Tämä on hyvä artikkeli.

Heinäkuun monarkia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ranskan kuningaskunta
Royaume de France
1830–1848
lippu kuninkaallinen vaakuna

Ranskan kuningaskunta Euroopassa vuonna 1839.
Ranskan kuningaskunta Euroopassa vuonna 1839.

Valtiomuoto perustuslaillinen monarkia
Kuningas Ludvig Filip I
Pääministeri Ensimmäinen:
Victor de Broglie (1830)
Viimeinen:
Louis Mathieu Molé (1848)
Pääkaupunki Pariisi
Viralliset kielet ranska
Valuutta Ranskan frangi
Tunnuslause Ordre et liberté (”Järjestys ja vapaus”)[1]
Kansallislaulu ”La Parisienne”
Edeltäjä Bourbon-restauraatio
Seuraaja Ranskan toisen tasavallan lippu Ranskan toinen tasavalta
Ranskan historia

Heinäkuun monarkia (ransk. Monarchie de Juillet; virallisesti Ranskan kuningaskunta, ransk. Royuame de France), on nimitys Ranskan historiassa vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen ja vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen väliselle aikakaudelle, jolloin maan kuninkaana toimi Orléans-sukuinen Ludvig Filip. Ludvig Filipin kuninkuuden katsottiin nojaavan erityisesti varakkaan porvariston tukeen.[2] Parlamentilla oli merkittävämpi asema ja äänioikeus oli laajempi kuin edeltävänä Bourbon-restauraation aikana.

Ajan merkittäviä poliittisia johtajia olivat muun muassa kuningasta tukenut François Guizot ja kuninkaan vallan rajoittamista kannattanut Adolphe Thiers. Varsinkin 1830-luku oli poliittisesti levotonta, ja heinäkuun monarkiaa uhkasivat sekä Bourbonien valtaanpaluuta kannattaneet legitimistit että tasavaltalaiset.[2]

Heinäkuun monarkia alkoi mittavan kansansuosiosion tukemana. Hallinto ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan siihen kohdistuneisiin odotuksiin. Moni hallitus kulki kriisistä toiseen, eikä aikaa pitkäjännitteiselle työlle löytynyt. Uudistaminen unohdettiin ja keskittytiin ylläpitämään poliittista vakautta. Samaan aikaan Ranska kävi läpi mittavaa poliittista, taloudellista ja demografista muutosta. Heinäkuun monarkiaa seurasi vuoden 1848 vallankumouksen myötä Ranskan toinen tasavalta.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta: Napoleonin tappiosta heinäkuun vallankumoukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XVIII kruunajaisasussaan.

Napoleon täytti aikanaan Ranskan suuren vallankumouksen luoman valtatyhjiön, ja hänen valtansa päättyi lopullisesti vuonna 1815, kun hän kärsi tappion Preussin ja Ison-Britannian armeijoille Waterloon taistelussa. Ranskan hallitsijaksi liittoutuneet asettivat vallankumouksen aikana mestatun kuninkaan, Ludvig XVI:n veljen, joka otti hallitsijanimekseen Ludvig XVIII.[4]

Ludvig XVIII teki hallitsijana eräänlaisen kompromissin. Hän poisti käytöstä Ranskan trikolorin ja otti käyttöön Bourbonien liljalipun, mutta antoi perustuslaillisen asiakirjan. Asiakirjan mukaan kansalaisilla oli oikeusistuimissa samat oikeudet, julistettiin uskonnollista suvaitsevaisuutta ja perustettiin edustajainkokous. Edustajainkokous sai päättää verotuksesta. Tämä kaikki oli paljon enemmän kuin oli ollut ennen vuoden 1789 vallankumousta ja rauhoitti edistysmielistä yläluokkaa. Toisaalta se rauhoitti myös konservatiiveja, joiden mielestä nyt oli vältetty kansanvallan mukanaan tuoma kaaos.[4]

Asiat sujuivat hyvin vuoteen 1820, jolloin kruununperillinen Charles Ferdinand murhattiin. Vastatoimina hallitus asetti voimaan sensuurin ja muutti vaalilakia.[4][5] Pääministeriksi tuli äärikonservatiivinen Joseph de Villèle, joka oli kiinnostunut enimmäkseen talouspolitiikasta ja sai taitavalla politiikallaan mielialat rauhoittumaan. Hallituksessa näytteli merkittävää osaa varakreivi François-René de Chateaubriand, joka konservatiivisuuntauksen ollessa äärimmillään sai aikaan Ranskan intervention Espanjaan vuonna 1823, kun espanjalaiset olivat syösseet vallasta vihaamansa kuninkaan.[6]

Sanomalehdet olivat jo 1800-luvun alussa merkittäviä tiedonvälittäjiä ja mielipiteenmuokkaajia. Siksi Ranskan hallitus sensuroi maansa sanomalehtiä. Charles Maurice de Talleyrand korosti, että sanomalehdistön pitäisi olla vapaata. Talleyrandia kiinnosti nuori ja teräväkynäinen sanomalehtimies Adolphe Thiers. Thiers julkaisi sanomalehteä Le National, joka ei pelännyt arvostella hallitusta eikä kuningasta. Lehti halusi tuoda esiin vallankumouksen parhaat perinteet ja pelastaa kuninkaanvallan, tosin ilman Bourboneja.[7]

Kun Ludvig XVIII kuoli, häntä seurasi valtaistuimelle Kaarle X vuonna 1824. Ranskassa alkoi kehitys, joka johti vallankumoukseen. Kuningas aiheutti vallankumouksen taipumattomuudellaan ja taitamattomuudellaan. Jo hänen kruunajaisensa herättivät vastustajissa huomiota. Kruunajaiset tehtiin täysin vanhentuneiden keskiaikaisten menojen mukaan. Niihin kuului neuloilla pistelyä symboloimaan Kristuksen haavoja ja kuningas kosketteli imusolmuketautia sairastavia. Muualla Euroopassa tällainen oli hylätty jo sata vuotta aikaisemmin.[8]

Kuningas sympatisoi kovan linjan aatelisia, jotka halusivat saada takaisin maanpaon aikana menettämänsä omaisuuden, mikä nostatti suuttumusta kaikissa vallankumouksen koettelemukset kestäneissä. Hän halveksi avoimesti edeltäjänsä antamaa peruskirjaa ja vaiensi arvostelun. Tyytymättömyyttä alkoi esiintyä erityisesti ministereissä, upseereissa ja diplomaateissa.[9]

Kuninkaan hallinto muuttui yhä konservatiivisemmaksi ja vuonna 1828 Joseph de Villèle joutui astumaan syrjään. Hänen tilalleen tuli pääministeriksi äärikonservatiiveista äärikonservatiivein ruhtinas Jules de Polignac. Häntä on kuvailtu, että hänen moraalisessa ryhdissään ei ollut vikaa, mutta arvostelukyvyssä kylläkin. Hän vieraannutti hallituksesta viimeisetkin maltilliset.[8][10]

Vastatoimena voimistuvalla konservatiivisuuntaukselle liberaalien yhdistys kehotti kaikkia kansalaisia jättämään verot maksamatta. Edustajainkokous varoitti kuningasta, että tämä ei saa rikkoa edeltäjänsä antamaa peruskirjaa. Kuningas Kaarle X oli nyt sitä mieltä, että hänen kunniaansa oli loukattu. Hän päätti olla etsimättä sovintoa, sillä hänen mukaansa juuri sovinnollisuus oli vienyt hänen isoveljensä Ludvig XVI:n giljotiiniin.[11]

Vapaus johtaa kansaa (1830), Eugène Delacroix’n heinäkuun vallankumousta kuvaava maalaus.

