Harry James

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Harry Haag James (15. maaliskuuta 1916 Albany, Georgia5. heinäkuuta 1983 Las Vegas, Nevada) oli yhdysvaltalainen muusikko, orkesterinjohtaja ja tunnettu trumpettivirtuoosi.

Harry James

Sirkuksen kasvatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harry James syntyi sirkusperheeseen. Isä, Everette, oli Mighty Haag Shows -sirkuksen kornetisti, trumpetisti ja orkesterinjohtaja, ja äiti, Maybelle, saman sirkuksen trapetsitaiteilija. Haagin karavaani kiersi esiintymässä ympäri etelän pikkukaupunkeja. Vuonna 1919 perhe siirtyi Christy Bros -sirkukseen, jolloin Harry alkoi opetella rumpujensoittoa, ja jo seuraavana vuonna nelivuotias Harry saattoi toisinaan päästä soittelemaan sirkuksen orkesterin kanssa. Vuotta myöhemmin hänestä tuli sirkuksen vakituinen esiintyjä akrobaattina, ja häntä mainostettiin ihmisankeriaana. 1923 Jamesien perhe liittyi Honest Billin sirkukseen, joka toimi Oklahomassa. Seuraavana vuonna vuorossa oli kiinnitys Lee Bros -sirkuksessa, jossa perhe pysyi vuoteen 1927 asti, jolloin he palasivat takaisin Christy Bros -sirkukseen.

Christy Bros eli tuolloin suurimpia aikojaan, kiertäessään ympäri Yhdysvaltoja, Kanadaa ja Meksikoa. Sirkuksen orkesteri oli peräti 26-miehinen Everette Jamesin tullessa orkesterin johtajaksi. Orkesterin trumpetisti Skinny Goe opetti Harrylle kornetinsoiton alkeet isä-Everetten tietämättä asiasta mitään. Kuultuaan eräänä päivänä poikansa soittelevan isä aloitti pojan järjestelmällisen harjoittamisen. 11-vuotiaana Harry liittyi isänsä orkesterin neljänneksi trumpetistiksi ja eteni ykköskornetistiksi ja soolovirtuoosiksi. Toisinaan tarjoutui myös tilaisuuksia paikata isää orkesterinjohtajana. Seuraavana vuonna Harry sai johdettavakseen sirkuksen kakkosorkesterin. Tuolloin hänet mainittiin ensimmäisen kerran showbusiness-julkaisuissa, kun Billboard-lehti kirjoitti hänen olevan maailman nuorin orkesterinjohtaja.

Sirkuksen viettäessä talviseisahduksensa Beaumontissa Harry aloitti 1929 soittelut kaupungin ainoassa jazz-klubissa Vic Sirilion orkesterissa, soittaen Bix Beiderbecken tyyliin, joka oli Harryn varhaisia musiikillisia esikuvia. Vuonna 1930 laman iskiessä Jamesit menettivät työpaikkansa Christy Bros -sirkuksessa, joka ajautui taloudelliseen ahdinkoon. Everette ja Harry siirtyivät Beaumontin Island Park Associationin 24-miehiseen orkesteriin, orkesterinjohtajaksi ja ensimmäiseksi kornetistiksi.

Ammattilaiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1931 Harry voitti Texasin osavaltion Victor Herbert -trumpettikilpailun, ja lopetti samana kesänä koulunkäynnin saatuaan päätökseen Dick Dowling Junior High Schoolin. Hän yritti vielä myöhemmin soittokeikkojen välissä käydä High Schoolia, mutta tuolloin veri veti jo voimakkaasti soittolavoille. Koulun päätyttyä Harry aloitti keikkailun Beaumontin alueen tanssiorkestereissa soitellen muun muassa George Peglerin ja Pat Halpinin orkestereissa. 1932 vuorossa oli kiinnitys Joe Gillin Phillips Flyers -orkesteriin. Puoli vuotta orkesteri kiersi ympäri Texasia, mutta keikkojen loputtua kesken kiertueen Harry palasi Beaumontiin vanhempiensa luokse. Syksyllä 1932 hän soitteli muutaman kuukauden Hogan Hancockin orkesterissa, joka kiersi hotellikeikkoja Texasin, Oklahoman ja Louisianan alueella. Vuoden 1932 lopulla Harry liittyi Doc Rossin orkesteriin, jolla oli vakiokiinnitykset Skirvin-hotellissa Oklahoma Cityssä, sekä Olmos-klubilla ja Meadowmare Country Clubilla Fort Worthissa. Yhtyeen hajottua Harry soitti muun muassa Pack Kellyn, Marshall Van Poolin ja Ligon Smithin orkestereissa. Näihin aikoihin Louis Armstrongin musiikki alkoi vaikuttaa Harryn musiikilliseen suuntaukseen.

Kesällä 1934 Harry liittyi Art Hicksin 12-miehiseen orkesteriin. Saman vuoden elokuussa orkesterin laulajaksi tuli Louise Tobin, Harryn tuleva puoliso. Syksyllä niin laulaja kuin trumpetistikin olivat nousseet yhtyeen riveistä esiin, ja heidät mainittiin erikseen orkesterin keikkamainoksissa. Harry ja Louise avioituivat 25. toukokuuta 1935 Millertonissa, New Yorkissa, orkesterin ollessa kiertueella itärannikolla. Orkesterin keikat loppuivat kesken kiertueen, ja Harry ja Louise palasivat Beaumontiin. Harry otti pestin Herman Waldmanin sweetjazz-yhtyeessä. Marraskuussa Harry siirtyi Ben Pollackin orkesteriin 75 dollarin viikkopalkalla. Vaikka Pollackin suuruudenpäivät olivatkin jo takanapäin, niin hänen tuolloisessa orkesterissaan soittivat sellaiset nimet kuin pasunisti-sovittaja Glenn Miller, Charlie Spivak ja Solly LaPerche. Orkesteri kiersi ympäri maata rannikolta rannikolle. Harrylla oli paljon soolospotteja, ja orkesteri esitti ohjelmistossaan myös hänen omia kappaleitaan, kuten "Deep Elm" ja "Peckin'", josta syntyi tanssiyleisön keskuudessa suosikkikappale. "Peckin'" päätyi myös RKO:n elokuvan "New Faces" ääniraidalle vuonna 1937.

Ensimmäiset levytykset Harry teki syyskuun 1. päivä 1936 New Yorkissa, taltioiden neljä kappaletta The Rhythm Wreckers -orkesterin kanssa. Harryn ensimmäinen levytys Pollackin kanssa oli 15. ja 16. syyskuuta. Tuolloin Harry tapasi ensimmäisen kerran Metronome-lehden toimittajan George T. Simonin, josta tuli hänen vankkumaton kannattajansa, ja joka teki lehdessään Harrysta nimeä tämän uran alkuvaiheessa. Simon arvioi Pollack-session levytykset Metronomessa myönteisesti kehuen Jamesin trumpettisooloja. Pollack-kauden levytyksiä ovat muun muassa "Peckin'", "Song of the Islands" ja "Jimtown Blues".

The King of Swing[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyt Harry oli jo erittäin haluttu soittaja, ja muun muassa Tommy Dorseylta tuli tarjous liittyä hänen orkesteriinsa, mutta pisimmän korren veti lopulta Benny Goodman, joka oli tuolloin swingin kuningas ja eli uransa huippukautta. Orkesterissa soittivat tuolloin muun muassa Ziggy Elman, Lionel Hampton ja yhtyeen todellinen showmies ja väriläiskä, rumpali Gene Krupa. Goodman oli kuullut Harryn soittavan radiolähetyksessä Culver Cityn Cotton Clubilta, ja totesi miehen olevan ykkösluokan trumpetisti. James liittyi orkesteriin $150 viikkopalkalla ja sai nimensä orkesterin viereen valomainoksiin. Keikkailu Goodmanin kanssa alkoi joulunpyhinä 1936 New Yorkin Pennsylvania-hotellin kiinnityksellä. Goodmanin trumpetistit James, Elman ja Chris Griffin vuorottelivat sooloissa, mutta Harryn tehtäväksi tuli soittaa suurin osa näistä. Ensimmäinen levytys Goodmanin kanssa oli 30. joulukuuta 1936, jolloin syntyivät kappaleet: "Never Should Have Told You", "You Can Tell She Comes From Dixie", "This Year's Kisses" ja "He Ain't Got Rhythm".

