoi ranskalaisvaikutteisesta realismista ja ulkoilmamaalauksesta. Se kehittyi vähitellen kohti pelkistettyjä sisäistä elämää luotaavia henkilökuvia ja asetelmia. Uran alkuvaiheessa hän teki useita historiallisia maalauksia, kuten Haavoittunut soturi hangella (1880), Linköpingin vankilan ovella vuonna 1600 (1882) ja Wilhelm von Schwerinin kuolema (1886). Historialliset maalaukset olivat tavallisesti miesmaalarien aluetta, samoin kokeilevuus, modernit vaikutteet ja ranskalainen radikaali naturalismi. Teosten vastaanotto ei siksi ollut suotuisa vielä 1880-luvulla.[1]

Intellektuaalisesti suuntautunutta taiteilijaa kiinnosti muun muassa Fjodor Dostojevskin, Marcel Proustin ja Arthur Rimbaud'n kirjallinen tuotanto. Kaikki he kuvasivat ihmisen tiedostamatonta ja irrationaalista puolta.

Helene Schjerfbeck on herättänyt taiteilijoiden ja tutkijoiden kiinnostusta, joka on johtanut useisiin erilaisiin tulkintoihin niin hänen taiteestaan kuin elämästäänkin. Hänen syntymänsä 150-vuotismuistoksi on lyöty suomalainen 2 euron juhlaraha. Tammisaaren museokeskus EKTA:ssa on Schjerfbeckin elämää esittelevä pysyväisnäyttely "Helene Schjerfbeckin elämä ja taide", joka avattiin 2012.[2]

Opiskelu ja elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helene Schjerfbeck aloitti opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 11-vuotiaana. Hän opiskeli ja matkusti 1880-luvulla valtion stipendin turvin Ranskassa, Italiassa ja Englannissa.

Schjerfbeck lähti 1880 Pariisiin opiskelemaan Académie Trélat'ssa sekä Académie Colarossissa. Hän myös maalasi Meudonissa sekä Bretagnessa ja palasi Suomeen 1882. Toisen Ranskan-matkansa hän teki 1884–1885 jolloin hän osallistui Pariisin salonkiin ja maalasi jälleen Bretagnessa. Matkalla hän tutustui englantilaiseen taidemaalariin, jonka kanssa hän kihlautui. Kihlaus kuitenkin purkautui, koska Schjerfbeckin lonkkavika herätti sulhasen sukulaisissa tuberkuloosiepäilyjä. Schjerfbeck ei avioitunut myöhemminkään.[1] Lonkkavamma oli tullut nelivuotiaana portailta putoamisen seurauksena.

Tuotteliaan 1880-luvun jälkeen Schjerfbeck maalasi 1890-luvulla vähemmän siksikin, että hän opetti Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Myös hänen terveytensä heikkeni. Monien sairauslomien jälkeen hän pyysi 1902 eroa opettajan toimestaan. Lääkärin neuvosta hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, joka tunnettiin terveellisenä parantolakaupunkina.[1]

Schjerfbeckin äiti kuoli 1923, ja kaksi vuotta myöhemmin Schjerfbeck muutti Tammisaareen maalatakseen rauhassa. Hänen maineensa alkoi kasvaa näihin aikoihin. Teoksia oli menestyksekkäästi näytteillä Ruotsissa useissa näyttelyissä 1930–1940-luvulla. Schjerfbeck vietti viimeiset vuotensa Ruotsissa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, jossa hän kuoli 1946.[1]

Tulkinnat Schjerfbeckin taiteesta ja taiteilijuudesta pohjautuvat pitkälti vanhojen elämäkertojen oletuksiin, varsinkin Einar Reuterin kirjoittamaan elämäkertaan. Sen mukaan hän oli hauras ja kärsivä olento, mikä on johdatellut myös teosten tulkintaa. Schjerbeckin tuotannossa on kuitenkin myös intensiivisiä puolia ja se on monin tavoin sidoksissa aikaan ja taiteen yleiseen kehitykseen.[1]

Schjerfbeck on haudattu Helsingin Hietaniemeen: V7-3-6. Scherfbeckin veli oli arkkitehti Magnus Schjerfbeck.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helene Schjerfbeckin taiteellinen ura kesti yli 70 vuotta. Alun hillityn realismin kautta hän siirtyi kohti naturalismia ja hienoista ekspressionismia sekä impressionismia. Loppuvaiheessa hänen tuotantonsa oli pelkistettyä, kuten omakuvien sarja vuosilta 1878–1945.