Samaan aikaan elettiin taloustaantumaa. Kaupunkilaisia huoletti työttömyys ja koulutettujen oli vaikea saada töitä, sillä vanheneva aatelisto otti paikat itselleen. Moni perhe, jolla oli jo ennestään ollut vaikea tulla toimeen, putosi nyt suoranaiseen köyhyyteen. Vasemmiston ja oikeiston oppositiovoimat yhdistyivät, ja oikeastaan kaikki ranskalaiset toivoivat muutosta. Lopulta kuningas itse käynnisti vuonna 1830 heinäkuun vallankumouksen.[8][12]

Melkein heti kävi selväksi, että edustajainkokouksen ja pääministeri de Polignacin yhteistyö oli mahdotonta. Kuningas hajotti edustajainkokouksen ja järjesti uudet vaalit. Vaikka vaalilakeja oli muokattu, oppositio sai enemmistön paikoista. Vastavetona kuningas julkaisi 25. heinäkuuta 1830 joukon säädöksiä. Niiden mukaan painovapaus poistettaisiin, edustajainkokous hajotettaisiin ja vaalilakia muutettaisiin entistä taantumuksellisemmiksi.[9][13]

Tieto uusista säädöksistä levisi kansalaisten keskuuteen 27. heinäkuuta 1830. Kansaa alkoi kertyä Pariisissa kaduille ja vähitellen tilanne kehittyi kolme päivää kestäneiksi katutaisteluiksi. Vallankumoukselliset saivat helpon voiton, osittain siksi, että Ranskan armeijan joukkoja oli paljon juuri vallatussa Algeriassa. Kuningas yritti vielä 29. heinäkuuta 1830 tyynnyttää mielialoja erottamalla inhotun pääministeri Polignacin. Tämäkään ei enää kansalle riittänyt, ja kuningas luopui vallasta 2. elokuuta 1830.[9]

Hallinnon muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisen kansan ollessa katutaisteluissa kulisseissa käytiin neuvotteluja uudesta hallinnosta. Oli kiire saada aikaan hallinto, joka olisi laillinen ja täyttäisi vallankumouksen kannattajien toiveet. Pariisin kaupungintalolla istui Lafayette kannattajineen, ja he halusivat tehdä Ranskasta tasavallan. Edustajainkokouksen istuntopaikka Palais Bourbon oli piiritetty. Piirittäjinä oli lähinnä opiskelijoita, joilla oli paljon vaatimuksia ja toiveita uudelle hallinnolle. Merkittävin vaatimus oli ylemmän kamarin, päärien kamarin, jäsenyyden perinnöllisyyden poistaminen. Vaatimukseen suostuttiin. Tästä lähtien ylempi kamari oli kuninkaan nimittämistä jäsenistä koostunut hallintoelin.[12]

Talleyrand ja Thiers päättivät tarjota kuninkuutta Orléansin herttualle, oppisitiohenkiselle Ludvig Filipille. Talleyrand matkusti maaseudulle taivuttelemaan herttuaa, joka sisarensa suostutteluja kuunneltuaan suostui ensin torjumaansa ajatukseen. Hän saapui Pariisiin 31. heinäkuuta, ja hänet julistettiin kuninkaanvallan haltijaksi, vaikka aluksi oli ollut ajatus nostaa kuninkaaksi murhatun Berryn herttuan poika. Aivan keskustelutta asia ei kuitenkaan edennyt. Edustajainhuoneessa 219 edustajaa kannatti uutta kuningasta, kun 33 vastusti. Yksi vasemmistolainen edustaja jopa ehdotti, että kansa saisi äänestää uudesta kuninkaasta, sillä valta kumpusi hänen mukaansa vallankumouksen tehneestä kansasta.[4][14][15]

Ludvig Filip julistautui kuninkaaksi 9. elokuuta 1830 ja otti vapaamielisyyttään osoittaakseen arvonimen Ranskalaisten kuningas. Uusi tilanne oli vauraan eliitin ja kaupunkiporvariston mieleen. Se ei halunnut tasavaltaa, joka olisi voinut olla uhka heidän asemalleen. Pelättiin, että tasavallaksi julistautuminen olisi antanut ulkovalloille tekosyyn hyökätä Ranskaan. Jopa vanha tasavaltalainen Lafayette oli saatu kannattamaan uutta hallintoa. Kun uusi kuningas Ludvig Filip ja Lafayette syleilivät toisiaan kaupungintalon parvekkeella, ei suosionosoituksista ollut tulla loppua.[16][17]

Hallitus ilmoitti heti tietyistä uudistuksista. Lipuksi otettiin vallankumouksenaikainen trikolori. Vanhaa vallankumouslaulua ”Marseljeesia” ei otettu kansallislauluksi, sillä ”La Parisienne” oli suositumpi. Kuningas ei enää vannonut noustessaan virkaansa valaa Jumalalle, vaan vannoi edustajainhuoneelle noudattavansa perustuslakia. Näin haluttiin osoittaa, että kuningas ja kansa ovat tehneet vallanjakoa koskevan sopimuksen. Valtaoikeuksia oli kavennettu, mutta hän oli edelleen armeijan ylipäällikkö ja hänellä oli oikeus tehdä lakiehdotuksia. Hän ei enää saanut nimittää edustajainhuoneen puheenjohtajaa, vaan sen tekivät edustajat itse.[15]

Bourbon-restauraation aikainen äänioikeuslainsäädäntö oli herättänyt tyytymättömyyttä. Se oli sidottu varallisuuteen ja varallisuusraja oli säädetty niin korkeaksi, että äänioikeus oli vain 94 000 miehellä. Asiaa tutkimaan asetettiin vuonna 1831 komitea. Ensiksi alennettiin äänioikeusikä 25 ikävuoteen ja oikeus olla ehdokkaana 30 vuoteen entisen 40 vuoden sijasta. Sen jälkeen alkoi keskustelu ääniokeudesta. Konservatiivit ja kuningas pitivät yleistä ääniokeutta johdatuksena jakobiinien mielivaltaan. Äänioikeutta päätettiin laajentaa, mutta se koski vain tuolloin huomattavaa yli 200 frangin veroa maksavia. Äänioikeutettuja oli heinäkuun monarkian alussa 166 583 miestä ja lopuksi – vaikka tulotaso oli noussut – vain 270 000 miestä, mikä oli 0,7 prosenttia kansasta. Ranskassa oli tuolloin jo lähes 30 miljoonaa asukasta.[18][19][20]

Uusi perustuslaki takasi kansalaisten henkilökohtaisen vapauden sekä omantunnon vapauden. Roomalaiskatoliselta kirkolta vietiin valtionkirkon asema, mutta sen mainittiin olevan ”ranskalaisten enemmistön suosima”. Lehdistölle taattiin vapaus ja todettiin, että sensuuria ei koskaan enää harjoiteta. [17]

Heinäkuun monarkia tarkoitti Ranskan uskonnollisille vähemmistöille edistystä ja oikeuksien tunnustamista. Juutalaiset saivat vuonna 1831 täydet kansalaisoikeudet ja rabbien palkkaus tuli vuodesta 1831 alkaen valtion varoista. Muutaman juutalaisen onnistui nousta yhteiskunnan huipulle; Nîmois Adolphe Crémieux’sta tuli kuuluisa juristi ja oppositiopoliitikko ja Rotschildien varallisuus herätti huomiota ja vihaa. On kuitenkin huomattava että valtaosa juutalaisista oli erittäin köyhiä. Myös protestantit, jotka asuivat valtaosin maaseudulla alkoivat nousta yhteiskunnassa ja François Guizot oli ensimmäinen protestanttitaustainen pääministeri. [21]

