Haaksirikkoiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Robert Stigell, Haaksirikkoiset, 1898.

Haaksirikkoiset on pronssiveistos Helsingin Tähtitorninmäellä, Ullanlinnan kaupunginosassa. Vuonna 1898 paljastetun teoksen suunnitteli kuvanveistäjä Robert Stigell. Työ valettiin Pariisissa, jossa Stigell myös viimeisteli veistoksensa. Teos on korkeudeltaan 4,5 metriä, mutta graniittijalustan kanssa korkeus kohoaa kuuteen metriin. Jalusta valmistettiin Hangossa.

Teoksen aihe on haaksirikkoon joutunut perhe. Ylimmäisenä isä huutaa apua pieni lapsi sylissään. Hänen katseensa on suunnattu lähestyviin pelastajiin. Pojan hahmo tarrautuu laivan jäännöksiin. Äiti on vaipunut lautalle.

Vaikutteita ja vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaksirikkoisissa voi nähdä vaikutteita Théodore Géricault'n maalauksesta Medusan lautta (1818–1819). Samankaltaisuutta on myös nimissä, olihan Géricault nimennyt maalauksensa epämääräisesti Haaksirikoksi, (Scène de Naufrage) tarjotessaan maalaustaan Pariisin salonkiin, koska Médusen tapaus oli silloin yhä poliittisesti arkaluontoinen asia. Kummankin teoksen kuvaama ylin henkilöhahmo viittilöi repaleisella kankaalla.[1] Stigellin veistos ei kuitenkaan viittaa tiettyyn tapahtumaan tai haaksirikkoon.

Jean-Baptiste Carpeaux, Ugolino ja hänen poikansa, 1857–60. Tämä veistoksen versio on Metropolitan museossa.

Haaksirikkoisissa on nähty yhteyksiä myös hellenistiseen Laokoon -veistokseen. Ihmishahmojen voimakkaissa muodoissa ja veistoksen linjojen kierteisyydessä on Stigellille tyypillistä dynaamisuutta. Ranskalaisen kuvanveistäjän Jean-Baptiste Carpeaux'n "moderniksi laokooniksi" kutsuttu veistos Ugolino ja hänen poikansa (1857–60), joka palkittiin Pariisin salongissa 1863 vetosi Stigelliin, joka aikalaisveistäjien tapaan haki herooisten ja dynaamisten kompositioiden lähtökohtia hellenistisestä kuvanveistosta.[1]

Stigell kehitti jo 1870-luvulla Roomassa ideoita monihenkisen ryhmän veistoksesta hellenistisen taiteen, barokin ja uusklassismin innostamana. Sommitelma toteutui 1880-luvulla Pariisissa. Vuonna 1891 valmistunut kolme metriä korkea kipsiversio sai kunniamaininnan Pariisin salongissa, sekä huomiota kansainvälisessä lehdistössä. Ranskan valtio ei kuitenkaan ostanut teosta ja se oli esillä Stigellin yksityisnäyttelyssä Helsingin Säätytalolla syksyllä 1891 ja samana vuonna Suomen taiteilijain näyttelyssä. Tämä teoksen versio Haaksirikkoiset I on Kansallisgallerian kokoelmassa.[2]

Suomen Taideyhdistys myönsi Stigellille matka-apurahan Pariisiin teoksen viimeistelyyn. Seuraavana keväänä Stigell sai luonnoksestaan valtionpalkinnon ja keväällä 1895 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti hankkia teoksen. Stigell suurensi luonnoksen Pariisissa ja se lähetettiin Tukholmaan vuoden 1897 Taide- ja teollisuusnäyttelyyn. Teos oli ennen pronssiin valamista esillä vielä Pariisin salongissa keväällä 1898. Stigell palkittiin kolmannen luokan kultamitalilla, joka oli korkein ulkomaalaiselle taiteilijalle myönnettävä huomionosoitus. Tällöin teoksesta valmistettiin myös pienoisvaloksia kipsiin.[1]

Maaliskuussa 1898 Stigell kutsui ystäviään ja suosijoitaan katsomaan valettua teosta Pariisin Gruet´n valimolle. Myöhemmin Haaksirikkoiset palkittiin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä kultamitalilla.[1]

John Cassidy, Adrift, 1907. Teos oli esillä Lontoon New Galleryssä, jonka jälkeen se oli eri paikoissa Manchesterin keskustassa. Nykyisin (2015) se on Manchesterin St Peters Squarella.[3]

Haaksirikkkoiset jätti jälkensä myös eurooppalaiseen kuvanveistoon. Irlantilaissyntyinen kuvanveistäjä John Cassidy (1860–1939) teki teoksesta muunnelman nimellä Adrift, joka on sijoitettu Manchesterin keskustaan.[1]

Tulkintoja ja merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaksirikkoiset herätti varhaisina vuosinaan paljon isänmaallisia tulkintoja. Veistos kurkottelee kohti länttä, mikä oli omiaan nostattamaan isänmaallisia ajatuksia sen pystytysajankohdan poliittisen tilanteen takia. ajan Suomessa, joka oli idässä sijaitsevan Venäjän keisarikunnan hallinnassa.

Veistos fokusoi kasityksiä suomalaisesta kansakunnasta vahvistamalla käsitystä yhteisestä ulkoisesta uhkasta. Teos, joka paljastettiin 18. marraskuuta 1898 sinetöi muutamaa kuukautta myöhemmin patrioottiset merkitykset helmikuun manifestin yhteydessä. Merkkejä Suomen venäläistämiseksi oli annettu jo pitkään, mutta kevään 1899 tapahtumat on nähty sortovuodet aloittaneina Suomen kohtalonhetkinä. [1]

Haaksirikkoiset oli osa kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimineen Leo Mechelinin näyttävää pääkaupunkia koskevaa kuvataideohjelmaa. Senaattorina ja Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajana Mechelin ymmärsi kuvataiteen arvon autonomiseen elämään oikeutetun, kulttuurisesti kypsän kansakunnan kuvaa luotaessa. Taidepolitiikalla pyrittiin vaikuttamaan varsinkin Ranskaan silloisen taidemaailman maailmanvaltana, joka oli myös Venäjän liittolainen.

Veistoksen on myös painotettu olevan ensi sijassa Helsingin ensimmäinen moderni, ”vapaa” julkinen taideteos. Suomeen alettiin suunnitella 1800-luvun jälkipuolella kaupunkipuistoja ja koristelemaan niitä suihkulähtein tai taideteoksin. Haaksirikkoiset on kooltaan kunnianhimoinen veistos, jossa kansallinen merkittävyys ilmaistaan koon kautta.[1]

Aiheesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Lindgren, Liisa: Monumentum, muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 160. SKS, 2000.
  2. Haaksirikkoiset I Kansallisgalleria, taidekokoelmat. Kansallisgalleria. Viitattu 7.5.2015.
  3. ‘Adrift’ – City of Manchester John Cassidy: Manchester Sculptor. Viitattu 6.5.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]