Halkokarin kahakka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Johan Knutson: Halkokarin kahakka, maalaus 1850-luvulta.

Halkokarin kahakka oli Oolannin sodan aikana 7. kesäkuuta 1854 Kokkolan edustalla Halkokarilla käyty pieni taistelu suomalaisten ja englantilaisten välillä. Siihen osallistui suomalaisen puolella sotilasosaston lisäksi sadan miehen suuruinen vapaaehtoisjoukko, jonka oli muodostanut kokkolalainen kauppaneuvos Anders Donner.[1][2] Suomalaiset torjuivat onnistuneesti englantilaisten maihinnousuyrityksen.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimin sodan aikana Ranskan ja Englannin laivastot tunkeutuivat Itämerelle. Ensimmäinen yhteenotto eli Vitsandin kahakka tapahtui 19.–20. toukokuuta lähellä Tammisaarta, jossa englantilaisten maihinnousuyritys torjuttiin suomalaisen kenraaliluutnantti Anders Edvard Ramsayn johdolla.[3] Toukokuun lopulla amiraali James Hanway Plumridgen komentama englantilainen laivasto-osasto hävitti Pohjanlahden rannikkokaupunkien kuten Raahen ja Oulun satamissa olevia laivoja ja rakennuksia. Laivasto oli käynyt Kokkolan edustalla jo 27. toukokuuta, mutta tuolloin Plumridge oli päättänyt jättää kaupungin rauhaan, koska satamaan johtava väylä näytti liian vaikeakulkuiselta. Lähtiessään Oulusta amiraali jakoi 4. kesäkuuta eskaaderinsa kahteen osastoon: hän itse jatkoi kohti Torniota, mutta HMS Vulture ja HMS Odin lähetettiin takaisin Kokkolaan.[4]

Kauppaneuvos Anders Donner ja hylkeenpyytäjä Matts Kankkonen. Wladimir Swertschkoff maalasi molemmat muotokuvat Venäjän keisarin tilauksesta.

Kokkolassa oltiin jo tietoisia englantilaisten tuhotöistä, ja kauppaneuvos Anders Donnerin johdolla ryhdyttiin kokoamaan puolustusta.[5] Paikkakunnalta saatiin mukaan sadan miehen suuruinen vapaaehtoisjoukko.[6] Hylkeenampujilla oli hyljepyssyt, joilla pystyi ampumaan pidemmälle kuin monilla venäläisillä karbiineilla.[5] Lisäksi Vaasasta tuli kenraalimajuri Alexander Jakob von Wendtin johdolla kaksi linjapataljoonan jalkaväkikomppaniaa ja Närpiöstä tuotiin tykkejä.[6]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilaiset saapuivat Kokkolanlahden edustalle iltapäivällä 7. kesäkuuta 1854. Kaupungin satamaan johtava vesiväylä oli liian matala suurille aluksille, joten ne jäivät ankkuriin 4,5 merimailin päähän, tykinkantaman ulkopuolelle. Laivoista laskettiin vesille yhdeksän tykeillä varustettua venettä, joihin lastattiin yhteensä 180 miestä. Kello yhdentoista aikoihin illalla yksi aselepolipulla varustettu vene soudettiin Halkokarin niemekkeen rantaan, johon oli kerääntynyt kaupungin asukkaita. Englantilaisten neuvottelijoina toimi kaksi luutnanttia, jotka pyysivät lupaa polttaa kaikki satamassa olevat sotakieltotavarat, mukaan lukien vesillä ja telakalla olevat laivat, laivanrakennustarpeet, tervan, pien, purjekankaan, köydet ja ruudin. Pormestari Berndt Roos ja kauppaneuvos Donner torjuivat vaatimuksen tulkkina toimineen merikapteeni Wiklundin avustuksella vedoten Venäjän keisarin kieltoon tehdä myönnytyksiä viholliselle. Englantilaisten tiedustellessa mahdollisen sotajoukon läsnäoloa kokkolalaiset vastasivat salaperäisesti: ”Ylivoimalle emme mahda mitään”. Englantilaisia myös kiellettiin tulemasta yhtään lähemmäs kaupunkia.[5][6]

Maihinnousua valmistelleet englantilaiset lähettivät pari venettä luotaamaan väylää ja yhden muiden edellä tekemään tiedustelua. Kaupungin puolustajat olivat pystyttäneet Halkokarin tervamakasiinien väliin näkösuojaksi lankkuaidan, joka mereltä katsottuna näytti vain yhtenäiseltä rakennusrivistöltä, mutta jonka taakse oli kätkeytynyt 500 sotilasta ja vapaaehtoista tykkien kanssa.[5][6] Salmi oli katkaistu pystyttämällä puita, ja merelle näytti, että vesiväylä päättyisi. Veneiden esteeksi oli lisäksi vedetty kettinki estämään niiden pääsy Kokkolan rantaan Polttimoniemen ohitse.lähde?