Heinäkuun monarkian alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi kuningas Ludvig Filip oli aluksi erittäin suosittu. Hän esiintyi vapaamielisenä itsevaltiuden vihollisena, joka halusi puolustaa kaikkia niitä arvoja, joita trikolori edusti. Hänet saatettiin nähdä iltakävelyllä Pariisissa puolisonsa kanssa kuin kuka tahansa varakas porvari. Kuningas itsekin mielsi itsensä varakkaaksi suurporvariksi. Ulkomaiden lähettiläille hän tosin kertoi jotain aivan muuta. Hän sanoi tarttuneensa kuninkuuteen ainoastaan estääkseen suuremmat onnettomuudet ja ottaakseen vastaan Kaikkivaltiaan hänelle tarjoaman aseman.[22]

Ensimmäiseksi pääministerikseen kuningas nimitti Jacques Laffitten, joka menetti kuninkaan luottamuksen jo maaliskuussa 1831. Hänen tilalleen tuli pankkialalla toiminut Casimir Perier. Perier oli voimakasluontoinen henkilö, joka viitoitti sen politiikan, jota Ludvig Filip noudatti pääpiirteissään koko valtakautensa.[23]

Tyytymättömyys hallintoa kohtaan heräsi varhain. Vuonna 1831 julkaistiin pilapiirros, jossa kuninkaan pää muuttuu päärynäksi. Tekijä Honoré Daumier, joka sovelsi Charles Philiponin ideaa, joutui vankilaan.

Perier ei pelännyt ojentaa kansanedustajia eikä edes kuningasta, kun katsoi tämän puuttuvan asioihin jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän ei myöskään epäröinyt käyttää väkivaltaa hajottaakseen opposition mielenosoituksia. Ranskassa oli paljon ryhmittymiä, jotka olivat tyytymättömiä vallankumouksen lopputulokseen ja he vihasivat uutta hallitsijahuonetta ja sen virkamiehistöä.[24]

Koleraepidemia kohtasi Ranskan vuonna 1832. Ensimmäiset tapaukset havaittiin helmikuussa ja toukokuussa se oli levinnyt koko maahan. Kaikkiaan epidemia vaati 18 402 ranskalaisen hengen. Perier osoitti henkilökohtaista rohkeutta vieraillessaan sairaaloissa, sillä hän halusi osoittaa hallitusvallan myötätuntoa sairastuneille. Tämä koitui pääministerin kohtaloksi, sillä hän sai tartunnan ja kuoli.[25][26]

Kuningas salasi huonosti tyytyväisyytensä häntä hermostuttaneen energisen pääministerin kuoltua. Hallitsija lähetti kruununperillisen sairaaloihin osoittamaan hallituksen osanottoa sairastuneille, mutta sai osakseen vihaa ja arvostelua. Lisäksi kuningas antoi omista varoistaan 500 000 frangia sairauteen kuolleiden omaisille. Tämäkään ei kansaa miellyttänyt, ja lentolehtisissä alettiin vaatia koleralääkkeeksi kuninkaan ja tämän poikien sekä edustajainhuoneen jäsenten päitä. Perier, joka ei ollessaan pääministerin virassa ollut kovinkaan suosittu, oli nyt kansan mielissä marttyyri.[25][27]

Hallinnon puutteista huolimatta Ranskan koulutusoloissa tapahtui edistystä. Vuonna 1833 säädettiin koulutusoloja parantanut laki. Jokaisessa kunnassa piti olla vähintään yksi alkeisopetusta antanut koulu. Kun vuonna 1832 koulutukseen osallistui niin yksityisissä kuin yhteiskunnan tukemissa kouluissa 1 937 000 lasta, oli koululaisten määrä heinäkuun monarkian loppupuolella jo lähes kolme miljoonaa. Alkeisopetukseen osallistui sekä tyttöjä että poikia. Opettajan ammatti avautui myös naisille ja naisia oppilaikseen ottanut opettajaseminaari avattiin vuonna 1838. [28][29]

Myös pankkilaitosta ryhdyttiin kehittämään. Vuonna 1835 säädettiin laki säästöpankeista, sillä hallinto halusi myös työväenluokan ryhtyvän säästäjiksi. Aluksi jokaiselta säästäjältä vaadittiin 3 000 frangin minimisäästöt, mutta summa osoittautui liian suureksi ja sitä alennettiin huomattavasti. Vuonna 1848 maassa oli jo 1 364 säästöpankkia, joilla oli 200 sivukonttoria. Tilin omistajia oli lähes 800 000 henkilöä.[30]

Yleisesti ottaen pankkilaitos oli vielä melko perinteisellä kannalla. Pankit olivat pieniä ja useimmiten perheyrityksiä. Vuonna 1837 perustettu Caisse Géneral du Commerce et de l’índustrie oli ensimmäisiä uudenaikaisia pankkeja. Se piti pankkilainaa jokaisen oikeutena. Pankki houkutteli itselleen myös piensijoittajien pääomia. Pankista sai lainaa, mutta sen korot olivat korkeat.[31]

Nicolas Koechlin kuului Ranskan rautateiden uranuurtajiin. Hän perusti vuonna 1837 rautatieyhtiön Mulhouse-Thann-linjan rakentamiseksi.

Hallinto kiinnitti huomionsa Ranskan liikenneyhteyksien parantamiseen. Uusia kanavia rakennettiin 2 000 kilometriä ja niiden käyttömaksuja alennettiin. Uusia maanteitä rakennettiin 35 000 kilometreiä ja vanhoja korjattiin niin, että niillä voitiin viedä tavaraa vankkureilla. Vuoden 1836 laki velvoitti kuntia vastaamaan niiden halki kulkevista maanteistä. Suuri uutuus olivat rautatiet, joiden rakentaminen pääsi alulle. Niihin suhtauduttiin monella eri tavalla. Adolphe Thiers piti niitä kalliina leluina, osalle ne symbolisoivat edistystä ja jotkut pelkäsivät niitä. Hallituksen esitys kuuden linjan rakentaminen säteittäisesti pääkaupungista eri puolille maata ei mennyt edustajainhuoneessa läpi, sillä haluttiin, että yksityisyritykset rakentaisivat ne. Vuoteen 1848 mennessä rautatiet olivat osoittaneet tarpeellisuutensa. Rataverkkoa laajennettiin toisen keisarikunnan aikana.[31]

Tyytymättömyys herää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuonna 1831 nousivat Lyonissa työläiset kapinaan ja kapina kukistettiin helposti. Vuoden 1834 keväällä oli Lyonissa ja Pariisissa uusia työläislevottomuuksia.[32] Pariisissa työläiskaupunginosissa alettiin rakentaa jo barrikadeja ja tarttua aseisiin. Hallitus vastasi kapinointiin armottomasti. Kun Rue Transnonain -kadun talosta numero 32 ammuttiin kohti hallituksen joukkoja, armeija hyökkäsi taloon ja surmasi sen kaikki asukkaat. Tämän jälkeen työväestö oli pitkään osoittamatta mieltään.[33]

Edustajainhuoneen kokous heinäkuun monarkian aikana.