Maaliskuun 3. päivänä 1937 alkoi Goodmanin orkesterin kahden viikon kiinnitys New Yorkin Paramount-teatterissa. Paikka oli yksi niitä harvoja, missä teinit saattoivat nähdä idolejaan, orkestereiden tavallisesti soitellessa ravintolakeikkoja. Jo ensimmäisen päivän aamuna Broadwayn ympäristö alkoi tukkeutua jonottavista teineistä, ja iltaan mennessä orkesterin esityksen oli nähnyt 21 000 katsojaa. Orkesterin tahti oli hurja: viisi keikkaa teatterissa seitsemänä päivänä viikossa, sekä kaksi keikkaa joka ilta Pennsylvania-hotellissa kuutena päivänä viikossa, ja vielä tiistaisin Camel Caravan-radioshow! Ohjelmiston avausnumerona oli "Bugle Call Rag", jossa Harry esitti soolot ja keikan huipentuma oli lähes kymmenminuuttinen "Sing, Sing Sing", jossa Gene Krupa pääsi esittelemään energistä rummutustaan.

Harry levytti 3. huhtikuuta Teddy Wilsonin pienen orkesterin kanssa ensimmäisen kerran Brunswickin levysessiossa ja elokuussa sama ryhmä levytti jälleen Brunswickille blues-vaikutteisen jazzkappaleen "Just a Mood I & II", jonka Metronome arvioi vuoden 1937 parhaaksi levyksi. Heinäkuun 6. päivä 1937 Goodmanin orkesterin keikkahuipentuma, "Sing, Sing, Sing", levytettiin Hollywoodissa. Syksyllä orkesteri oli mukana tekemässä Warner Brothers'in elokuvassa "Hollywood Hotel", jonka pääosassa oli Dick Powell, joka esitti elokuvassa Goodmanin orkesterin Hollywoodiin lähtevää saksofonistia. Elokuvassa orkesteri esitti kappaleet "Hooray for Hollywood", jonka lauloi Johnny "Scat" Davis, sekä "Sing, Sing, Sing" (pariminuuttisena versiona) ja Lionel Hamptonin soolonumeron "I've Got Rhythm". Elokuvasta pois jätetyt Goodman-esitykset "I've got a Heartful of Music" ja "House Hop" sisällytettiin myöhemmin toiseen Warner Bros -elokuvaan "Auld Lang Syne". Elokuvan valmistumisen jälkeen orkesteri suuntasi keikalle Dallasin messuille Pan American Casinolle.

Joulukuun 1. päivänä 1937 Harry teki soololevytykset Brunswickille yhdeksänmiehisen orkesterin kanssa, jonka rungon muodostivat pääasiassa Goodmanin miehet. Session tuloksena syntyi kappaleet "Life Goes to a Party", "Texas Chatter", "Out of Nowhere", "Wrap Your Troubles in Dreams", "Little White Lies" ja Count Basien (yksi Harryn idoleista) "One O’Clock Jump", sekä "It's the Dreamer in Me", jolla Helen Humes lauloi. Kaksi jälkimmäistä meni Billboardin Top 10-listalle, ja olivat näin Harryn ensimmäiset omat menestyskappaleet. Vuoden lopulla James voitti Down Beatin äänestyksen vuoden trumpetistista, pitäen takanaan muun muassa Bunny Beriganin ja Louis Armstrongin. Edellisen vuoden äänestyksessä Harry ei ollut saanut vielä ainuttakaan ääntä. Metronomelta irtosi samanlainen tunnustus kuin Down Beatiltakin.

Tammikuun 16. päivä 1938 Goodmanin orkesteri esiintyi New Yorkin Carnegie Hallissa. Tapahtuma oli ensimmäisiä tilaisuuksia, joissa jazz-muusikot esiintyivät konserttisaleissa. Tapahtuma oli niin yleisö- kuin arvostelumenestyskin - Simon kirjoitti Metronomessa erityisesti Jamesin olleen tuona iltana erityisen hyvässä vedossa. Columbia julkaisi konsertin taltioinnin marraskuussa 1950, Goodmanin kokoelmissa olleiden asetaattilevyjen löydyttyä. Maaliskuussa 1938 Gene Krupa riitaantui orkesterin johtajan kanssa, ja lähti omille teilleen perustaen oman menestysorkesterinsa. Nyt Harry oli orkesterin ehdottomasti suurin nimi, ja palkkakin oli nostettu jo $250 viikossa. Lionel Hamptoninkin suunnitellessa omaa soolouraa oli Goodmanilla syytä olla huolissaan. Kesällä Harry soitti Hamptonin levysessiossa RCA-merkille kappaleilla "Shoe Shiner's Drag" ja "I'm in the Mood for Swing". Heinäkuun lopulla James vieraili Count Basien orkesterin keikalla Famous Door -klubilla, esittäen soolona "King Porter Stompin". CBS radioi keikan omassa America Dances -ohjelmassaan. Loka-marraskuussa vuorossa oli jälleen levysessio Teddy Wilsonin pikkuorkesterin kanssa, Billie Holidayn laulaessa. Harry esitti erinomaisen soolon kappaleessa "Everybody's Laughing".

Harry James & his Music Makers[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä Harry ilmoitti Goodmanille jättävänsä orkesterin, ja aloitti valmistelut oman kokoonpanon kasaamiseksi. MCA ryhtyi hoitamaan tulevia keikkavarauksia ja Gerry Barrettista tuli Jamesin manageri. Goodman osoitti reilua meininkiä järjestämällä Harrylle henkilökohtaisen $7000 lainan alkupääomaksi. Harryn viimeinen levytyssessio Goodmanin orkesterissa tapahtui 23. joulukuuta 1938, jolloin tallennettiin neljä kappaletta, "Whispering", "Louise", "I'll Always Be in Love With You" ja "Bach Goes to Town", ja viimeinen keikka Goodmanin riveissä oli Camel Caravan -radioshow 10. tammikuuta 1939. Benny Goodmanin suuruudenaika kääntyi tuona iltana hiljalleen loppua kohti.

Tammikuussa uusi orkesteri harjoitteli ahkerasti New Yorkin Roseland Ballroomin talossa. 14-miehisen Music Makers -orkesterin kokoonpanossa soittivat saksofonistit Dave Matthews, Claude Lakey, Bill Luther ja Drew Page, pasunistit Russell Brown ja Truett Jones, trumpetistit (Harryn lisäksi) Tommy Gonsulin, Claude Bowen ja Jack Palmer, pianossa Jack Gardner, kitarassa Red Kent, bassossa Thurman Teague ja rummuissa Ralph Hawkins. Lisäksi laulajana Bernice Byers ja sovittajana Andy Gibson. Harry valitsi orkesterin tunnussäveleksi kappaleen "Ciribiribin", jonka hän oli levyttänyt syksyllä 1938 Goodmanin orkesterissa. Kappale päätyi Harryn oman orkesterin kanssa levylle ensiksi instrumentaalina huhtikuussa 1939, ja samaisen vuoden marraskuussa Frank Sinatran laulamana. "Ciribiribin" aloitti useimmat orkesterin keikat noihin aikoihin, ja nähtiin myös myöhemmin parissa elokuvassakin.

