Heikki Nykänen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Heikki Nykänen

Kaarlo Heikki Nykänen (19. syyskuuta 1920 Helsinki7. joulukuuta 2011 Pori)[1] oli suomalainen johtaja, insinööri, sotaveteraani ja Mannerheim-ristin ritari numero 118.[2] Nykänen oli toiseksi viimeinen elossa olleista ritareista Tuomas Gerdtin ollessa viimeinen.[3]

Jatkosodassa Nykänen palveli kaukopartio-osaston johtajana 3. divisioonassa.[2] Hän johti jo ennen ritariksi nimittämistään noin sataa partiomatkaa niukoin tappioin rakentaen osastostaan yksikön, joka kykeni vaikeisiin partioretkiin. Näistä ansioista hänet nimitettiin 1. elokuuta 1943 Mannerheim-ristin ritariksi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykänen päätyi ennen jatkosotaa reserviupseerikoulun käytyään Suomussalmelle. Sodan alussa nuori vänrikki toimi aluksi kk-joukkueen johtajana, mutta pyysi siirtoa sissitoimintaan. Huomionarvoista on, että toimiessaan linjojen takana Neuvostoliitossa Nykänen oli helsinkiläinen kaupunkilaispoika. Ankarat olot kuitenkin koulivat hänestä nopeaan näihin oloihin sopeutujan. Lisäksi Nykänen oli toiminut suojeluskunnassa jo 12-vuotiaasta asti, joten suunnistus-, ammunta- ja muut sotilastaidot olivat hänelle tuttuja.[4]

Ensimmäiseen todelliseen tulikasteeseensa Nykänen joutui kolmen muun miehen kanssa partiossa Uhtuan lounaispuolella heinäkuussa 1941. Omia tappioita ei tullut, mutta vihollinen kärsi noin 15 miehen tappiot joukkueen vahvuudesta. Pari päivää myöhemmin Nykänen oli kuolla, kun hän samoissa maisemissa joutui suoraan tulitukseen. Hän selvisi tilanteesta vain lievällä käteen haavoittumisella.

...Kaarlo Heikki Nykäsen, joka on hänelle uskotuissa tärkeissä erikoistehtävissä, joiden laatua ja tuloksia sodan vielä jatkuessa ei ole syytä yksityiskohtaisemmin selvittää, osoittanut ainutlaatuista johtaja- ja aloitekykyä, erinomaista mieskohtaista rohkeutta, sisukkuutta ja neuvokkuutta mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Hänen suorituksensa ja saavutuksensa on luettava suomalaisen sotilaan uljaimpien ja kunniakkaimpien tekojen joukkoon.

– Ote Nykäselle myönnetyn Mannerheim-ristin virallisista nimitysperusteluista. [5][6]

Joulukuussa 1941 Nykänen ylennettiin luutnantiksi, ja heinäkuussa 1942 hänet nimitettiin hiljattain perustetun kaukotiedusteluosaston päälliköksi. Hieman nimityksen jälkeen hänen komentamansa sissiosasto joutui taisteluun, joka oli tärkein yksittäinen peruste hänen nimityksessään Mannerheim-ristin ritariksi.[4] Kyseisessä taistelussa Nykäsen kokoama 40 miehen osasto valtasi vihollisen asemat ja useita korsuja. Hyökkäyksessä kuoli 40 vihollista suomalaistappioiden jäädessä yhteen kuolleeseen ja viiteen haavoittuneeseen.