Kun yksi veneistä kulki Halkokarin nokan ohi, puolustajat kaatoivat valeaidan ja alkoivat tulittaa suojattomia veneitä. Vapaaehtoisiin kuulunut hylkeenpyytäjä Matts Kankkonen surmasi hyljepyssyllään ensimmäistä venettä komentaneen luutnantti Carringtonin suoraan otsaan osuneella luodilla.[5] Etummainen vene vahingoittui tykkitulessa niin pahoin, ettei se pystynyt vastaamaan tuleen, ja menetti niin monta miestä, ettei sitä voitu soutaa turvaan, jolloin toisen veneen oli hinattava se pois. Muut veneet vastasivat tuleen, mutta merenkäynnin vuoksi keinuvista veneistä oli vaikea osua tykeillä mihinkään tarkasti. Ammuskelu jatkui noin tunnin, minkä jälkeen englantilaiset perääntyivät, kun rannalle näytti ilmaantuvan koko ajan lisää sotilaita.[5][6] Perääntymisen yhteydessä yksi veneistä ajoi karille pohjassa olevaan laivanhylkyyn ja meni ohjauskelvottomaksi, jolloin Kankkonen tovereineen kävi valtaamassa veneen ja vangitsi sen miehistön.[7][5] HMS Odin ja HMS Vulture avasivat tykkitulen, mutta se ei yltänyt Halkokarille.

Muutamaa tuntia kahakan jälkeen Halkokaria kohti lähetettiin vielä toinen neuvotteluvene, mutta sitä ei otettu vastaan, jolloin se palasi pikaisesti laivalle. Alukset poistuivat kaupungin edustalta illalla 8. kesäkuuta.[3]

Väijytys tuli englantilaisille täytenä yllätyksenä, koska Raahessa ja Oulussa he eivät olleet kohdanneet vastarintaa. HMS Odinin laivalääkäri Edward Creen päiväkirjamerkintöjen mukaan englantilaiset eivät olleet odottaneet suomalaisten kykenevän puolustautumaan. Toisaalta englantilaisten Lontooseen lähettämässä raportissa mainittiin, että venäläiset olisivat voineet aiheuttaa vielä paljon suurempaakin tuhoa, jos heidän tykkinsä eivät olisi ampuneet liian korkealle ja jos he olisivat antaneet veneiden edetä pidemmälle ennen tulen avaamista, koska silloin ne eivät olisi päässeet pakenemaan lainkaan.[5]

Suomalaisten taistelun aikana sotasaaliiksi saama englantilainen barkassi.

Englantilaisten henkilötappiot olivat kolme upseeria ja viisitoista matruusia kaatuneina sekä kolme upseeria ja 31 matruusia vankeina.[8] Kaupungin puolustajista haavoittui kolme tai neljä.[6] Sotasaaliiksi saatiin yksi vallattu barkassi, jonka koko 25 miehen hengen miehistö joutui vangiksi, tosin kolme kuoli pian haavoihinsa. Kokkolassa voittoa juhlittiin suurella kansanjuhlalla, jossa viini virtasi ja varsinkin venäläisten kasakoiden kerrotaan olleen ympäripäissään.[5] Sotavangit lähetettiin Helsinkiin ja sieltä myöhemmin Pietariin. Kaksi haavoittunutta vankia vietiin hoidettaviksi Ilmajoelle ja sieltä myöhemmin Turkuun.[6]

Muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistomerkki Halkokarilla.
Yhdeksän kahakassa kuolleen englantilaisen sotilaan hautamuistomerkki Marian hautausmaalla.

Venäjän keisari Nikolai I lähetti 9. kesäkuuta 1854 käskykirjeellä Kokkolan asukkaille viralliset kiitokset heidän osoittamastaan rohkeudesta.[5] Nikolai I ja hänen seuraajansa Aleksanteri II palkitsivat Halkokarilla kunnostautuneita suomalaisia kunniamerkeillä ja muilla suosionosoituksilla. Kauppaneuvos Donnerille lahjoitettiin muun muassa sormus ja kultainen nuuskarasia, hylkeenpyytäjä Kankkoselle hopeamitali ja kaksi kivääriä. Keisarin määräyksestä taiteilija Wladimir Swertschkoff maalasi vuonna 1856 Donnerin ja Kankkosen muotokuvat, jotka sijoitettiin Helsingin keisarilliseen palatsiin, nykyiseen Presidentinlinnaan, missä ne ovat tänäkin päivänä. Keisarin antamat lahjat ja mitalit ovat näkyvillä maalauksissa.[9]

Suomalaisten sotasaaliiksi saama barkassi on nykyään Kokkolassa K. H. Renlundin museon omistuksessa ja sijoitettuna Englanninpuistoon varta vasten sille tehtyyn rakennukseen, josta sitä voi tarkastella koko seinän ikkunoista. Barkassin tykit ja lippu annettiin aikoinaan Venäjälle.[10]

Taistelupaikalla Halkokarilla on vuonna 1934 pystytetty graniittinen muistomerkki.[8] Yhteenotossa kaatuneet englantilaiset on haudattu Kokkolan Marian hautausmaalle. Haudan hoidosta vastaa nykyään Britannian Helsingin-suurlähetystö.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Facta2001, WSOY 1981, 5. osa, palsta 437
  2. Facta2001, WSOY 1981, 3. osa, palsta 593
  3. a b Oiva Turpeinen. Oolannin sota – Itämainen sota Suomessa, s. 66–67. Tammi, Helsinki 2003.
  4. Raoul Johnsson & Ilkka Malmberg: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855, s. 193–204. John Nurmisen säätiö, Helsinki 2013.
  5. a b c d e f g h i j k Johnsson & Malmberg 2013, s. 204–211.
  6. a b c d e f g Turpeinen 2003, s. 78–79.
  7. Mikko Juva, Suomen Kansan Historia IV, Kansallinen herääminen, 272., (1966), Otava
  8. a b Halkokaristriden hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  9. Kati Latva-Teikari & Ari Vihanta: Kokkolan sankarit entistä ehompina Ateneumissa Yle 26.4.2013. Viitattu 3.9.2020.
  10. Harvinainen kuninkaallinen sotasaalis Yle uutiset 1.4.2014

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]