Hallitus oli ymmärtänyt alkuhuuman jälkeen, että sen valta on turvattu ainoastaan, jos maassa pysyy sisäinen rauha. Perierin kuoltua kuningas nimitti uuden hallituksen, jonka opetusministeriksi tuli François Guizot ja sisäministeriksi Adolphe Thiers. Se sääti lain, jonka mukaan painovapautta rajoitettiin erittäin paljon, viranomaisilla oli oikeus väkivalloin hajottaa kansankokouksia ja yhdistysvapautta rajoitettiin merkittävästi. Tästä lähtien yhdistysten ja seurojen perustaminen vaati luvan. Thiers osoitti, että hän pystyy tarvittaessa koviin otteisiin, juuri hän määräsi Rue Transnonain katu 32:n asukkaat ammuttaviksi.[34]

Kuninkaan aluksi nauttima suuri henkilökohtainen suosio alkoi huveta. Hän yritti vähitellen saada itselleen enemmän valtaa kuin vuoden 1830 perustuslaki salli ja hallituskriisin sattuessa hän pyrki hallitsemaan ilman pääministeriä mahdollisimman pitkään. Hallituksia tuli ja meni; vuosien 1830–1848 välisenä aikana niitä oli 13 kappaletta. Ministereikseen hän alkoi entistä enemmän nimittää miehiä, joiden pätevyysvaatimuksena oli kuninkaan miellyttäminen.[32][35]

Ludvig Filip I vaati usein valtiolta lisämäärärahoja lapsilleen. Tämä suututti hänen kannattajansakin ja kuningasta alettiin pitää ahneena saiturina, joka haluaa vain kasvattaa omaisuuttaan ja turvata viidelle pojalleen ja kolmelle tyttärelleen elämän rikkaudessa. Vaikka hän esiintyi liberaalina porvarina, huomattiin, että hän muuttuu toimissaan entistä konservatiivisemmaksi.[36]

Hallituksen vastustajat saivat paljon iloa vuosina 1831–1835 ilmestyneestä Le Caricature -lehdestä ja erityisesti Honoré Daumierin piirroksista. Lehti ilmestyi viikoittain ja sen pilapiirrokset eivät antaneet armoa hallitukselle. Välillä ministerit olivat pyykkäreitä, jotka pesivät verta Ranskan lipusta, välillä käsiteltäviksi tulivat liikemiehet, sotilaat ja tuomarit. Erityiskäsittelyn sai kuningas: ensiksi hän oli ahne Gargantua, joka söi Ranskan tyhjäksi ja seuraavaksi hänen päänsä muuttui päärynäksi. Piirrostensa vuoksi Daumier joutui vankilaan, ja Le Caricature lakkautettiin viranomaispäätöksellä vuonna 1835.[37]

”Ranskan on ikävä”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Ranskan on ikävä” lausui runoilija ja poliitikko Alphonse de Lamartine. Hänet valittiin Edustajainhuoneen jäseneksi vuonna 1833. Ranskan poliittinen järjestelmä aiheutti hänessä turhautuneisuutta ja syvän pettymyksen. Puheissaan hän halveksi valtion johdon kaavoihin kangistuneisuutta ja kovuutta huono-osaisia kohtaan. Hän irtisanoutui vallitsevasta järjestelmästä, joka hänen mukaansa oli pettänyt vallankumouksen. Hänen mukaansa Ranskaa johti nurkkakuntainen klikki, jolta puuttui kyky johtaa valtioita. Lamartine ilmaisi halunsa nähdä vallankumouksen toteutuvan ja kansalla oli hänen mukaansa oikeus tehdä se vaikka väkivalloin.[38]

Tilanne ei miellyttänyt äärikonservatiivejakaan. Chautebriand, joka oli vankkumaton monarkisti ja Bourbonien kannattaja, kirjoitti että elää mieluummin demokratiassa kuin nykyisessä laittomassa ”äpärämonarkiassa”. Yleensäkin legitimistit eivät katsoneet voida täysin puolustaa heinäkuun monarkiaa.[18] Hallinnon kannatuksen vähäisyyttä todistaa jo se, että vuosien 1830-1848 välillä olleissa 13 hallituksessa oli ministereinä vain 20 henkilöä. Hallituksen vaihtuessa ministerit vaihtoivat tehtäviä keskenään.[32]

Napoleonin maallisten jäännösten siirtäminen kotimaahan 15. lokakuuta 1840. Eugène Isabeyn maalaus.

1830- ja 1840-lukujen taitteessa Ranskan nuoriso tunsi mitättömyyttä menneisyyden rinnalla. Vuoden 1789 suuri vallankumous ja Napoleonin sodat tuntuivat nuorisosta paljon hohdokkaammalta kuin heidän oma aikansa, jolloin hallinto oli muuttumassa entistä konservatiivisemmaksi. Hyödyntääkseen Napoleon-kulttia kuningas antoi siirrättää Napoleonin maalliset jäännökset takaisin Ranskaan vuonna 1840.[39] Samoihin aikoihin Ludvig Filip lopetti kuuluisat iltakävelynsä Pariisissa, sillä hän alkoi pelätä murhayritystä.[40]

Epävakaalta 1830-luvulta oltiin tultu 1840-luvulle, jolloin monia merkittäviä ministerin paikkoja ja pääministerin virkaa piti hallussaan 1840–1848 François Guizot, joka ensimmäisiä korkeaan valtiolliseen asemaan päässeitä protestantteja Ranskan historiassa. Hänen mielestään Ranska oli vapaa maa, jossa vapaus vallitsi kaikkialla, heinäkuun monarkia oli hänen mukaansa lunastanut keskiluokan odotukset hylkäämällä sosialismin ja kukistamalla itsevaltiuden. Jos joku eli kurjuudessa, hänellä oli kovalla työllä ja hyvällä käytöksellä mahdollisuus päästä elämässään vaikka kuinka pitkälle. Yhteiskunta kehittyi hänen mukaansa parhaiten tekemällä varovaisia uudistuksia. Äänioikeus kuului hänen mukaansa vain varakkaille eikä hän suostunut mihinkään vaatimuksiin sen laajentamisesta. Niille, jotka valittivat äänioikeuteen kuuluvan tulorajan olevan korkea, hän tokaisi ”Rikastukaa!”.[41][42][43][44]

Nykyään historioitsijat pitävät Guizot’n panosta Ranskan teollistumisen alulle merkittävänä. Hän käynnisti rautateiden rakennuttamisen myymällä niiden rakentamislupia varakkaille sijoittajille. Kaivostoiminta laajeni myymällä toimilupia niiden perustamiseen. Hän määräsi tuontitavaroille korkeat tullit suojelemaan kotimaista tuotantoa. Hän kannatti kuninkaan sotia välttelevää ulkopolitiikkaa ja hänen talouspolitiikkansa sai aikaan merkittävää talouskasvua. Guizot’n virheenä pidetään joustamattomuutta ja kyvyttömyyttä nähdä poliittisen järjestelmän vaatimia uudistuksia.[43][44]

Ranskassa esiintyvä tyytymättömyys tuli esille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden ajattelijoiden kirjoituksissa. Pierre-Joseph Proudhon taisteli kirjoituksissaan kapitalisteja vastaan ja ilmaisi, että ”omaisuus on varkautta”. Alexis de Tocqueville kirjoitti että demokratia on kestävän yhteiskunnan perusta ja apotti Felicité Robert de Lammennais kirjoitti suosittuja kirjoja ”kapinan evankeliumista”.[45]

Banketteja ja skandaaleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitus oli kieltänyt poliittiset kokoukset. Tyytymättömät keksivät järjestää ”banketteja”, sillä juhlimista ei ollut kielletty. Juhlat tosin järjestettiin usein ajankohtaisten poliittisten aiheiden ympärille. Vuonna 1847 järjestetyn banketin kunniavieras Lamartine puhui, että ellei hallitus täytä siihen vuonna 1830 asetettuja toiveita, se kukistuu. Myös pitkäaikainen tukija Thiers lopetti kuninkaan kannattamisen ja julisti, että kuningas on pelkuri joka haluaa pitää muita välikappaleinaan.[46]