Ensimmäiset keikat orkesteri teki New Yorkin alueella helmikuun alussa ja siirtyi sitten Philadelphian Benjamin Franklin -hotelliin viikon mittaiselle keikalle, joka myös radioitiin neljästi. Bändi sai tuoreeltaan Simonilta hyvät arvostelut Metronomessa. 20. helmikuuta vuorossa oli kokoonpanon ensimmäinen levysessio Brunswickille, jolla levytetty "Two O'Clock Jump" muodostui yhdeksi Jamesin suurimmista instrumentaalihiteistä. Kappale oli vain hienoinen variaatio Basien "One O'Clock Jumpista". Muutamaa viikkoa myöhemmin levytettiin Bernice Byersin laulamana Ziggy Elmanin ja Johnny Mercerin tuore sävellys "And the Angels Sing", josta Martha Tilton teki Benny Goodmanin kanssa tunnetumman version. Jamesin orkesterin muut levytykset Brunswickille eivät saavuttaneet kovinkaan suurta suosiota, johtuen ehkä Brunswickin levyjen teknisesti huonosta laadusta. Orkesteri oli monien kriitikoiden, kuten Simonin, mielestä lavalla paljon parempi, kuin levyillään. Hittilevyjen puuttuminen vaikeutti keikkamyyntiä, isojen teatteri- ja hotellikeikkojen puuttuessa kokonaan, keikkakaupunkien välimatkojen pidetessä. Heikoimpina hetkinä orkesteri suostui soittamaan jopa $350 kokonaispalkkiota vastaan. Lisäksi joidenkin tanssipaikkojen managerit valittivat orkesterin liian kovaäänisestä soitosta. Harry lisäsi ohjelmistoon enemmän balladeja, kuten "I Surrender Dear", "I'm in the Market for You", "Just a Gigolo" ja "Black and Blue", siirtyen entistä pehmeämmille linjoille.

Frank Sinatran kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1939 Connie Haines tuli Byersin tilalle laulajaksi ja kesäkuussa orkesteri sai kiinnityksen New Yorkin Paramount-teatteriin. Paramount-keikan aikana Harryn vaimo Louise kuuli radiosta Harold Arlenin orkesterin keikan New Jerseyn Engelwoodin Rustic Cabinista, orkesterin miellyttävä-äänisen solistin laulaessa. Louise kertoi löydöstään Harrylle, joka meni seuraavana iltana paikan päälle itse katsomaan Arlenin orkesteria ja sen laulajaa. Laulaja oli Frank Sinatra. James mieltyi laulajaan ja tarjosi tälle paikkaa orkesterissaan, mihin tämä suostui välittömästi. Sinatra solmi vuoden sopimuksen ja tuli orkesterin laulusolistiksi $75 viikkopalkalla. Sinatran ensiesiintyminen orkesterissa tapahtui New Yorkin Waldorf-Astoriassa, jota seurasivat keikat Baltimoren Hippodromella ja New Yorkin Roseland Ballroomilla. Jo tuolloin oli nähtävissä varhaiset merkit tulevasta "Sinatramaniasta", nuorten naisten kirkuessa ja voihkiessa tanssilavojen reunalla nuoren miehen esiintyessä. Heinäkuun 17. päivä Sinatra levytti ensimmäisen kerran Jamesin orkesterin kanssa Brunswickille. Tuolloin syntyivät kappaleet "From the Bottom of My Heart" ja "Melancholy Mood". Levystä ei tullut myyntimenestystä. Sen sijaan orkesterilla oli pienoinen kesähitti kappaleessa "I Found a New Baby".

Orkesterin taloudellisen ahdingon vuoksi James päätti luopua naisvokalistista, ja Connie Haines sai lähteä. Sinatran levyt eivät myyneet. Syksyllä levytetty "All or Nothing at All", joka julkaistiin kesällä 1940, oli ainoa levy, joka ylsi myyntimenestykseen, ja sekin vasta kolme vuotta myöhemmin uusintajulkaisuna. Sen sijaan levyn kääntöpuolen instrumentaalista "Flash" tuli orkesterin vakionumero vuosiksi eteenpäin. Syyskuun 3. päivä Harry vieraili Benny Goodmanin Camel Caravan -radioshowssa esittäen "Ciribiribinin". Marraskuussa 1939 orkesteri aloitti neljän viikon kiinnityksen Chicagon Sherman-hotellissa. Täältä oli tarkoitus jatkaa Los Angelesin ykköstanssipaikkaan Palomar Ballroomiin, mutta paikka ehti palaa maan tasalle ennen orkestin saapumista kaupunkiin. Viime hetken järjestelyillä saatu kahden viikon keikka Victor Hugo'sissa, Sunset Boulevardilla, osoittautui virhearvioinniksi, ja kiinnitys päättyi ensimmäisen viikon jälkeen. Bändin loppu oli hyvin lähellä. Pian järjestyi kuitenkin keikka Los Angelesin keskustan elokuvateatterissa, josta siirryttiin viikoksi San Franciscon Golden Gate-teatteriin. Täältä siirryttiin yhden illan keikoilla kohti Chicagoa, jossa odotti teatterikeikka Andrews Sistersien kanssa.

Joulun alla 1939 Tommy Dorsey teki Sinatralle tarjouksen laulajanpaikasta omassa orkesterissaan $125 viikkopalkalla, ja Harry suositteli Frankia ottamaan pestin, oman orkesterinsa tulevaisuuden näyttäessä tuolloin melko pahalta. Sinatran viimeinen keikka Jamesin orkesterin kanssa oli viikon kiinnitys Shea-teatterissa Buffalossa tammikuun lopulla 1940.

Musiikillisia kokeiluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden alussa vanha levysopimus umpeutui, ja vuorossa oli siirtyminen pienelle Varsity-levymerkille. Keväällä 1940 Dick Haymes tuli orkesteriin uudeksi laulajaksi, korvaten Fran Hinesin, joka toimi muutaman viikon vuoden 1940 alkupuolella orkesterin solistina ja ehti levyttää yhden kappaleen "Palms of Paradise". Haymes oli aiemmin laulanut New Yorkin alueen orkestereissa muun muassa Bunny Beriganin kokoonpanossa. Haymes aloitti levylaulajanuran Jamesin orkesterissa kappaleilla "How High the Moon", "Fools Rush In", "The Nearness of You" ja "Maybe". Näistä ei yksikään noussut levylistoille. Sen sijaan instrumentaalilevytykset "Ciribiribin" ja "Flight of the Bumble Bee" ylsivät Billboardin listoilla sijoille 10 ja 20. Orkesterin taloudellinen tilanne oli edelleenkin melko tiukka, velkaa oli muun muassa $5000 Greyhound-bussiyhtiölle orkesterin bussista. Myös keikkailu jatkui isojen kiinnitysten välillä pienissä nuhjuisissa tanssipaikoissa. Kesällä vuorossa oli jälleen New Yorkin Paramount-teatterin keikka, sekä Atlantic Cityn Steel Pier.

Syyskuussa 1940 Harryn vanha tuttava Mannie Sachs siirtyi Columbian pop-musiikkiosaston johtoon, ja ensi töikseen järjesti Jamesin levymerkilleen. Samalla Morty Palitz siirtyi Jamesin levytuottajaksi. Ensimmäisinä levytyksinä tehtiin uusi versio Rimski-Korsakovin kappaleesta "Flight of the Bumble Bee". Haymesin laulamia kappaleita olivat muun muassa "Ol’ Man River", "You've Changed", "A Sinner Kissed an Angel" ja "I'll Get By", jonka uusintajulkaisu vuonna 1944 meni levymyyntilistojen ykköseksi. Harry ryhtyi myös levyttämään enemmän puoliklassillisia numeroita, kuten "Trumpet Rhapsody", "Carnival of Venice", "Bumble" ja oman sävellyksensä "Concerto for Trumpet". Keikoilla oli ohjelmistossa myös kappaleet "Afternoon of Faun" ja "Clair de Lune", jotka eivät kuitenkaan päätyneet levylle asti. Näihin aikoihin myös Benny Goodman ja Artie Shaw levyttivät vastaavanlaista materiaalia. Klassillisesta materiaalista huolimatta tämän aikajakson suurin hitti orkesterilla oli kuitenkin swing-numero "Music Makers".

Syksyllä 1940 Harry ryhtyi kehittelemään ajatusta lisätä orkesteriinsa jousiryhmän, joka kauhistutti jazz-kriitikoita, mutta hän oli kuitenkin vakuuttunut, että pienellä kaupallisuudella orkesteri saavuttaa yleisön suosion paremmin kuin soittamalla pelkkää "hottia". Tammikuun 15. päivä 1941 alkaneella kahden viikon Paramount-kiinnityksellä nelimiehinen jousisektio oli ensi kertaa mukana. Samana päivänä Harry levytti Metronome-lehden All-stars -sessiossa kappaleet "Bugle Call Rag" ja "One O'Clock Jump", osoittaen olevansa edelleenkin innovatiivinen jazztrumpetisti. Tammikuun 22. päivä jousiryhmä levytti ensimmäisen kerran orkesterin kanssa. Levytettävä kappale "Eli, Eli", oli vanha juutalainen kansansävelmä. Vakava kappale oli yksi niitä harvoja James-levytyksiä, missä ei ole häivääkään swingistä.