Omana aikanaan korkeana taiteena arvostettujen suurten historiallisten teosten ohella Schjerfbeck kuvasi ajan ranskalaisten vaikutteiden hengessä myös mitättöminä pidettyjä aiheita ja fragmentteja. Bretagnessa maalattua naturalistista Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa (1881) on pidetty suomalaisen modernismin alkuun kuuluvana. Lapset oli kuvattu aikalaisten mielestä rumina ja turhan leveällä siveltimellä. Myös ajan eurooppalaisen ilmapiirin kannalta osa Bretagnessa maalatuista töistä oli poikkeuksellisia, ne olivat tavallista pelkistetympiä, kuten Ovi (1884) ja Varjo muurilla (1883), joka muistuttaa hieman Paul Cézannen pelkistettyä taidetta.[1]

Pelkistettyä maalaustapaa ei 1880-luvulla vielä ymmärretty, ja Schjerfbeck luopuikin siitä joksikin aikaa, vaikka tunsi sen omakseen. Hän maalasi vuosikymmenen lopulla St Ivesissä Cornwallissa. Siellä tehdyt vähemmän pelkistetyt maalaukset Toipilas ja Leipomo (1887) olivat naturalistisia valomaalauksia. Samoihin aikoihin hän omaksui pohjoismaiselle symbolismille ominaisen hämyisen valaistuksen ja hillityn värinkäytön.[1]

Hänen maalauksensa saivat 1890-luvun kuluessa uusia piirteitä. Viivat muuttuivat herkemmiksi ja värit pelkistetymmiksi. Maalausten aiheet siirtyivät kohti intiimiä ja sisäisen elämän kuvausta. Kaiken kaikkiaan Schjerfbeck siiryi kohti 1900-luvun tyylittelevää modernismia.[1]

Matkat vähenivät 1880-luvun jälkeen, mutta 1894 Schjerbeck lähti Wieniin ja Firenzeen tekemään kuuluisien maalausten kopioita Taideyhdistyksen suunnittelemaan jäljennösmuseoon. Italia oli noussut tuolloin suomalaisten taiteilijoiden suosikkikohteeksi symbolismin nousun vuoksi. Viimeiset suuret maalaukset olivat Ruotsinpyhtään kirkon alttaritaulu 1898 ja naisen kolmea ikäkautta kuvaava Kirkkoväkeä (1895–1900).[1]

Hyvinkäälle muutettuaan Schjerfbeck ei enää matkustanut ulkomailla, eikä Helsingissäkään vuosien 1902-1917 välillä. Hän piti yhteyttä samaan aikaan opiskelleisiin Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Hän seurasi taidetta lehtien ja kirjojen välityksellä, ja osallistui jonkin verran yhteisnäyttelyihin. Taloustyöt rajoittivat maalaamista, koska äiti ei halunnut taloon palvelijaa.[1]

Syksystä 1913 alkaen Schjerfbeckin teoksia alettiin nähdä useammin. Gösta Stenman järjesti myös Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1917, jossa oli esillä 159 teosta. Myös Einar Reuter alkoi vaikuttaa hänen elämäänsä 1915 alkaen. Näihin aikoihin Schjerfbeck alkoi myös saada lisää kosketusta moderniin taiteeseen. Hän näki Helsingissä muun muassa Cézannen, Paul Gauguinin, Henri Matissen ja Othon Frieszin teoksia. Kirjojen ja lehtien välityksellä hän kiinnostui myös Vincent van Goghista, Honoré Daumieristä ja Constantin Guysista.[1]

Schjerfbeck siirtyi 1900-luvulla johdonmukaisesti kohti keskitetympää ilmaisua. Hän teki vuosisadan alussa askeettisia harmaalle ja muutamille värisävyille perustuvia maalauksia, kuten Kotona (1903). Schjerfbeck näyttää pyrkineen kohti japanilaishenkistä tyylittelevää esteettisyyttä. Pelkistys näkyi varsinkin omakuvien sarjassa ja vanhojen maalausten uustulkinnoissa, joita hän teki Stenmanin ehdotuksesta.[1]