Tyytymättömyys hallintoa kohtaan alkoi lisääntyä erityisesti vuoden 1845 jälkeen. Hallitus voitti kuitenkin vuoden 1846 vaalit, sillä äänestäjiä epäilytti ajatus tasavallasta, joka toisi mukanaan vain sekasortoa. Vuosien 1845 ja 1846 huonot sadot ja kohonneet elintarvikkeiden hinnat lisäsivät tyytymättömyyttä. Pariisissa kärsittiin asuntopulasta, sillä sen väkiluku oli kaksinkertaistunut ja lähestyi jo miljoonaa. Käsityöläisten ansiot heikkenivät teollistumisen vuoksi ja teollisuustyöläiset elivät kurjuudessa. Myös opiskelijat protestoivat. Hallinto oli kyvytön parantamaan kansan elinoloja.[39][47]

Heinäkuun monarkian hallituksia ei voi pitää mitenkään erityisen korruptoituneina. Vuonna 1847 tapahtui kuitenkin joukko skandaaleja, jotka saivat hallituksen tukijat kääntymään sitä vastaan. Ensiksi tuli ilmi Teste–Cubièrs-skandaali. Siinä paljastui, että entinen sotaministeri kenraali Cubièrs oli maksanut lahjuksia julkisten töiden ministeri Testelle saadakseen kaivosoikeudet. Asia meni oikeuteen, missä todettiin, että 100 000 frangin suuruinen lahjus oli vaihtanut omistajaa. Synkempi skandaali oli luvassa: ruhtinas Charles de Choisseul-Praslin, joka oli hallitsijahuoneen tukijoita, hakkasi tuntemattomasta syystä vaimonsa kuoliaaksi kynttilänjalalla. Koska hän oli ylähuoneen jäsen, hänet saattoi laittaa oikeudelliseen vastuuseen vain ylähuone. Kuningas kiirehti surmaajan saamista oikeuteen, mutta vartijoiden huolimattomuuden takia De Choisseul-Praslinin onnistui ottaa myrkkyä. Tasavaltalainen lehdistö väitti, että kuningas oli auttanut murhaajaa pakenemaan ulkomaille. Lisäksi yksi kuninkaan tyttäristä oli osallistunut korttipeliin, jossa muuan hovimies oli huijannut muiden pelaajien rahat.[48]

Guizot, joka oli jopa vastustajiensa mielestä nuhteeton, ei pystynyt estämään sihteerinsä epärehellistä toimintaa. Hänen sihteerinsä, Géniellä, oli ystävä joka oli erään Madame Petitin rakastaja. Kun Madame Petit huomasi yhteyden, hän yritti Guizot’n sihteerin kautta ostaa miehelleen paremman viran. Sekava vyyhti tuli ilmi ja Guizot vei asian oikeuteen. Koska asia oli julkinen, hän äänestytti edustajainhuoneessa luottamuksestaan ja voitti. Korruptiovyyhti kuitenkin heikensi häntä selvästi, sekä henkisesti että ruumiillisesti.[49]

Korruptiotapaukset ja talouslama, jonka johdosta monilla oli vaikea tulla toimeen, herättivät kansassa vihaa. Kun Pariisin hienosto ajoi juhliin kesällä 1847, sille huudettiin ”Alas varkaat”. Maaseudulla viljelijät mellakoivat ja huusivat ”monopolistien” vastaisia iskulauseita.

Tocqueville kirjoitti tammikuussa 1848, että ilmassa on vallankumouksen tuulia. Hän olikin oikeassa. Uusi vallankumous puhkesi yllättäen jo saman vuoden helmikuussa.[39][49]

Uusi vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi vallankumous lähti liikkeelle pikkuasiasta. Opiskelijat olivat pyytäneet vuoden 1847 lopussa lupaa reformijuhlaa varten ja viranomaiset olivat myöntyneet. Yllättäen, päivää ennen juhlaa, 21. helmikuuta 1848, lupa peruttiin.[50]

Seuraavana päivänä 22. helmikuuta alkoi kansaa kerääntyä Pariisin kaduille laulaen ”Marseljeesia” ja lausuen pilkkarunoja johtavista poliitikoista. Sotilaat pysyivät rauhallisina eivätkä uhanneet mielenosoittajia.[51]

Kuningas Ludvig Filip ilmoittaa luopuvansa kruunusta 24. helmikuuta 1848.

Vielä tässä vaiheessa hallitus pysyi rauhallisena sillä se uskoi, että mitään suurempaa ei tule tapahtumaan. Myös sosialistit olivat rauhallisia eivätkä uskoneet vallankumoukseen. Jostain ammuttiin kuitenkin helmikuun 23. päivänä laukauksia kohti mielenosoittajia. Pariisiin lähetetty kansalliskaarti kieltäytyi ampumasta mielenosoittajia ja mielenosoittajat huomasivat armeijan olevan heikkouden tilassa. Ludvig Filip yritti säilyttää valtansa uhraamalla epäsuositun pääministerinsä Guizotin, mutta vallankumoukselliset eivät tyytyneet siihen. Helmikuun 24.päivänä komentaja määräsi sotilaidensa lopettavan vallankumouksellisten ampumisen. Kuningas luopui vallasta ja väliaikainen hallitus julisti Ranskan tasavallaksi.[51][52]

Heinäkuun monarkian ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun pariisilaiset tekivät vallankumousta heinäkuussa 1830, lauloivat ”Marseljeesia” ja avoimesti ylistivät Napoleonia, heräsi monissa Euroopan valtioissa pelko siitä, että heinäkuun vallankumous johtaa Euroopan suursotaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.[47]

Ulkopolitiikassaan Ludvig Filip tähtäsi siihen, että vuosien 1814–1815 romahduksen seuraukset saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Lisäksi hän halusi pitää Ranskan erossa sodista. Nykyajan ihmisestä tuntuu ehkä merkilliseltä, että hänen sotimista vältellyt ulkopolitiikkansa vähensi merkittävästi hänen kansansuosiotaan. Rue Trasnonain -kadun tapahtumat osoittivat Euroopan konservatiivisille suurvalloille, että Ranskaan saattoi luottaa kumppanina, kun taisteltiin radikalismia vastaan. Tätä mieltä olivat erityisesti Venäjän ja Itävallan hallitukset.[47][53]

Heinäkuun vallankumous levisi elokuussa 1830 Brysseliin, missä kansa tarttui aseisiin. Muodostettiin väliaikainen hallitus, joka julisti Belgian itsenäiseksi. Ludvig Filip näki tässä ensimmäisen tilaisuutensa toimia ja hän kaavaili jopa Flanderin liittämistä Ranskaan. Järkisyyt estivät kuitenkin hankkeen. Hänen omaa hallitustaan eivät Euroopan suurvallat olleet vielä tunnustaneet: Iso-Britannia piti vallankumousta onnettomuutena ja Venäjä uutta hallintoa laittomana. Ludvig Filip ilmoitti, että Ranska ei sekaannu Belgian asiohin. Ulkovallat tunnustivat Belgian itsenäisyyden joulukuussa 1830 ja vahvistivat sen rajat 1831. Belgialaiset olisivat halunneet sen kuninkaaksi jonkun Ludvig Filipin pojista, mihin hän antoi jo suostumuksensa. Suurvallat eivät tähän myöntyneet.[54]

Puolassa kapinoitiin venäläisvaltaa vastaan vuonna 1831. Ranskassa tunnettiin myötätuntoa puolalaisia kohtaan, mutta puolalaisten pyytämää aseapua eikä rahaa annettu.[55]

Vuonna 1836 pääministeriksi tullut Thiers aloitti lähentymisen Itävaltaa kohtaan ja kuvaili ruhtinas Metternichiä ”suureksi valtiomieheksi”. Hän esitti Ludvig Filipille, että Ranskan kruununprinssi avioituisi jonkun Habsburgien prinsessoista kanssa. Ajatus kelpasi myös kuninkaalle, joka halusi tehdä Orléansin suvusta oikean hallitsijasuvun myös vanhojen eurooppalaisten hallitsijasukujen mielissä. Parhaiten hanke onnistuisi Orléansin suvun liittyessä Habsburgeihin.[56]