Maaliskuun 3. päivä Harryn ja Louisen ensimmäinen lapsi Harry Jeffrey syntyi. Toukokuun 20. päivä orkesteri levytti kappaleen "You Made Me Love You". Kappale julkaistiin kesällä, ja se aloitti hitaan kiipeämisen kohti levytilastojen kärkeä, saavutti kolme kuukautta myöhemmin Billboardin levylistan 5. sijan ja oli kaikkiaan 18 viikkoa myyntitilastoissa. Kappale ylsi ajan myötä miljoonamyyntiin ja oli tähän mennessä Harryn kaikkien aikojen isoin hitti. Se myös pysyi orkesterin kappalevalikoimassa vuosia eteenpäin. Kesällä jousiryhmään liitettiin viidenneksi jäseneksi sellisti. Kesäkuussa Haymes levytti orkesterin kanssa Mel Tormén kappaleen "Lament to Love", joka kiipesi elokuussa Billboardin listoilla sijalle 10. Syksyllä 1941 Pee Wee Monte tuli orkesterin manageriksi. Tuolloin orkesterin velat olivat huimat $42 000. Monte laittoi keikkakalenterin uusiksi kiinnittäen huomiota siihen, millaisissa paikoissa esiinnytään, ja piti huolen, että keikkojen etäisyydet pysyivät järkevissä mitoissa. Jonkin ajan kuluttua orkesteri alkoi tuottaa jo voittoa.

Syyskuussa Helen Forrest tuli orkesterin naislaulajaksi, oltuaan aiemmin Benny Goodmanin ja Artie Shawn orkestereissa. Shaw oli yllättäen kesällä 1941, uransa huipulla, saanut tarpeekseen orkesteritouhusta, hajottanut yhtyeensä ja lähtenyt Meksikoon etsimään elämänsä tarkoitusta. Kuukautta myöhemmin Corky Corcoran korvasi Dave Matthewsin tenorisaksofonissa orkesterin aloittaessa 17 viikon kiinnityksen Lincoln-hotellin Blue Roomissa. Esitykset radioitiin maanlaajuisesti CBS:n kautta. Vuoden lopulla orkesteri esiintyi Brooklynin Paramountissa aiheuttaen jo joukkohysteriaa. Jamesin orkesterin suuri läpimurto oli alkanut.

Huipulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudenvuodenpäivästä 1942 alkoi viikon menestyksekäs kiinnitys Pittsburghin Stanley-teatterissa. Teatteri oli loppuunmyyty ja paikallinen lehdistö kirjoitteli innostuneesti uudesta swing-kuninkaasta, ja Artie Shawn manttelinperijästä. Harrylle alkoi tulvia keikkatarjouksia isoista hotelleista ja teattereista sekä kutsu saapua Hollywoodiin. Ensimmäinen elokuva tehtiin kuitenkin RKO:n New Yorkin studioilla. Harry vietti kaksi päivää kuvaten William Dieterlen ohjauksessa elokuvan "Syncopation" jamisessiokohtausta muun muassa Benny Goodmanin, Charlie Barnetin ja Gene Krupan kanssa. Muita menestyksekkäitä keikkoja muun muassa Washingtonin Roosevelt-hotellin Victory Roomissa, sekä New Jerseyn Meadowbrookissa, joka radioitiin Coca-Colan sponsoroimassa Spotlight Bands -ohjelmassa. San Franciscon Golden Gate -teatterissa taas rikkoutui vanha Sammy Kayen orkesterin tekemä yleisöennätys. Helen Forrest levytti tuolloin ensimmäisen ison hittinsä Jamesin riveissä, "I Don't Want to Walk Without You", joka nousi levytilastojen ykköseksi ja pysytteli listoilla neljä kuukautta. Siirapin lisäksi samaisessa sessiossa levytettiin myös "hotimpaa" materiaalia, muun muassa "The Mole", jossa Harry jälleen muistutti olevansa melkoinen jazz-mieskin. Maaliskuun 13. päivä Columbia teki poikkeuksellisen vedon julkaistessaan kaksi levyä yhdeltä artistilta samanaikaisesti eli Jamesin levyt "Easter Parade"/"Crazy Rhythm" ja "Sleepy Lagoon"/"Trumpet Blues". Molemmat olivat menestyksiä, ne nousivat Billboardin levytilastoissa sijoille 2. ja 1. Harryn ja Louisen toinen lapsi, Jerin Timothy Ray, syntyi maaliskuun 21. päivä.

Huhtikuussa alkoivat Universalin elokuvan "Private Buckaroo" kuvaukset, jossa orkesterin ja Helen Forrestin lisäksi pääosissa esiintyivät Andrews Sisters, Dick Foran, Joe E. Lewis ja Mary Wickes. Elokuvassa Harryn orkesteri esitti kappaleet "You Made Me Love You" (Forrestin laulaessa), "Ciribiribin" ja "Flight of the Bumble Bee". Pienen budjetin B-filmi veti hyvin yleisöä ja tuotti yli miljoona dollaria. Samalla orkesteri teki Universalille 15-minuuttisen lyhytelokuvan "Trumpet Serenade", joka pyöri elokuvateattereissa väliaikanumerona. Näihin aikoihin Harry lopulta sai maksetuksi velkansa takaisin Benny Goodmanille. Filmauksen päätyttyä alkoi orkesterin 8-viikkoinen kiinnitys Hollywood Palladiumilla. Avajaisissa paikalla oli 8 000 henkeä, ja koko kiinnityksen totaaliluku oli 160 000 katsojaa, mikä löi Tommy Dorseyn vanhan yleisöennätyksen.

Kevään 1942 menestyksekkäitä James-levytyksiä olivat muun muassa "Skylark", "One Dozen Roses", "Strictly Instrumental", "I Remember You" ja "But Not for Me", joista kaksi viimeistä menivät listaykkösiksi. Levytettyään kappaleen "The Devil Sat Down and Cried" Dick Haymes sanoi orkesterille hyvästit ja lähti menestyksekkäälle soolouralleen. Jimmy Saunders tuli hänen tilalleen. Kesällä alkoi Rosita tanssii ja hymyilee -elokuvan kuvaukset 20th Century Foxille. Elokuvan pääosissa olivat Betty Grable, John Payne, Carmen Miranda ja Cesar Romero. Jamesin orkesterilla oli elokuvassa Foxin studio-orkesterilla vahvistettu 20-henkinen jousiryhmä, jonka kanssa he elokuvassa esittivät kappaleet "I Had the Craziest Dream", "Run Little Raindrops, Run", sekä "Ciribiribin". Elokuva tuli ensi-iltaan marraskuussa ja oli vuoden suurimpia menestyksiä.

Syyskuun 24. päivä Harry James & his Music Makers siirtyi Chesterfieldin radioshown tähdeksi Glenn Millerin lähdettyä perustamaan sota-orkesteriaan. Ohjelman suuren suosion myötä Armed Forces Radio Service lähetti ohjelman ympäri maailmaa amerikkalaisille sotilaille. Vuoden loppupuolen orkesteri pysytteli New Yorkissa, esiintyen Astor Roof-klubilla, Paramount-teatterissa ja Lincoln-hotellissa. Chesterfieldin lisäksi oli radiokeikkoja AFRS:lle ja vierailu Jack Bennyn radioshow'ssa. Jouluaattona Harry esiintyi yhdessä Betty Grablen kanssa Hollywood Canteenissa, ja pari alkoi seurustella. Vuoden lopussa orkesteri voitti 42 erilaista suosikkiäänestystä ja oli muun muassa Down Beatin vuoden ykkösorkesteri. Orkesteri ansaitsi tuon vuoden aikana $750 000.