Kenttäoikeus tuomitsi tammikuussa 1944 Nykäsen ja kymmenen muuta pääosin Nykäsen kaukopartio-osastoon kuuluvaa miestä lyhyehköihin vankeusrangaistuksiin sotamies Pentti Peltolan pahoinpitelystä kuoliaaksi. Nykänen sai vuoden ja kolmen ja puolen kuukauden pituisen tuomion, josta hän kärsi helmi–maaliskuun vaihteessa 1944 vain 38 päivää, kun hänen armahdettiin ja hän sai siirron kaukopartiopataljoonaan. Sodan jälkeen Nykäsen ja hänen miestensä eli ”Uhtuan sissien” teosta vaiettiin.[7]

Nykänen osallistui myös jatkosodan jälkeen Lapin sotaan Pellon suunnalla osallistuen muun muassa sillan tuhoamiseen.[8]

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykänen ylennettiin majuriksi 4. kesäkuuta 1977.[5] Hän oli Mannerheim-ristin ritarien säätiön hallituksen jäsen vuosina 1969–1987 ja 1995–1999, varajäsen vuosina 1987–1993 ja varapuheenjohtaja vuosina 1999–2011.[5] Koulutukseltaan Nykänen oli insinööri, ja hän toimi investointijohtajana Rauma-Repola Oy:n Porin konepajaryhmässä vuosina 1972–1981, eli eläkkeelle jäämiseensä asti.[2]

Presidentti Martti Ahtisaari aloitti vuonna 1994 perinteen, jossa kaikki elossa olevat Mannerheim-ristin ritarit kutsutaan Linnan juhliin.[3] Nykänen osallistui viimeisen kerran Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä vuonna 2006. Tämän jälkeen hän ei terveydellisistä syistä enää kyennyt saapumaan juhliin. Myöskään vuonna 2005 Nykästä ei Linnan juhlissa nähty. Nykänen ei esiintynyt julkisuudessa eikä antanut haastatteluja viimeisinä elinvuosinaan poiketen esimerkiksi vuonna 2008 kuolleesta Pentti Iisalosta ja viimeisestä elossa olevasta ritarista, Tuomas Gerdtistä. Nykänen sai sairauskohtauksen pari vuotta ennen kuolemaansa, ja hän kärsi viimeisinä vuosinaan sydänvaivoista. Nykänen kuoli vuonna 2011 itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä 91 vuoden iässä kotonaan Porissa.[9] Hänet on haudattu Tammelan hautausmaalle.[10]

Uutta valoa Nykäsen maineeseen tuo Pekka Turusen kirja Operaatio Kaleva – Päämajan kaukopartioiden suurin isku ja sen taustat (Atena 2020). Se kertoo perusteellisesti osasto Kalevasta, joka on aiemmin jäänyt vähälle huomiolle.[7]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nykänen, Heikki: Sissisotaa : sissipäällikön muistelmia jatkosodasta ja Lapin sodasta. Helsinki : Alea-kirja, 1983. ISBN 951-9272-79-8.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
  • Hurmerinta, Ilmari (toim.): Mannerheim-ristin ritarit: Ritarimatrikkeli. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-3268-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mannerheim-ristin ritari Heikki Nykänen on kuollut Keskisuomalainen. Viitattu 7.12.2011.
  2. a b c Hurmerinta 2008 s. 201
  3. a b Himberg, Petra: Marskin ritarit Linnassa Ylen Elävä Arkisto. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 10.5.2011.
  4. a b IS Marskin ritarit 2011, s. 62 ja s. 67
  5. a b c Hurmerinta 2008 s. 202
  6. http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xm_ksort=s&xmid=110
  7. a b Jarmo Huhtanen: Mannerheim-ristin ritarin synkkä salaisuus. Helsingin Sanomat, 27.9.2020, s. A 16–17.
  8. Iltalehti
  9. Sadan partiomatkan Mannerheim-ritari Nykänen kuollut ksml.fi. 7.12.2012. Jyväskylä: Keskisuomalainen Oyj. Viitattu 26.7.2012.
  10. Mannerheim-ristin ritari haudan rauhaan. Forssan Lehti, 5.1.2012, s. 6. Forssa: Forssan Kirjapaino Oy.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Turunen, Operaatio Kaleva – Päämajan kaukopartioiden suurin isku ja sen taustat, Atena 2020 ISBN 978-952-300-667-6

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]