Thiersillä oli myös kunnianhimoinen sotasuunnitelma, jonka hän esitteli kuninkaalle. Hän esitti liittoutumista Ison-Britannian kanssa ja Italian ja Puolan vapauttamista. Hänen mukaansa Eurooppa kaipasi Ranskan johtajuutta, jolloin saksalaiset antautuisivat Ranskan alaisuuteen. Myös nuori Victor Hugo unelmoi Ranskan etenemisestä Reinille ja saksalaisten siirtämistä idemmäksi. Ludvig Filip ei tällaisia kuunnellut, hänen mukaansa suursota tuhoaisi kaiken ja alentaisi ihmisyyttä. Thiers kutsuikin hallitsijaa ”rauhanhulluksi”.[57]

Ludvig Filipin avioliittohankkeista ei kuitenkaan tullut mitään. Metternich pelkäsi dynastioiden yhdistymisen pilaavan välit Venäjään. Sen sijaan hän ehdotti, että Ranska puuttuisi jälleen Espanjan sisäisiin asioihin. Loukkaantunut Ludvig Filip erotti Thiersin pääministerin virasta. Espanjan asioihin Ranska ei puuttunut, sillä vanha ruhtinas Talleyrand neuvoi kuningasta olemaan puuttumatta niihin.[58]

Suhteissa Isoon-Britanniaan alkoi tapahtua lähentymistä heti vuonna 1830. Se oli ensimmäinen valtio, joka tunnusti Ludvig Filipin lailliseksi kuninkaaksi. Suurlähettilääksi Lontooseen lähetettiin Talleyrand, joka oli ikänsä tuntenut sympatioita kohdemaataan kohtaan. Hän yritti saada Ranskan ja Ison-Britannian tuntemaan liberaaleina eurooppalaisina valtioina yhteisymmärrystä ja toimimaan konservatiiveja vastaan.[59]

Ranskan joukot valtasivat Algeriassa Constantinen vuonna 1837.

Ranska oli aloittanut jo Kaarle X:n aikana Algerian valtaamisen. Tarkoituksena oli kukistaa merirosvous. Valloituksia jatkettiin ja vuonna 1837 vallattiin Constantinen kaupunki. Seuraavaksi Ranska kiinnostui myös Egyptin asioista.[60]

Le Siècle -sanomalehden etusivu 23. kesäkuuta 1836. Lehti kannatti perustuslaillista monarkiaa.

Muhammad Ali Pašša, joka oli muodollisesti Osmanien valtakunnan käskynhaltija Egyptissä oli tehnyt maasta käytännössä itsenäisen. Vuonna 1831 hänen joukkonsa valtasivat Syyrian. Osmanien valtakunta oli nyt hajoamisen partaalla, mutta sekä Venäjä että Iso-Britannia ryhtyivätkin yllättäen tukemaan Turkkia. Muhammad Pašša pakotettiin vuonna 1833 sopimukseen, jonka mukaan hän sai hallita Syyriaa elinikänsä ajan. Vuonna 1839 hän ilmoitti, että sopimus ei käykään hänelle.[61]

Vuonna 1840 oltiin jälleen tilanteessa, jossa Osmanien valtakunta oli hajoamaisillaan. Välimeren piiriin oli syntymässä uusi Egyptin valtakunta, ja Ranska ilmoitti tukevansa sitä. Se ilmoitti Egyptin kuuluvan etupiiriinsä ja toimivansa, jos Euroopan suurvallat puuttuvat sen asioihin. Egyptin armeija hätyytti tässä vaiheessa jo Anatoliaa ja varsinkin Iso-Britannia katsoi, että sen on pakko toimia, sillä se pelkäsi etujensa Välimerellä olevan vaarassa.[62]

Ilmassa oli nyt suursodan uhka. Ranskan pääministeri Thiers oli sitä mieltä, että voittoisa sota lisäisi hallituksen kannatusta Ranskassa. Monimutkaisen diplomaattisen pelin tuloksena Itävalta, Venäjä ja Preussi saivat aikaan vuonna 1840 sekä Osmanien valtakuntaa että Egyptiä tyydyttäneen sopimuksen. Thiers oli uhkailullaan saanut aikaan saksalaisissa kansallistunnetta, sillä he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Lopputulos oli Ranskan kannalta puhdas nolla. Iso-Britannia kasvatti vaikutusvaltaansa Egyptissä. Ludvig Filip ei halunnut viedä maataan suursotaan ja erotti Thiersin pääministerin tehtävistä.[63]

Egyptin selkkauksen takia Ison-Britannian hallitus ja jopa kuningatar Viktoria ja hänen prinssipuolisonsa Albert pitivät Ludvig Filipiä petturina. Kuningas katsoi parhaaksi hoitaa nyt itse välit kuntoon brittien kanssa. Syksyllä 1843 kuningatar Victoria ja Albert tekivät valtiovierailun Ranskaan ja vuoden kuluttua Ludvig Filip teki vastavierailun Isoon-Britanniaan. Henkilötasolla hallitsijat tulivat hyvin toimeen keskenään ja he pohjustivat maiden välille orastavaa liittolaisuutta.[64]

Vaivalla hankitun lähestymisen Ison-Britannian kanssa pilasi itse kuningas. Ludvig Filip halusi puuttua Espanjan asioihin ja viime kädessä hänen tavoitteenaan oli maiden kuningashuoneiden päätyminen hän oman sukunsa haltuun.[65]

Espanjan kuningas Ferdinand VII oli kuollut vuonna 1833 ja valtaistuimelle astui hänen alaikäinen tyttärensä Isabella. Todellista valtaa käytti holhoojahallitus ja Isabellan setä, Don Carlos, esitti vaatimuksensa kruunuun. Syttyi sisällissota, joka päättyi 1839. Sen jälkeen ryhdyttiin etsimään nuorelle kuningattarelle puolisoa, josta tulisi Espanjan kuningas. Tässä Ludvig Filip näki tilaisuutensa.[66]

Muut Euroopan suurvallat, etupäässä Iso-Britannia, eivät halunneet Ranskan ja Espanjan kruunujen yhdistymistä. Ludvig Filip teki erikoisen tarjouksen: Iso-Britannia ei tue omaa puolisoehdokastaan, eikä hänkään esitä omaa poikaansa Isabellan puolisoksi. Sen sijaan Isabella voisi mennä naimisiin espanjalaisen Cádizin herttuan kanssa ja Ludvig Filipin poika menisikin naimisiin Isabellan nuoremman sisaren Luisan kanssa. Britannian neuvottelijat hyväksyivät tarjouksen.[65]

Pian selvisi, että Ludvig Filipin tarjous ei ollut kaikkein rehellisimpiä. Nuori kuningatar Isabella ei voinut sietää hänelle kaavailtua puolisoa. Cádizin herttuaa pidettiin paitsi heikkolahjaisena, myös impotenttina. Jos väite olisi totta ja Ludvig Filipin poika ja prinsessa Luisa saisivat pojan, olisi Espanjan vallanperijä Ludvig Filipin pojanpoika. Kun juoni selvisi briteille, se sai aikaan kiivaan noottien vaihdon Ison-Britannian ja Ranskan välille. Avioliittoja ei voitu enää purkaa. Kaikki lähentyminen maiden välillä peruttiin ja kuningatar Viktoria ilmaisi henkilökohtaista loukkaantuneisuuttaan Ludvig Filipiä kohtaan. Osa Ison-Britannian hallituksen jäsenistä uskoi Ludvig Filipin vaarantavan juonittelullaan ja epärehellisyydellään valtaistuimensa.[67]