Tammikuussa 1943 julkaistu "I've Heard That Song Before" nousi Billboardin levylistan ykköseksi, piti ykköspaikkansa peräti 13 viikkoa, oli Jamesin kaikkien aikojen menestyksekkäin levy ja myi 1 250 000 kappaletta. Levy oli myös Columbia-levymerkin tuohon mennessä kaikkien aikojen suurin myyntimenestys. Seuraavaksi Harry teki elokuvasopimuksen MGM:n kanssa ja esiintyi elokuvassa "Best Foot Forward", jonka pääosissa olivat June Allyson, Nancy Walker, Lucille Ball ja Gloria DeHaven. Elokuvan James-kappaleet olivat vanhoja vakionumeroita: "Two O'Clock Jump" ja "Flight of The Bumble Bee". Heti edellisen elokuvan valmistuttua aloitettiin seuraavan MGM-elokuvan, "Two Girls and a Sailor", kuvaukset. Päätehtävissä olivat tällä kertaa June Allyson, Gloria DeHaven, Van Johnson ja Lena Horne. Elokuvassa Harry esitti kappaleet "Estrelita" ja "Flash" sekä soitti taustalla June Allysonin kappaleessa "Young Man With a Horn" ja Jimmy Duranten kappaleessa "Inka Dinka Doo".

Töitä riittää hermoromahdukseen asti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatuaan elokuvat päätökseen Harry suuntasi orkestereineen Chicagoon viikon keikalle ja esiintyi Chesterfield-show’ssa. Tässä vaiheessa Music Makers oli jo 27 hengen ryhmä, jousisektion ollessa 8-miehinen ja kahdella käyrätorvella vahvistettu. Buddy Moreno tuli orkesterin miesvokalistiksi. Huhtikuun 21. päivä alkoi neljän viikon kiinnitys New Yorkin Paramount-teatterissa ja tahti oli jälleen kerran melkoinen: viisi Paramount-keikkaa päivässä, kaksi Chesterfield-radioshow'ta kolmesti viikossa, ja neljännellä viikolla myös Astor Roofissa kaksi settiä illassa! Paramountin avajaisaamuna kadulle kerääntyi jonoa jo neljän aikoihin, ja aamuyhdeksältä teatterin edessä seisoi 7 500 ihmistä. Syntyi pientä hulinointia ja yksi poliisi päätyi sairaalaan. Ensimmäisen viikon kävijämäärä oli 163 000 katsojaa. Kovan kysynnän vuoksi orkesteri esiintyi lopulta seitsemän kertaa päivässä ja ensimmäinen keikka alkoi 7.30 aamulla. Harry kärsi kovien työpaineiden alla hermoromahduksen ja oli hetken sairauslomalla, jolloin Frank Sinatra toimi orkesterin johtajana, mikä aiheutti yleisön keskuudessa varsinaiseen kaaoksen.

Vuoden 1943 alkupuoliskolla orkesterin levyjen rahallinen myynti oli $3 500 000, jota parempaan tulokseen tuona ajanjaksona ylsi vain Bing Crosby. Kesällä 1943 Betty Grable alkoi odottaa lasta Harrylle, jolloin tämä erosi vaimostaan Louisesta. Grable ja James avioituivat Las Vegasissa 4. heinäkuuta. Seuraava MGM-elokuva oli "Bathing Beauty", jossa oli pääosassa Esther Williams. Kaikkiaan orkesteri esitti elokuvassa viisi kappaletta ja Helen Forrest lauloi kappaleen "I Cried for You", joka oli orkesterin edellisen vuoden hitti. Kriitikot suhtautuivat elokuvaan varsin myönteisesti. Elokuvan valmistuttua orkesteri aloitti ensimmäisen USO-kiertueensa armeijan tukikohdissa. Syksyn James-hitti oli "Mister Five by Five", jonka jälkeen olikin pitkä tauko levymarkkinoilla kaksivuotisen AFM:n (Yhdysvaltojen Muusikkojen Liitto) levylakon vuoksi. Lakko päättyi marraskuussa 1944.

Joulukuussa 1943 Helen Forrest äänestettiin Billboardissa suosituimmaksi naispuoliseksi orkesterilaulajaksi. Samaisen kuun aikana Helen jätti hyvästit Jamesin orkesterille Chesterfield-ohjelmassa ja lähti omalle soolouralle. Hänen paikalleen tuli Helen Ward, joka oli jo toukokuussa 1941 levyttänyt orkesterin kanssa kappaleen "Daddy". Maaliskuun 3. päivä 1944 syntyi Bettyn ja Harryn ensimmäinen yhteinen lapsi, joka sai nimekseen Victoria, Bettyn "Springtime in the Rockies" -elokuvan roolihahmon mukaan. Chesterfield-ohjelman viimeinen lähetys tapahtui 23. maaliskuuta. Orkesteri esiintyi lyhytelokuvassa "All Star Band Rally", soittaen Frank Sinatran ja Bing Crosbyn taustalla. Toukokuun lopulla ex-Jimmy Dorsey vokalisti Kitty Kallen tuli Helen Wardin tilalle. Levylakon päätyttyä orkesteri meni 21. marraskuuta 1944 studioon ja levytti kappaleet "I'm Beginning to See the Light", "I'll Buy That Dream", "Waitin' for the Train to Come in", "11:60 P.M." ja "Guess I'll Hang My Tears Out to Dry". Tässä vaiheessa James ei kiertänyt lainkaan, vaan kaikki keikkailu tapahtui ainoastaan Los Angelesin alueella ja James esiintyi samanaikaisesti ahkerasti radiossa muun muassa Spotlight Bands -ohjelmassa.

Heinäkuussa levytettiin Kallenin laulama "It's Been a Long Long Time", ja seuraavassa kuussa Betty Grable levytti salanimellä Ruth Haag kappaleen "I Can't Begin to Tell You", joka kiipesi levytilaston 5. sijalle. Buddy DeVito korvasi Buddy Morenon orkesterin mieslaulajana, esiintyen ensimmäistä kertaa Jamesin riveissä Palladiumilla, ja seuraavana päivänä Chesterfield-show’ssa, esittäen oman vakionumeronsa "The Music Stopped". DeMorenon hittejä Harryn orkesterissa muun muassa "The More I See You", "If I Loved You", "I'm Always Chasing Rainbows", "And Then It's Heaven", "Laura" ja "This Is Always". Uusina jäseninä orkesteriin liittyi ex-Jimmy Lunceford saksofonisti Willie Smith, ex-Benny Goodman kitaristi Allan Reuss, ex-Duke Ellington trumpetisti Juan Tizol, sekä pianisti Arnold Ross.

Tammikuun 6. päivänä 1945 orkesteri aloitti puolen vuoden mittaisen kiinnityksen Pabst Blue Ribbonin sponsoroimassa Danny Kaye-radioshow'ssa. Harry esiintyi show’ssa myös Kayen vastanäyttelijänä, ollen koomikon vitsailujen sopiva "uhri". Kesällä orkesteri teki yhden visiitin New Yorkiin, esiintyen Astor Roof-klubilla. Kesällä Harry otti Kayen paikan Blue Ribbonin show’n isäntänä. Ray Conniff tuli orkesteriin sovittajaksi, tehden sovitukset muun muassa kappaleisiin "September Song", "East Coast Blues", "Vine St. Blues", "Tango Blues", "Redigal Jump" ja "Beaumont Ride". Vuoden 1946 alkupuolella valmistuivat elokuvat "Do You Love Me?" ja "If I'm Lucky", jotka olivat Harryn ja hänen orkesterinsa viimeiset elokuvat. Helmikuussa orkesteri lähti ensimmäistä kertaa lähes kahteen vuoteen kiertueelle. Tuon parin vuoden aikana oli tapahtunut melkoinen muutos tanssipaikkojen vähetessä kävijöistä ja paikkojen sulkiessa ovensa. Myös Music Makers sai tuntea muutoksen nahoissaan, ja joulukuussa 1946 Harry hajotti orkesterin. Samoihin aikoihin myös Benny Goodman, Tommy Dorsey ja Les Brown laittoivat omat orkesterinsa telakalle.

