Heinäturpiaali
| Heinäturpiaali | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Varpuslinnut Passeriformes |
| Heimo: | Turpiaalit Icteridae |
| Suku: | Dolichonyx |
| Laji: | oryzivorus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Dolichonyx oryzivorus |
|
 Heinäturpiaalin esiintymisalue (sininen=pesimäalue, oranssi=talvehtimisalue) |
|
| Katso myös | |
Heinäturpiaali, aikaisemmalta nimeltään riisivarpunen[2] (Dolichonyx oryzivorus) on turpiaaleihin kuuluva lintu ja sukunsa ainoa laji.
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnun pituus on 18 senttiä ja paino keskimäärin 43 grammaa. Koiras on ainoa amerikkalainen lintulaji, joka on alapuolelta kokonaan musta ja selkäpuolelta valkoisen kirjava. Sen takaraivossa ja niskassa on laaja keltainen laikku ja matala töyhtö. Kesäisen sulkasadon jälkeen koiras saa naaraan pukua muistuttavan peruspuvun, jossa se muistuttaa nuorta keltasirkkua.[3] Sen pyrstösulat ovat teräväkärkiset. Lentoääni on melodinen ”pink”, laulu on kaunis, melodinen säe.
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinäturpiaalia tavataan Pohjois-Amerikan keskiosissa itärannikolta lähes länsirannikolle saakka, sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Sen elinympäristön ala on 3,88 miljoonaa neliökilometriä ja populaation koko 11 miljoonaa yksilöä.[4] Lajin kanta on pienentynyt merkittävästi viimeisen sadan vuoden aikana erityisesti alueen itäosissa. Syynä on todennäköisesti viljelymenetelmien muutos ja lintumäärän palaaminen aikaisemmalle, ennen Amerikan viljelyalueiden valtavaa kasvua edeltävälle tasolle. Linnut muuttavat talveksi Etelä-Amerikkaan Peruun, Chileen, Argentiinaan, eteläiseen Brasiliaan ja Paraguayhyn. Silloin tällöin lintuja harhautuu myös Länsi-Eurooppaan, muun muassa Azoreilla laji on tavattu toistaiseksi kolmasti.[5] Lajin elinympäristönä ovat korkeat heinikot, niityt, ruoikot sekä riisi- ja maissiviljelmäalueet.
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koiraalla voi olla usean naaraan haaremi, jopa neljän. Polygyniset koiraat ovat tavallisesti vanhoja, kokeneita yksilöitä, jotka valtaavat parhaat reviirit. Ne keskittävät tarmonsa ensimmäisen pesyeen hoitamiseen, ja auttavat muita naaraitaan vain jos aikaa ja ruokaa riittää. Ruohonkorsista rakennettu pesä on maassa mättään tai kasvillisuuden suojassa. Naaras munii 3–7 munaa, joita se hautoo 10–13 päivää. Poikasten hoitoon osallistuu usein kolmaskin lintu, joka voi olla joko naaras tai koiras. Näiden ylimääräisten hoitajien alkuperä ja tarkoitus on tuntematon, mutta arvellaan, että jos kaksi koirasta ruokkii samoja poikasia, saattavat ne molemmat olla olleet hedelmöittämässä naarasta. Poikaset jättävät pesän 10–14 päivän ikäisinä. Laji pesii vain kerran kesän aikana. Pesimäkierron pituus on yhdeksän viikkoa.[6][7]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinäturpiaali etsii ravinnokseen maasta siemeniä ja hyönteisiä. 1900-luvun alussa valtavat parvet ruokailivat Yhdysvaltain kaakkoisosan riisipelloilla aiheuttaen merkittävää tuhoa viljelmille. Niitä pyydystettiin ja tapettiin valtavia määriä. Esimerkiksi vuonna 1912 tapettiin Etelä-Carolinassa 720 000 "riisilintua", joksi sitä paikallisesti kutsuttiin, ja laivattiin ruoaksi myytäväksi. Jamaikalaiset syövät edelleen muuttomatkalla levähtäviä rasvaisia turpiaaleja, ja kutsuvat lintua "voilinnuksi".[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ BirdLife International: Dolichonyx oryzivorus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.2.2014. (englanniksi)
- ↑ Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 4. Perhoskala–Suutari, s. 1443. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-01817-5.
- ↑ All About Birds (englanniksi)
- ↑ BirdLife (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Clarke, Tony: Birds of the Atlantic Islands. Lontoo: Christopher Helm, 2008. ISBN 978-0-7136-6023-4. (englanniksi)
- ↑ a b Migratory Bird Center (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ USGS (englanniksi)