Kun suhteet Isoon-Britanniaan heikkenivät, tapahtui lähestymistä Itävallan kanssa. Yhdessä maat puuttuivat Sveitsin asioihin. Sveitsissä oli sisäisiä levottomuuksia jotka johtivat sisällissotaan. Maat tukivat Sveitsin konservatiiveja ja Ranska ilmaisi tukensa itsenäisen Puolan viimeisen jäänteen, Krakovan kaupungin liittämisen Itävaltaan.[47]

Tyynellämerellä Ranska yritti saada jalansijan Uudessa-Seelannissa siinä onnistumatta. Ranska käytti lähetyssaarnaajien karkotusta Tahitilta tekosyynä liittääkseen saaret itseensä vuonna 1843.[47]

Yhteiskunnalliset olosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun 1830-luvun alun koleraepidemia oli ohi, alkoivat ranskalaisten kuolleisuusluvut kääntyä laskuun pitkin 1840-lukua, kunnes taas vuosikymmenen lopulla ne kääntyivät nousuun. Yleisesti ottaen ranskalaiset alkoivat olla terveempiä kuin ennen. Maassa oli enemmän lääkäreitä ja sairaaloita. Saippuan myyntiluvut kääntyivät nousuun. Myös ensimmäiset isorokkorokotukset paransivat tilannetta, vaikka monet suhtautuivat rokottamiseen taikauskoisesti. Lapsikuolleisuus oli edelleen korkeaa: 23 lasta 1 000 kohden kuoli, mutta tämäkin on huomattavasti parempi tilanne kuin aikaisemmin.[68]

Vuonna 1846 Ranskassa oli 32 402 000 asukasta. Kasvua vuodesta 1801 oli tapahtunut 30 prosenttia. Suurinosa kasvusta tapahtui maaseudulla ja viranomaiset olivat huolissaan ylikansoituksesta. Muuan prefekti ehdotti avioliiton vähimmäissolmimisiän korottamista jotta syntyvyys laskisi. Köyhiä maalaisia alkoi muuttaa suurkaupunkeihin etsimään töitä. Ne jotka eivät onnistuneet työllistymään, joutuivat elämään hyväntekeväisyyden varassa. Suurin osa uusista kaupunkilaista asettui Pariisiin ja Lyoniin.[68]

Heinäkuun monarkian aikainen Ranska oli muuttoliikkeen maa. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkiin ja kaupungeista ulkomaille. Le Havre oli Yhdysvaltoihin suuntautuneen muuton keskus. Hallinnon alkuvaiheessa 3 000–4 000 ranskalaista muutti vuodessa Yhdysvaltoihin ja kun taloustilanne heikkeni 1840-luvun lopussa, muuttajia oli 20 000 henkilöä. Siirtolaisten toinen pääkohde oli Algeria, jonne muuttoliike alkoi 1840-luvulla.[68]

Muuttoliikkestä huolimatta suurin osa ranskalaisista asui maaseudulla. Maassa oli yhä 15 departementtia, jossa ei ollut ainuttakaan kaupungiksi luokiteltua kuntaa. Yli 60 prosenttia kansasta sai tulonsa maataloudesta ja siihen liittyvistä ammateista. Viljelymaan jako oli yhä kovin vanhakantaisella kannalla ja sen muuttamisesta käytiin keskustelua. Monet halusivat ottaa yhteismaat viljelyyn, mutta hallinto varoi asiaan tarttumista peläten sen johtavan vaikeuksiin eikä ryhtynyt siihen. Viljelymenetelmät olivat monin paikon vanhanaikaiset. Maan pohjois- ja keskiosissa vehnä syrjäytti rukiin ja perunat olivat pohjoisosien ruokavalion perusta. Sokerijuurikkaan viljely monikertaistui ja sokerista tuli yleinen nautintoaine, kun se ennen oli ylellisyystavara. Lehmiä alettiin pitää lähellä kaupunkia, sillä varakkaat kaupunkilaiset alkoivat haluta juoda tuoretta maitoa päivittäin. Viljelymenetelmät lähtivät hitaasti paranemaan, mutta huonot sadot saattoivat viedä lähelle nälänhätää. Lähellä nälänhätää oltiin vuosina 1846–1847. Huonot sadot nostivat elintarvikkeiden hintoja ja lisäsivät tyytymättömyyttä.[68]

Vanha aatelisto alkoi menettää merkitystään. He olivat poliittiselta kannaltaan legitimistejä eli kannattivat Bourbon-sukua Ranskan kuninkaaksi. Orleansin suvun kannattajiin he pitivät etäisyyttä. Sillä oli edelleen rahaa, mutta on huomattavaa, että kymmenen rikkaimman miehen joukkoon nousi ensikertaa kaksi porvaristaustaista. Toinen heistä oli pankkiuraa tehnyt Casimir Perier, joka oli myös pääministerinä. Vähitellen myös sen poliittinen valta kääntyi laskuun. Siinä missä Orleansin sukua kannattanut aatelinen saattoi sallia poikansa tai tyttärensä menevän naimisiin varakkaan ja kyvykkään porvarin kanssa, oli se vanhalle aateliselle mahdottomuus. Ruhtinas Luxembourg-Montmorency oli jopa ylpeä siitä, että hänen sukunsa sammuu häneen, eikä sekoitu alhaisoon. Talonpoikaisluokkaa vanha aateli piti vain hiukan eläimiä viisaampina.[69]

Heinäkuun monarkian aikana porvaristo koki sosiaalisen nousun. Se oli vuonna 1830 ottanut käsiinsä poliittisen vallan. Filosofit ja oppineet kritisoivat porvaristoa siitä, että se osaa hoitaa omat asiansa, mutta valtiolliset asiat eivät suju. Porvaristo jakautui liikemiesluokkaan ja oppineisiin, ja jälkimmäiset olivat hallinnossa aliedustettuina. Ajan henki oli, että varakkuus on merkki kyvykkyydestä. Siten varallisuuteen ääniokeus sidottu oli merkki siitä, että yhteiskunta palkitsi osaamisen. Ludvig Filip piti keskiluokkaa yhteiskunnan voimana.[70]

Kuningas ei kuitenkaan ymmärtänyt alemman keskiluokan asemaa. Heillä ei ollut äänioikeutta. Tämä ryhmä koki olevansa ahdingossa: se pelkäsi vajoamista alaspäin, mutta katsoi yläluokan estävän sen nousun ylöspäin. Se ei kannattanut tasavaltaa, mutta ei ollut tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseekaan. Kun vallankumous alkoi, santarmit, jotka kuuluivat alempaan keskiluokkaan, eivät totelleet esimiehiään.[70]

Teollistumisen myötä Ranskaan syntyi uusi yhteiskuntaluokka, teollisuustyöläiset. Työolosuhteet olivat kurjat ja palkat olivat pienet. Vuonna 1847 tehtaassa työskennellyt mies saattoi ansaita 2 frangia päivässä ja naisille maksettiin 1 frangi päivässä. Lapsityöläisille saatettiin maksaa vain 50 centtiimiä päivässä. Parhaat palkat maksettiin villateollisuudessa. Pienten palkkojen vuoksi työläisperheellä oli varaa lihaan ja viiniin kahdesti kuukaudessa, muuten syötiin leipää ja perunaa päivittäin. Lakkoilu oli yleistä.[71]

1840-luvulla ryhdyttiin parantamaan työläisten asemaa. Lapsityötä rajoittanut laki tuli voimaan 1841. Jo 1834 ilmestyi kirjoituksia, jotka varoittivat työläisten heikon aseman olevan pysyvän uhan yhteiskunnalle. Osa kirkonmiehistä piti heikkoja olosuhteita epäkristillisinä. Legitimistit vastustivat teollisuutta yleensä. Teollisuuden katsottiin levittävän yhteiskuntaan alkoholismia ja huonoja tapoja.[72]