Bebop-James[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1946 aikana Harry ja Betty ostivat 62 eekkerin tilan Calabasasista, Los Angelesin pohjoispuolelta ja nimesivät sen "Baby J. Ranchiksi". Orkesteritouhujen ollessa poissa tieltä pariskunta ryhtyi hevostenkasvattajiksi ja omisti parhaimmillaan jopa 28 ratsua. Hevoset osallistuivat vaihtelevalla menestyksellä laukkakisoihin. Menestyksekkäimmät olivat vuoden 1951 Del Mar Futurityn voittanut "Big Noise" ja vuoden 1954 Kentucky Derbyssä kahdeksanneksi sijoittunut "James Session". Pelkkä hevosten parissa puuhastelu ei kuitenkaan pitkään riittänyt, ja 10. päivä helmikuuta Harry pistäytyi Columbian studiossa levyttäen yhdeksän kappaletta sessiomiesten kanssa.

Bebopin nostettua päätään vuosikymmenen puolivälissä Dizzy Gillespien ja Charlie Parkerin johdolla Harry alkoi kiinnostua tyylilajin hienouksista. Keväällä James otti yhteyttä säveltäjä-sovittaja Mary Lou Williamsiin, joka oli kirjoittanut orkesterille kymmenen vuotta aiemmin kappaleen "Roll 'Em". Williamsin ohjauksessa Harry kasasi uuden orkesterin bop-tyyliin. Ziggy Elmer ja Neal Hefti tulivat orkesterin pasunisteiksi (Heft toimi myös sovittajana), saksofoneissa olivat edellisestä orkesterista tutut Willie Smith ja Corky Corcoran, pianistina Bruce McDonald, kitaristina Tiny Timbrell, bassossa Joe Mondragon sekä rummuissa Don Lamond.

Williams teki orkesterille muun muassa kappaleet "In the Land of Oo-Bla-Dee", sekä "Lonely Moments". Chico O'Farrell sovitti myös Jamesille kappaleet "Shiska Bop", "Bop Hop" ja "Undercurrent Blues". Harry oppi nopeasti Bebopin kikat ja alkoi jälleen soittaa yhtä energiseen tyyliin kuin Goodman-kaudellaan. Huhtikuun 4. päivä 1947 uusi orkesteri aloitti ensimmäisen maanlaajuisen kiertueensa. Myöhemmin vuoden aikana tehtiin vielä kaksi koko mantereen kiertävää keikkaa. Orkesteri esiintyi ahkerasti radiossa omassa "The Harry James Show’ssa" Don Wilsonin toimiessa ohjelman isäntänä. Vuoden aikana Harry vilahti United Artistin James Stewart & Paulette Goddard -elokuvassa "Meidän iloinen joukkomme" ja myöhemmin samana vuonna toisessa UA:n elokuvassa "Carnegie Hall", jossa Harry esitti sinfoniaorkesterin kanssa kappaleen "57th Street Rhapsody". Syksyllä 1947 Vinni DeCompo tuli orkesterin laulajaksi ja levytti kappaleen "You Can't Do No Wrong" duettona Marion Morganin kanssa. DeCompo jätti orkesterin jo muutaman kuukauden kuluttua.

Helmikuun 13. päivä 1948 orkesteri aloitti 26-viikkoisen radioshow'n "Call for Music" CBS:lle. Ohjelman muina tähtinä olivat Dinah Shore ja Johnny Mercer. Myöhemmin saman vuoden aikana Harry sai tilaisuuden palata hetkeksi juurilleen johtaessaan Ringling Bros Barnum & Baileyn sirkusorkesteria Pan Pacific Auditoriumilla järjestetyssä hyväntekeväisyystilaisuudessa. Vaikka tuolloin Harryn levymyynti ei enää ollut entisenlaista, niin orkesteri veti kuitenkin erinomaisesti yleisöä, kuten pääsiäisenä 1949 Atlantic Cityn Steel Pierissä, joka oli aivan täynnä. Loppuvuodesta 1949 Harry työskenteli musiikillisena neuvonantajana Warner Brothersin elokuvassa "Young Man With a Horn", jossa Kirk Douglas näytteli pääosassa trumpettivirtuoosia. Harry soitti Kirkin osuudet. Elokuvan ohessa orkesterilla oli kuukauden mittainen kiinnitys Palladiumilla. Elokuussa 1950 orkesterilla oli instrumentaalihitti Livingston & Evans -kappaleella "Mona Lisa". Samaisena vuonna orkesteri esitti 20th Century Foxin musikaalissa "I'll Get By" elokuvan tunnussävelen, ja James oli muutenkin mukana elokuvan musiikkipuolen työstämisessä.

1951 James soitti ahkerasti muiden artistien levyillä; Doris Dayn kappaleella "Would I Love You", Rosemary Clooneyn albumisessiossa ja Frank Sinatran levysessiossa, jossa tehtiin kappaleet "Deep Night", "Farewell, Farewell To Love" ja "Castle Rock" (joka jäi Sinatran viimeiseksi Top 10 -hitiksi Columbialle). Tammikuussa 1951 "The Harry James Show" siirtyi radiosta televisioon. Los Angelesin KNBH-TV lähetti ohjelmaa 26 viikkoa. Huhtikuussa Willie Smith, Louis Bellson ja Juan Tizol jättivät orkesterin ja siirtyivät Duke Ellingtonin riveihin. Jonkin aikaa Harry keikkaili harvakseltaan vain 4- ja 6-miehisen ryhmän kanssa. TV-sarjan päätyttyä kesällä orkesteri lähti jälleen kiertueelle. Näihin aikoihin ilmestyi Harryn viimeinen listoilla käväissyt levy "Ruby". Lokakuun 25. päivä 1952 Jamesin orkesteri esiintyi Chicagon Aragon Ballroomilla. Columbia tallensi keikan ja julkaisi sen levyllä "One Night Stand". Tuolloin Harry oli jo saanut tarpeekseen Bebopista ja palannut musiikillisille juurilleen.

Buddy Rich ja Basie-soundi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1953 Jamesin orkesterin lämmittelijänä New Yorkin Bandboxissa oli Buddy Richin kvartetti. Harry oli jo vuosia yrittänyt huonolla menestyksellä saada Richiä, joka oli alan ykkösrumpaleita, liittymään orkesteriinsa. Bandboxissa Rich soitteli joinakin iltoina Jamesin orkesterin kanssa, ja hieman New Yorkin jälkeen Harry soitti kolmella kappaleella Buddyn levysessiossa Joyce Recordsille. Rich vastaavasti vieraili kahdella kappaleella Harryn tulevan albumin äänitystilaisuudessa, ja pian Rich liittyikin Jamesin orkesteriin $35 000 vuosipalkalla ja vaati saada nimensä keikkamainoksiin esille. Richin ensimmäinen keikka orkesterin kanssa oli Palladiumilla. Vuoden 1953 lopulla kokoonpano lähti Betty Grablen kanssa teatterikiertueelle. Kyseessä oli isomman luokan kabareeshow, jolla mukana oli myös nelihenkinen tanssijaryhmä. Show’n koreografina toimi Billy Daniel.

Tammikuussa 1954 Columbia tallensi Harryn orkesterin keikan Palladiumilta ja julkaisi materiaalista kasatun albumin "Live at the Palladium". Levyllä on hyvin kuultavissa Richin vaikutus orkesterissa muun muassa kappaleissa "Sugar Foot Stomp", "Flash" ja "Bye Bye Blues". Vuosina 1954 ja 1955 Betty ja Harryn orkesteri esiintyivät kolmessa Chryslerin sponsoroimassa "Shower of the Stars"-televisioshowssa. Columbian levysopimuksen umpeuduttua James teki uuden sopimuksen Capitolin kanssa. Uudet albumit "Harry James in Hi-Fi" ja "More Harry James in Hi-Fi" sisälsivät vanhoja hittejä uudelleen levytettyinä. Lauluosuudet hoiti Helen Forrest. Molemmat albumit saivat melko hyvän vastaanoton.

