Heinrich Harrer
| Heinrich Harrer | |
|---|---|
 Heinrich Harrer vuonna 1997. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. heinäkuuta 1912 Hüttenberg, Itävalta |
| Kuollut | 7. tammikuuta 2006 (93 vuotta) Friesach, Itävalta |
| Kansalaisuus |
 Itävalta |
| Ammatti | vuorikiipeilijä, urheilija, maantieteilijä, kirjailija |
| Puoliso |
Charlotte Wegener (1938) Margarethe Truxa (1953) Katharina Haarhaus (1962) |
| Lapset | Alfred Wegener |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
Heinrich Harrer (6. heinäkuuta 1912 – 7. tammikuuta 2006) oli itävaltalainen vuorikiipeilijä, urheilija, maantieteilijä ja kirjailija. Harrerin vuonna 1952 julkaisemasta teoksesta Seitsemän vuotta Tiibetissä tehtiin vuonna 1997 samanniminen elokuva.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinrich Harrer syntyi 6. heinäkuuta 1912 Hüttenbergissä Itävallassa Sankt Veit an der Glanin piirissä Kärntenin osavaltiossa postivirkailijan perheeseen. Harrer oli perheen neljästä lapsesta vanhin. Hänen isänsä taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Harrerin isä oli sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen ja Harrer liittyi 11-vuotiaana Lasten Ystävät-järjestöön, joka järjesti muun muassa ammattikoulutusta ja metsäpatikointeja viikonloppuisin. Tämän jälkeen hän liittyi Saksan voimisteluseuraan, jossa hän oli nuorisojäsenenä vuoteen 1927, jolloin perhe muutti Graziin. Harrer aloitti peruskoulun Bruck an der Murissa 6-vuotiaana. Tämän jälkeen hän kävi neljä vuotta yläkoulua (Realschule), jossa hän kiinnostui maantieteestä.[1]
Harrer opiskeli vuosina 1933–1938 Grazin yliopistossa maantiedettä. Harrer liittyi yliopiston opiskelijajärjestöihin, joissa oli pääasiassa kansallissosialisteja. Harrerin piti osallistua alppihiihtoon Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa vuonna 1936, mutta Itävallan alppihiihtojoukkue päätti boikotoida tapahtumaa, koska siellä osallistui ammattilaisia, mikä oli vastoin sääntöjä, joten Harrer ei osallistunut.
Harrer oli mukana neljän hengen retkikunnassa, joka ensimmäisenä kiipesi Eiger-vuoren pahamaineisen pohjoisseinämän Sveitsin Alpeilla 24. heinäkuuta vuonna 1938. Saavutuksesta uutisoitiin ympäri maailmaa.[2]
Matka Himalajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1939 Harrer osallistui saksalaisen retkikunnan kanssa matkalle Himalajalle tarkoituksena kiivetä Nanga Parbat -vuorelle, joka on maailman yhdeksänneksi korkein vuori. Vuori sijaitsi tuolloin Brittiläisen Intian ja Tiibetin rajalla. Oli toisen maailmansodan syttymisajankohta, ja Britannian siirtomaaviranomaiset pidättivät Harrerin vihollismaan kansalaisena ja veivät hänet Dehradunin vankileirille tuhannen muun vihollismaan kansalaisen kanssa.
Harrer yritti paeta vankileiriltä monta kertaa ennen kuin onnistui 10. toukokuuta vuonna 1944 yhdessä itävaltalaisen Peter Aufschnaiterin ja kahden saksalaisen, Hans Koppin ja Bruno Treipelin kanssa, He yrittivät aluksi matkustaa Goaan, joka oli tuolloin Portugalin siirtomaa ja puolueeton alue. Se oli kuitenkin liian kaukana, joten he päättivät matkustaa Tsang Chok-la -solan kautta Tiibetiin.
Toisen maailmansodan jälkeinen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seitsemän vuotta Tiibetissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saapuessaan Lounais-Tiibetiin Harrer ja Aufschnaiter menivät kohti Lhasaa, jonne he saapuivat helmikuussa vuonna 1946. Kopp ja Treipel olivat kulkeneet eri suuntaan. Harrer ja Aufschnaiter viettivät seitsemän vuotta Tiibetissä.
Tiibetissä Harrer ystävystyi 14. dalai laman Tenzin Gyatson kanssa, joka kutsui Harrerin Potalan palatsiin nähdessään Harrerin kadulla.
Harrer opetti 11-vuotiaalle dalai lamalle paljon ulkomaailmasta. Harrerista tuli dalai laman yksityinen opettaja, joka opetti hänelle englantia ja maantietoa. Dalai laman ja Harrerin ystävyys säilyi vielä sen jälkeen, kun dalai lama eli maanpaossa. Dalai lama arvosti Harrerin kiinnostusta ja kansainvälistä huomiota Tiibetiä kohtaan, kun Kiina oli ottanut maan valvontaansa vuonna 1950. Harrer palasi Itävaltaan vuoden 1950 lopulla ja kirjoitti kirjoja elämästään Tiibetissä, kuten elämäkertansa Seitsemän vuotta Tiibetissä sekä kirjan Kadonnut Lhasa, jotka on käännetty yli 53 kielelle.
Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan jälkeen Harrer osallistui moniin antropologisiin retkikuntiin, myös vuorikiipeilyyn muun muassa Alaskassa, Andeilla ja Ruwenzorivuoristossa. Harrer johti retkikuntaa Amazonilla Belgian entisen kuninkaan Leopold III:n kanssa. Vuonna 1954 Harrer saavutti ensimmäisenä Deborah ja Hunter -vuoret, jotka sijaitsevat Alaskassa.
Vuonna 1962 hän johti neljän hengen retkikuntaa, joka kiipesi ensimmäisenä Puncak Jaya -vuoren huipulle. Se sijaitsee Indonesian Papuassa ja on koko Oseanian korkein kohta.
Myöhemmin Harrer alkoi pelata golfia ja kirjoitti kirjoja matkoistaan sekä Tiibetin kulttuurista. 1980-luvun alussa Harrer pääsi matkustamaan Tiibetiin ja kirjoitti kirjaansa Seitsemän vuotta Tiibetissä jatko-osan Paluu Tiibetiin. Harrer teki yli 40 dokumenttifilmiä ja perusti tiibetiläisen museon Itävaltaan.
Lokakuussa vuonna 2002 Harrer sai dalai lamalta International Campaign for Tibet's Light of Truth -palkinnon kunnioituksestaan Tiibetin kulttuuria kohtaan.
Harrer kuoli 7. tammikuuta vuonna 2006 Friesachissa Itävallassa 93-vuotiaana.
Natsitausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
On huhuttu, että Harrer olisi Sturmabteilungin jäsen, mutta hän kiisti sen muistelmissaan. Harrer sanoi, että jos hän olisi ollut jo jäsen, niin miksi hän sitten haki Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenyyttä, kun hän liittyi SS:ään, jossa yleni Oberscharführeriksi. Harrer liittyi SS:iin, jotta voisi edetä urallaan hiihtäjänä ja vuorikiipeilijänä. Sen jälkeen, kun Harrer oli saavuttanut Eiger-vuoren, hänet valokuvattiin Adolf Hitlerin kanssa, mutta se oli siihen aikaa hyvin tavallista julkisuuskuvan vuoksi. Palatessaan Eurooppaan Harrer ei tiennyt mitään sodan aikana tapahtuneista sotarikoksista ja sai vahvistuksen myöhemmin Simon Wiesenthalilta. Harrer ei kuitenkaan kiistänyt jäsenyyttä kansallissosialistisessa puolueessa, mutta sanoi sen olleen vain nuoruuden virhearvio.
Tutkimusmatkat ja retket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kronologia tärkeistä tutkimusmatkoista ja retkistä:[3]
- 1938: Eigerin pohjoisseinämän valloitus
- 1939: Nanga Parbat
- 1944–51: Tiibet
- 1953: Andit ja Amazon, Ausangate-vuoren huipun valloitus
- 1954–55: Alaska, Mount Hunterin, Mount Deborahin ja Mount Drumin valloitukset
- 1957: Kongo, Ruwenzori-vuoret
- 1962: Uusi-Guinea, saaren läpikulku pohjois-eteläsuunnassa, Carstensz-vuoret, Jalima
- 1964: Nepal
- 1966: Amazon, Xingu-intiaanit, Suriname
- 1968: maailmanmatka
- 1969: Ranskan Guyana
- 1970: Grönlanti
- 1971: Sudan
- 1972: Borneo, saaren läpikulku pohjois-eteläsuunnassa
- 1973: Nepal
- 1974: Manipur, Intia, Ladakh, Nepali
- 1975: Andamaanit
- 1976: Ladakh
- 1977: Zaire, Ruwenzori, Uganda ja Kenia
- 1978: Sikkim
- 1979: Sikkim, Ladakh, Intia
- 1980: Sikkim ja Bhutan
- 1981: Nepal
- 1982: Tiibet ja Bhutan
- 1983: Bhutan
- 1985: Bhutan
- 1986: Bhutan
- 1988: Bhutan
- 1991: Ladakh
- 1996: Bhutan
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Harrer, Heinrich: Beyond Seven Years In Tibet: My Life Before, During, and After. Labyrynth Press, 2007. ISBN 978-1-921196-00-3.
- ↑ Beyond Seven Years in Tiber, s. 17–34.
- ↑ Streit, Clarence: CLIMBERS CONQUER DREAD EIGER PEAK; Four, Given Up for Lost in Fury of Snowstorm, Reach TopDescend by Easy Route Climber's Own Story CLIMBERS CONQUER DREAD EIGER PEAK The New York Times. 26.7.1938. Viitattu 4.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Beyond Seven Years in Tiber, s. 502.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||