Stenman asetti Schjerfbeckin teoksia esille myös Ruotsissa, missä vastaanotto oli Suomea innostuneempi. Suomessa hänen tuotantoonsa suhtauduttiin vaihtelevasti. Schjerfbeck sai taidehistoriassa sijan lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhempien maalaustensa merkitys löydettiin hitaasti. Vähitellen Schjerfbeck vakiintui yhdeksi Suomen taiteen arvostetuimmista taiteilijoista, ja 1990-luvulla kiinnostus heräsi myös Pohjoismaiden ulkopuolella.[1]

Schjerbeck maalasi aktiivisesti myös viimeisinä vuosinaan Ruotsissa, jossa syntyi viimeisten omakuvien sarja.[1]

Vuodesta 1878 alkanut omakuvien sarja on kuvaus naisen vanhenemisesta. Taiteilijan ulkonäkö muuttuu yhä häilyvämmäksi ja rujommaksi, mutta samalla ilmaisu tulee vahvemmaksi. Viimeisessä omakuvassa kasvot ovat epäsymmetriset ja pää kallonkaltainen.

Uusi merkittävä maalaus paljastui, kun yksityisomistuksessa olevan maisemamaalauksen alta löytyi toinen kangas, jossa on valmis ja signeerattu kuva äidistä ja lapsesta takaapäin. Päälimmäinen maalaus esittää maisemaa Raaseporista ja on vuodelta 1890. Se ei ole ollut aiemmin julkisesti esillä, vaan on ollut alusta lähtien saman suvun hallussa, eikä sen alla olleesta teoksesta ollut tietoa.[3]

Ymmärtäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Schjerfbeckin työt saivat vähän ymmärrystä yleisöltä. Taidekauppias Gösta Stenman kuitenkin näki niiden arvon ja palkkasi Schjerfbeckin galleriansa kuukausipalkkaiseksi taiteilijaksi, mikä auttoi paljon.

Toinen merkittävä ymmärtäjä oli taidekriitikko, kirjailija ja taidemaalari Einar Reuter (taiteilija- ja kirjailijanimeltään H. Ahtela), jonka Schjerfbeck tapasi vuonna 1915. Ahtela oli hänen läheinen ystävänsä ja henkinen tukensa elämän loppuvaiheisiin asti. Reuter kirjoitti artikkeleita sekä kirjoja Helene Schjerfbeckistä. Schjerfbeck kirjoitti hänelle yli 1 100 kirjettä tai postikorttia. He maalasivat ja tutkivat yhdessä ulkomaisia taidelehtiä ja kirjallisuutta, saaden vaikutteita toisiltaan. Reuter julkaisi vuonna 1951 Schjerfbeckin elämäkerran.

Keräilijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schjerfbeckin teokset menivät hyvin kaupaksi 1930-luvulta alkaen. Hänen teostensa ostajia olivat muun muassa Signe ja Ane Gyllenberg sekä Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen, jotka onnistuivat keräämään huomattavat kokoelmat tämän töitä. Helsinkiläinen lääkäripariskunta Yrjö ja Nanny Kaunisto keräsivät elämänsä aikana poikkeuksellisen kokoelman, johon kuului 35 Schjerfbeckin teosta. Yrjö Kauniston kuoltua lahjoitti Nanny Kaunisto kokoelman vuonna 2005 Valtion taidemuseolle pariskunnan laatiman testamentin mukaisesti. Lahjoituksen arvo oli yli 12 miljoonaa euroa.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teosten myyntejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Joutsenkaulainen tyttö (1930) myytiin 1997 Hagelstamin huutokaupassa marraskuussa 570 000 markalla.[8]
  • Tanssiaiskengät, teos vuodelta 1882 myytiin 2008 Sothebyn huutokaupassa 3,9 miljoonalla eurolla. Se on korkein suomalaisesta taulusta maksettu hinta. Skandinaaviksi luonnehdittu ostaja halusi pysyä tuntemattomana.[9]
  • Tanssiaiskengät, tästä versiosta vuodelta 1939 maksettiin vuonna 1990 Sothebyn huutokaupassa 1,5 miljoonaa euroa, mikä on toiseksi korkein hinta, mitä suomalaisesta taideteoksesta on tähän mennessä koskaan maksettu.[4]
  • Ateneumin taidemuseo osti teoksen Punaiset omenat joulukuussa 2008 Bukowskin huutokaupasta 400 000 eurolla Einar Reuterin pojan kuolinpesästä.[10]
  • Lauri ja Lasse Reitzin säätiö osti Suopursuja-taulun joulukuussa 2008 Bukowskin huutokaupasta 340 000 eurolla.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nokela, Leena (toim.): Rakkaat vanhat tavarat. Otava, 1998. ISBN 951-1-14302-6.
  • Halmén-Kronlund, Ann-Christine: Utställningen "Helene Schjerfbeck – förmedlare av det omedvetna". Kyrkopressen/Helsingfors Extra 21.6.2006.
  • Laitinen-Laiho, Pauliina: Taide&Antiikki, Taloustaito 5/2009, s. 23.
  • Virret, Raimo: Kainuun Sanomat 11.3.2009.
  • Malmberg, Ilkka: Isännät ja rengit. Helsingin Sanomat, Kuukausliite, 5/2009, s. 39.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n Helene Schjerfbeck Kansallisbiografiassa. Viitattu 10.5.2010.
  2. Pysyvä Helene Schjerfbeck -näyttely Raaseporiin 6.9.2011. Länsi-Uusimaa. Viitattu 23.8.2014.
  3. Tuntematon Schjerfbeck Yle.fi viitattu 5.9.2012
  4. a b c d e f g h Pauliina Laitinen-Laiho, s. 23
  5. Schjerfbeckin maalauksen alta löytyi taiteilijan aiemmin tuntematon teos (tiedote) Ateneum. 3.9.2012. Valtion taidemuseo. Viitattu 4.9.2012.
  6. Suvi Vesalainen: Tuntematon Schjerfbeck löytyi toisen maalauksen alta (artikkeli ja video) Yle uutiset, kulttuuri. 3.9.2012. Oy Yleisradio Ab. Viitattu 4.9.2012.
  7. Anu Uimonen: Uusi Helene Schjerfbeckin maalaus paljastui toisen maalauksen alta (artikkeli ja video) Hs.fi. 3.9.2012. Sanoma company. Viitattu 4.9.2012.
  8. Nokela 1998, s. 247.
  9. Ilkka Malmberg: Isännät ja rengit. Helsingin Sanomat, Kuukausliite, 2009, nro 5, s. 39.
  10. Yle.fi/Uutiset 10.12.2008.
  11. Raimo Virret, Kainuun Sanomat 11.3.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • H. Ahtela: Helena Schjerfbeck 1879–1917. Stenmans Konstsalong – Stenmanin taidesalonki, Helsinki 1917.
  • H. Ahtela: Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta. Porvoo 1951.
  • Riitta Konttinen: Oma tie, Helene Schjefbeckin elämä. Otava 2004.
  • Helene Schjerfbeck: Helene Schjerfbeckin ajatuksia taiteesta ja elämästä (valikoinut, suomentanut ja toimittanut Marjatta Levanto). WSOY 1993.
  • Rakel Liehu: Helene. Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä. WSOY 2003.
  • Lena Holger: Helene Schjerfbeck – elämä ja taide. Otava 1989.
  • Heikki Kastemaa: H. Ahtela - Einar Reuter kriitikkona ja taidekirjoittajana. Kirjassa Liisa Lindgren (toim.), Kirjoituksia taiteesta 3, Modernisteja ja taiteilija-kriitikoita, Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, 2001.
  • Risto Vainio: Helene Schjerfbeck, pitkän linjan modernisti. Helsinki 2007. Verkkoversio.
  • Hon drog sina streck, Vi minns henne – Helene Schjerfbeck i Västnyland. Karis Västnyländska kultursamfundet 2010.
  • Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan – taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille (toimittanut Lena Holger, suomentanut Laura Jänisniemi). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011.
  • Helene Schjerfbeck – muistamme hänet. Karjaa, Västnyländska kultursamfundet 2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]