Vuoden 1955 aikana James nähtiin Universalin elokuvassa Rytmin kuningas – Benny Goodman esittämässä kappaleen "Sing, Sing, Sing". Jouluna 1955 Harry soitti soolot elokuvan soundtrack-albumilla kappaleissa "One O'Clock Jump", "And the Angels Sing", "Shine" ja "Sing, Sing, Sing". Levyllä oli kuultavissa tiukinta James-soitantaa sitten hänen Bop-kautensa.

Helmikuun 16. päivänä 1956 Betty Grable ja Jamesin orkesteri debytoivat menestyksekkäästi Las Vegasissa El Rancho Vegas -kasinolla. Show’n muina esiintyjinä olivat koomikko Mr. Ballantine ja bongovirtuoosi Jack Constanzo. Huhtikuun 3. päivänä Jamesin orkesteri esiintyi Milton Berlen tv-show’ssa, joka televisioitiin sotalaiva USS Hancockin kannelta, San Diegon satamasta. Ohjelmassa Harry esitti "Uncle Miltien" kanssa trumpettidueton "Tiger Rag". Ohjelman toisena tähtenä vieraili Elvis Presley. Syksyllä 1956 bändi piti puoli vuotta taukoa, kun Harry keskittyi hevoskasvatuspuuhiin ja Buddy Rich jätti bändin. Tuon hengähdystauon aikana James tutustui Count Basien tuoreeseen levyyn "The Atomic Basie" ja innostui sen tuoreista sovituksista, jotka olivat Neal Heftin käsialaa. Levyä pidetään big band -musiikin vallankumouksellisena albumina, Beatlesien "Sgt. Pepperin" ollessa pop-musiikin saralla vastaavanlainen albumi. Nyt Harryn tavoitteena oli tulla valkoiseksi Count Basieksi.

Vuoden 1957 alusta orkesteri aloitti uusilla linjoilla. James palkkasi entisen Basie-miehen, Ernie Wilkinsin, tekemään orkesterille sovituksia. Wilkinsin kädenjälkeä olivat muun muassa kappaleet "Blues for Harry's Sake", "One on the House", "Doodlin", "The Jazz Connoisseur" ja "Get Off The Stand" sekä Basie-tyyliin sovitetut standardit "Take the A Train", "Lester Leaps In", "Willow Weep for Me" ja "King Porter Stomp". Toinen merkittävä sovittaja uuden Basie-soundin luomisessa oli James J. Hill. Toukokuussa 1957 orkesteri levytti Capitolille albumin "Wild About Harry", jolla Rich soitti rumpuja salanimellä Buddy Poor. Levyä seurasi pian toinen Capitol-albumi "The New James". Keikoilla orkesterilla oli ohjelmistossa uuden materiaalin lisäksi joitakin vanhoja 40-luvun hittejä. Välissä Harry käväsi näyttelemässä pienen budjetin westernissä "Outlaw Queen". Capitolin levysopimuksen päätyttyä Harry vaihtoi MGM:lle ja julkaisi levymerkille albumin "Harry James Today", jolle Bob Florence teki sovitukset.

Las Vegasiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1957 orkesteri teki vierailun Ed Sullivan-show’ssa, jonka jälkeen matka jatkui kaksiviikkoiselle Euroopan-kiertueelle Buddy Richin liittyessä joukkoon. Kierros sisälsi keikat Saksassa, Italiassa, Itävallassa ja Ranskassa. Kotiin palattuaan orkesteri teki 10 päivän Texas-Louisiana-kiertueen, jolla lyötiin läjä yleisöennätyksiä. Maaliskuun 28. päivä Harry ja Betty esittivät 30. Oscar-gaalassa sikermän Hollywood-musikaalien hittejä. Heinäkuun alussa orkesteri esiintyi itsenäisyyspäivän viikonlopun keikalla Vegasin Flamingo-kasinolla hyvällä menestyksellä. Huomattuaan yleisön hyvän vastaanoton Flamingo teki orkesterin kanssa kuuden viikon kiinnityksen kasinon uuteen Driftwood Loungeen. Sopimusta jatkettiin uudella kiinnityksellä, ja jo kahden vuoden kuluttua Harry esiintyi peräti 26 viikkoa vuodesta Flamingon Driftwood Loungessa. Näihin aikoihin myös muut kasinot alkoivat palkata big bandeja lounge-esiintyjiksi muun muassa Ray Anthony, Duke Ellington, Stan Kenton ja Lionel Hampton löysivät Vegasista uuden leipäpuun itselleen. Vain Louis Prima & Keely Smith ylsivät kuitenkin vastaavanlaiseen suosioon Vegasissa kuin Harryn orkesteri.

Keväällä 1959 orkesteri kiersi ensimmäisen itärannikon kiertueen vuosiin. Tassipaikkojen käytyä vuosien aikana vähiin kiertue koostui paljolti yksityisistä tilaisuuksista. Tuolloin Ernie Andrews liittyi orkesterin laulajaksi. MGM julkaisi seuraavan albumin nimeltä "Harry James & his New Swingin' Band", jolla jatkettiin edelleen Basie-linjoilla. Loppuvuodesta 1959 Richin oli tarkoitus tulla takaisin bändiin rumpaliksi ja hän soittikin yhden keikan orkesterin kanssa Philadelphian Sunnybrook Ballroomilla. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin sai sydänkohtauksen ja jätti soittohommat joksikin aikaa. Helmikuussa 1960 orkesteri esiintyi ensimmäistä kertaa New Yorkissa vuoden 1953 Band Box -kiinnityksen jälkeen ja soitti kaksi viikkoa Basin Street East -yökerholla. Samanaikaisesti orkesteri esiintyi Ed Sullivanin tv-show’ssa.

1961 Harryn orkesteri vieraili Jerry Lewisin elokuvassa "Ladies Man" esiintyen kokovalkoisissa esiintymisasuissa kokonaan valkoisissa lavasteissa, Jerryn tanssiessa ympärillä. 60-luvun alussa orkesteri eli uuden nousukautensa huippua ja sai pitkäaikaiset kiinnitykset muun muassa Lake Tahoen ja Renon Harrah's-kasinoille, Disneylandiin sekä toiseen huvipuistoon Freedomlandiin. Nevadan kasinokeikat työllistivät orkesteria parhaimmillaan jopa 40 viikkoa vuodessa. Talvella 1962 Buddy Rich liittyi viimeisen kerran Jamesin orkesteriin, neuvotteli itselleen $1500 viikkopalkan ja sai jälleen nimensä erikseen mainoksiin. MGM julkaisi albumin "In a Relaxed Mood", jolla soittaa Jamesin pikkuorkesteri kokoonpanolla James, Rich, Ray Sims, Corky Corcoran ja Jack Persifal. Tätä seurasi albumi "Double Dixie", jolla heräteltiin henkiin 30-luvun Bob Crosby -soundia. Harry levytti tuolloin ensimmäisen kerran Louis Armstrongin kappaleet "Cornet Chop Suey" ja "Weather Bird".

1963 Ruth Price liittyi orkesterin naisvokalistiksi. Orkesterin vaihdettua MGM:ltä Dot-levymerkille uusi levy-yhtiö yritti huonolla menestyksellä tehdä big bandistä nuorison makuun menevää poppia tekemällä albumin "Ballads and the Beat". Orkesteri esiintyi Jerry Lewisin ABC-televisiolle tekemässä huonosti menestyneessä TV-sarjassa ja oli yksi puisevan show’n ainoista valopilkuista. Suunnitellusta kymmenien jaksojen sarjasta valmistui vain muutama, ja ohjelma lakaistiin maton alle kaikessa hiljaisuudessa. Huhtikuussa 1964 orkesteri teki kolmiviikkoisen Japanin kiertueen ja esiintyi syksyllä Carnegie Hallissa Nina Simonen kanssa. Blues-laulaja Jimmy Rushing tuli Basien orkesterista Harryn leipiin korvaamaan Ernie Andrewsin. Rushing lähti kuitenkin jo muutaman kuukauden jälkeen. Lokakuussa 1965 Harry ja Betty erosivat. Vuoden 1966 alussa myös Buddy Rich sanoi hyvästit Harrylle ja lähti perustamaan omaa menestysorkesteria, jonka livealbumi Hollywoodin Chezistä nousi levylistoille aikana, jolloin enää yhdenkään big bandin ei pitänyt olla levyteollisuudelle kannattava investointi! Louis Bellson otti Richin paikan Jamesin orkesterissa.