Perinteiset arvot ja uskonto alkoivat hellittää otettaan ihmisten mielistä. Sen sijaan heistä alkoi tuntua, että raha on avain kaikkiin oviin. Arvioitiin, että kolmasosa lapsista syntyi avioliiton ulkopuolella. Ikävänä ilmiönä oli lasten hylkääminen. Vuonna 1836 ilmestyi tutkimus, joka huomautti, että prostituoitujen määrän kasvu johtui köyhyyden ja miesten työttömyyden johdosta.[73]

Ajan muutos näkyi myös naisen asemassa. Muotiin tulivat kiharat ja korsetti. Tuli muotiin näyttää varallisuutta, mutta olla sen suhteen hiukan huoleton. Vaikka nainen oli edelleen yhteiskunnassa kakkossijalla, alkoi asemassa tapahtua muutoksia. Avioero oli entistä helpompi saada. Julkisuudessa esiintyi emansipoituneita naisia, kuten George Sand. Emansipoituneiden naisten tyyli ei miellyttänyt kaikkia naisia: heidän mukaansa naisen täytyi pitää salonkia ja olla sivistävä elementti miesten maailmassa. Suurta huomiota herätti tapaus, jossa nuori upseeri joutui vankilaan raiskauksesta. Muuan nainen joka oli murhannut miehensä vaati tuomareikseen naisia, sillä hän sanoi miesten olevan ennakkoluuloisia.[74]

1830–1840-luvuilla oltiin huolissaan rikollisuudesta. Puhuttiin, että maa elää rikosaallon aikaa. Vankien määrä saavutti ennätyksen. Vankien määrä oli 43 000 henkeä, mikä merkitsi 1,2 vankia 1 000 asukasta kohti. Näin ollen tilastojen valossa puhe rikosaallosta ei pidä ihan paikkansa. Vangeista miehiä oli 80–85 % ja suurin syy vankeustuomiolle oli omaisuusrikos. Naiset olivat vankilassa ”käytöksellistä” syistä. Vapautuneita vankeja valvottiin ja moni päätyti uudelleen vankilaan. Rikollisille alkoi muodostua oma alakulttuurinsa puhetapoineen ja tatuointeineen. [75]

Lainsäädäntö alkoi inhimillistyä. Teloituksia ei enää tehty keskellä kaupunkia, vaan siirrettiin kaupunkien ulkopuolelle ja tehtiin aikana jolloin vain harva oli näkemässä. Victor Hugo kampanjoi kuolemantuomiota vastaan. Ihmisiä pelottivat mielisairaudet. Valtio sääti lakeja, joilla pyrittiin parantamaan heidänkin asemaansa, vaikka lääketiede olikin heidän kohdallaan vielä neuvoton. Määrättiin, että mielisairaaloissa tuli olla tietyt olosuhteet ja valtion viranomaiset tarkastavat ne. Itsemurhat huolestuttivat ja oppineet esittivät niiden johtuvan ajalle ominaiselle rahanahneudelle ja uskonnon väheksymiselle.[74]

1800-luvun lopulla heinäkuun monarkiaa pidettiin Ranskassa menetettynä viattomuuden aikana: Tuolloin karkea kansanomaisuus ei ollut vallalla ja yhteiskunta oli elinvoimainen. Ihmisillä oli selkeät identiteetit ja kaikki tiesivät paikkansa. Miehet olivat vielä miehiä ja naiset naisia.[76]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almond, Mark: Vallankumous! 500 vuotta taistelua muutoksen puolesta. Suomennos Kaarina Turtia. Italia: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2005. ISBN 951-1-15990-9.
  • Collingham, H. A. C. & Alexander, R. S.: The July Monarchy: A Political History of France 1830–1848. Longman Group UK, 1988. ISBN 0-582-02186-3.
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18: Teollisuuden läpimurto, kirjoittanut Ragnar Svanström. Suomennos Lauri Hirvensalo. Porvoo: WSOY:n graafiset laitokset, 1983. ISBN 951-0-09476-2.
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19: Kansallisuusliikkeet, kirjoittanut Ragnar Svanström. Suomennos Eero Ahmavaara. Porvoo: WSOY:n graafiset laitokset, 1984. ISBN 951-0-09728-4.
  • Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5: Optimismin aikakausi 1803–1896. Toimittanut Alan Palmer. Suomentanut Heikki Eskelinen. Keuruu: Otava, 1981. ISBN 951-1-06508-4.
  • McPhee, Peter: A Social History of France 1789- 1914. Second Edition, Palgrave Macmillan, 2004. ISBN 0-333-99751-4

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ The National Motto of France: Symbol of the Republic French Moments. Viitattu 8.10.2023. (englanniksi)
  2. ↑ a b July monarchy (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 31.3.2013.
  3. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.XI, 1988
  4. ↑ a b c d Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 92
  5. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 313
  6. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 314
  7. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 314, 354, 356
  8. ↑ a b c Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 93
  9. ↑ a b c Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 92-93
  10. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 354
  11. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.3-4, 1988
  12. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.3, 1988
  13. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 360
  14. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 365
  15. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.28, 1988
  16. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 365
  17. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.27, 1988
  18. ↑ a b Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 95
  19. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18,1983 s. 432
  20. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.71, 1988
  21. ↑ McPhee, P.: A Social History of France 1789- 1914, 2004, s.145
  22. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 408,432
  23. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 432
  24. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 432-433
  25. ↑ a b Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 434
  26. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.67, 1988
  27. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.67-68, 1988
  28. ↑ https://www.jstor.org/stable/1819502?seq=20#metadata_info_tab_contents
  29. ↑ McPhee, P.: A Social History of France 1789- 1914, 2004, s.163
  30. ↑ https://www.jstor.org/stable/1819502?seq=20#metadata_info_tab_contents
  31. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.357, 1988
  32. ↑ a b c Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, 1981, s. 63
  33. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 440
  34. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983 s. 434,440
  35. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18,1983. s. 411
  36. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 411,412
  37. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 437, 438
  38. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 461-463
  39. ↑ a b c Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 98
  40. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 457
  41. ↑ Almond, Mark; Vallankumous, 2005, s. 95
  42. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 412, 436
  43. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.289-290, 1988
  44. ↑ a b https://www.britannica.com/place/France/The-July-Monarchy
  45. ↑ Grimberg, Carl; Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 457-459
  46. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 412, 473
  47. ↑ a b c d e Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.186, 1988
  48. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.394-395, 1988
  49. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.396, 1988
  50. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 30
  51. ↑ a b Almond, Mark: Vallankumous, 2005, s. 99
  52. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, 1984,s. 34-38
  53. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 442
  54. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 414-417
  55. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 426
  56. ↑ Grimberg, Carl; Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 443-444
  57. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.318-319, 1988
  58. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1988, s. 444
  59. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 413-414, 442
  60. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 445-448
  61. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 446
  62. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 447
  63. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 448-456
  64. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 464-466
  65. ↑ a b Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 470
  66. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 467-470
  67. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 472
  68. ↑ a b c d Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.329, 1988
  69. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.334-338, 1988
  70. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.334-335, 1988
  71. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.348-349, 1988
  72. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.350, 1988
  73. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.332, 1988
  74. ↑ a b Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.340-341, 1988
  75. ↑ McPhee, P.: A Social History of France 1789- 1914, 2004, s.141
  76. ↑ Collingham, H. A. C. -Alexander R. S.: The July Monarchy, s.343, 1988

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Heinäkuun_monarkia&oldid=22200865”