Kesällä 1966 Jamesin orkesteri esiintyi jälleen kerran Ed Sullivan -show’ssa, jota seurasi hieman myöhemmin Johnny Carsonin "Tonight Show". Tuolloin Harry teki myös levyn "Harry James and his Western Friends", jolla soitti hänen lisäkseen orkesterista vain Perciful, Kelly ja Bellson, muiden soittajien ollessa studiomuusikoita. Harry piti levyn "lännensoundeista", ja pyysi session tuottajaa Jimmy Haskellia sovittamaan hänelle muutaman samantyylisen kappaleen keikkanumeroksi tulevalle Driftwood Loungen kiinnitykselle. Lännennumeroiden lisäksi muita uusia ajankohtaisia keikkakappaleita olivat muun muassa päivän listahitit "The 'In' Crowd", "Goin' Out of My Head", "A Taste of Honey" ja "A Walk on the Wild Side".

Auringonlasku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden viimeisenä päivänä 1967 Harryn pitkäaikainen kiinnitys Lake Tahoessa päättyi, ja NBC radioi tapahtuman. Seuraavana vuonna myös Flamingon yhdeksän vuoden kiinnitys päättyi. Lounge-aikakausi tuli noihin aikoihin tiensä päähän. Muutaman vuoden kuluttua lähes jokainen Las Vegasin kasino oli korvannut esityslavansa bingopöydillä ja yksikätisillä rosvoilla ja soitti musiikkia mieluummin äänilevyltä. Harryn orkesteri siirtyi Frontier-hotelliin. Helmikuun 8. päivänä 1968 Harry meni naimisiin Joan Boydin kanssa Renon Harold's Clubilla, joka oli tuolloin orkesterin vakiopaikka Renossa. Pariskunnan yhteinen lapsi Michael Everett Anthony syntyi 18. heinäkuuta 1968. Avio-onnea ei kestänyt pitkään ja pari erosi jo vuoden kuluttua. Syksyllä 1968 Harry nähtiin yhdessä keikalla Frank Sinatran kanssa Vegasissa Caesar's Palacessa. Sinatra oli jo aiemmin 60-luvulla keikkaillut muun muassa Basien ja Ellingtonin big bandien kanssa. Vuonna 1970 myös Renon Harold's Clubin keikat päättyivät. Vakituisten keikkojen loputtua orkesteri teki enemmän kiertueita ympäri maata. Talvikiertueet kulkivat pitkin etelän lämpimiä alueita, ja kesäisin orkesteri keikkaili keskilännessä ja idässä.

Tammikuussa 1972 Harry teki visiitin Lontooseen ja levytti Ted Heathin orkesterin kanssa albumin "Mr. Trumpet", joka oli hänen ensimmäinen albuminsa viiteen vuoteen. Tuolloin ei yksikään levy-yhtiö ollut kiinnostunut levyttämään Jamesin (eikä minkään muunkaan ison orkesterin) kanssa. Big bandit olivat kuin dinosauruksia toiselta aikakaudelta, kun populaarimusiikki oli tuolloin pitkätukkaisten kitaranvinguttajien alaa. Näyttelijä Phil Harris ryhtyi esiintymään Harryn Frontier-keikoilla laulaen ja heittäen hyvää vitsiä välissä. Myöhemmin myös Frank Sinatra Jr liittyi mukaan show’hun. Ryhmän rento meininki lavalla herätti myönteistä vastakaikua yleisössä, minkä Frontier pisti merkille ja tarjosi kolmikolle 10 viikon vuosisopimusta. James-Harris-Sinatra Jr -trio esiintyi Frontierissa vuoteen 1975 asti. Heinäkuun 2. päivä 1973 Betty Grable kuoli Harryn ollessa keikalla Disneylandissa.

70-luvulla orkesteri teki Nevadan keikkojen lisäksi college-, high school- ja risteilylaivakeikkoja, tanssikeikkoja, muutaman jazz-festivaalivierailun sekä kiertueet Brasiliassa, Argentiinassa ja Englannissa. Lokakuussa 1975 Sinatra Jr oli Harryn vieraana CBS:n 30-minuuttisessa "Swing"-ohjelmassa ja maaliskuussa 1976 James ja Sinatra Sr esiintyivät jälleen kerran yhdessä John Denverin tv-specialissa, jossa Frankie lauloi kappaleen "All or Nothing at All" ja Harry esitti soolona "Two O'Clock Jumpin". Sheffield Lab -levymerkki teki Harryn kanssa levysopimuksen ja julkaisi vuonna 1976 kaksi albumia. Kolmas albumi ilmestyi 1979. Albumien kokonaismyynti oli 80 000 kappaletta, joka oli melkoinen määrä big bandille riippumattomalla levymerkillä noihin aikoihin.

Swing-musiikki koki jonkinasteisen revivalin, kun lokakuussa 1979 Detroitin Fisher-teatterssa starttasi "The Big Broadcast of 1944"-show, jonka esiintyjinä olivat Harry Jamesin orkesteri, Helen Forrest, Dick Haymes, Hildegarde, Dennis Day, Gordon MacRae, Pied Pipers ja Mills Brothers, Don Wilsonin hoitaessa välispeakit. Esitys oli menestys, ja se lähti maanlaajuiselle teatterikierrokselle kaikkiaan puoleksitoista vuodeksi. Kiertueen tultua tiensä päähän Pied Pipersien Lynn Roberts siirtyi Harryn orkesterin laulajaksi, ja orkesteri lähti kiertueelle Mills Brotherisen, Hildegaden ja Johnny Desmondin kanssa. Harry nähtiin vielä kerran elokuvassa, hän näytteli orkesterinjohtajaa elokuvassa "The Sting II".

Harry oli jo jonkin aikaa ollut melko huonossa kunnossa, kun häneltä löydettiin kasvain niskasta. Jamesin huonosta voinnista huolimatta orkesteri esiintyi Palladiumilla Helen Forrestin kanssa maaliskuussa 1983 ja veti heti perään pienen kiertueen eteläisellä länsirannikolla. Huhtikuussa kasvain poistettiin niskasta ja lääkäri totesi, että orkesterinjohtajan elämä taitaa olla loppusuoralla. Bändin sovittu kuuden viikon itärannikon kiertue peruttiin, ja Ray Anthony otti hoitaakseen orkesterin jäljellä olevat keikat. Huhtikuun 12. päivänä Harry lensi kuitenkin Los Angelesiin tekemään sopimansa levysession Discomate Recordsille. Sairas mies oli suurissa vaikeuksissa levynteon kanssa, ja Harryn maailmalle jättämä musiikillinen testamentti oli enintäänkin keskinkertainen tuotos, jota ei olisi pitänyt julkaista lainkaan. Kesäkuun 10. ja 11. päivä Harry esiintyi orkesterin johtajana Denverissä, jossa hän veti keikat läpi välillä tauoilla happea säiliöstä hengittäen. Keikoista ensimmäinen radioitiin paikallisen KEZW-aseman kautta, koko kansakunnan ollessa jo tuolloin tietoinen, että Harry ei olisi enää kauan keskuudessamme. Vielä kesäkuun 26. päivä hän esiintyi yksityistilaisuudessa Los Angelesin Century Plaza-hotellissa, vaikka jo pelkkä olemassa oleminen tuotti Harrylle suurta tuskaa. Heinäkuun 1. päivänä Harry kiidätettiin sairaalaan ja hän vajosi pian koomaan. Harry James kuoli heinäkuun 5. päivänä 1983.

Lähdeteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peter J. Levinson: Trumpet Blues - The Life of Harry James, Oxford, 1999
  • George T. Simon, Charles Granata & Will Friedwald: Harry James & his Orchestra featuring Frank Sinatra, Columbia, 1995
  • Will Friedwald: Frank Sinatra - The Columbia Years 1943–1952, Columbia, 1993
  • Nancy Sinatra: Frank Sinatra - An American Legend, Virgin, 1995