HMS Vanguard (23)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Kuninkaallisen laivaston viimeisestä taistelulaivasta. Muita samannimisiä aluksia, katso HMS Vanguard.
HMS Vanguard
HMS Vanguard
HMS Vanguard
Naval Ensign of the United Kingdom.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja John Brown and Company, Clydebank, Skotlanti
Kölinlasku 2. lokakuuta 1941
Laskettu vesille 30. marraskuuta 1944
Palveluskäyttöön 9. elokuuta 1946
Palveluskäytöstä 7. kesäkuuta 1960
Tekniset tiedot
Uppouma 44500 t (kuiva)
51420 t (kuormattu)
Pituus 248,20 m
Leveys 32,92 m
Syväys 9,38 m
Koneteho 130 000 shp
Nopeus 30 solmua
Miehistöä 1893
Aseistus 4 BL 15"/42 Mk I tykkiä kaksoistorneissa
8 QF 5,25"/50 Mk I kaksoistykkiä
10 40 mm kuusiputkista ilmatorjuntatykkiä
1 40 mm kaksiputkinen ilmatorjuntatykki
11 40 mm yksiputkista ilmatorjuntatykkiä
4 kolmennaulan kunnialaukaustykkiä

HMS Vanguard (viirinumero 23) oli Britannian kuninkaallisen laivaston viimeinen valmistunut taistelulaiva. Alus rakennettiin John Brown and Companyn telakalla ja se otettiin palveluskäyttöön 9. elokuuta 1946 toisen maailmansodan päätyttyä.[1]

Suunnittelmasta tilaukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus suunniteltiin vastaamaan uusien japanilaisten taistelulaivojen aiheuttamaa uhkaan Kauko-Idässä alkuvuodesta 1944. Aluksen hankintapäätös tehtiin maaliskuussa 1939 perusteenaan Kuninkaallisen laivaston neljän tai jopa useamman taistelulaivan alivoima Kauko-Idässä. Laskennassa oli kuitenkin otettu huomioon suunnitellun ja myöhemmin peruutetun Lion-luokan taistelulaivat ja lisäksi laskelmassa oli otettu huomioon kolmekymmentävuotta vanhojen Revenge- ja Queen Elizabeth -luokan alukset.[2]

Alkuvuosista 1920 alkaen oli ollut varastoituna neljä 15 tuuman Mk I tykkitornia, jotka oli poistettu HMS Courageousilta ja HMS Gloriousilta aluksien tukialuksiksi muutettaessa, mitkä voitaisiin modernisoituina käyttää uuden taistelulalaivana pääaseina. Lisäksi nähtiin mahdollisuus muodostaa aluksen miehistön Australian laivastosta.[2]

Kolme suunnitelmaa valmistui 17. heinäkuuta 1939 mennessä ja neuvottelut aloitettiin. Suunniteltujen alusten uppoumat olivat 38050, 40400 ja 40000 tonnia. Kussakin aluksessa oli toisiaan vastaava panssarisuoja ja alusten erona olikin nopeus (28,5, 30,25 ja 29,25 solmua). Keskimmäinen 40400 tonnin ja 30,25 solmun nopeuteen kykenevä alus valittiin jatkosuunnnittelun pohjaksi. Suunnittelu kuitenkin keskeytettiin 11. syyskuuta ja niitä jatkettiin vasta helmikuussa 1940 tilausvahvistuksen toteutuessa. Suunnitelmaa muokattiin hieman jolloin uppouma kasvoi suojaa lisättäessä 41200 tonniin. Työt olivat keskeytettyinä kesäkuusta lokakuuhun 1940.[3]

Sodan alun kokemusten seurauksena suunnitelmia muutettiin edelleen ja lopulliset piirustukset hyväksytiin 17. huhtikuuta 1941 ja varsinainen tilaus tehtiin 14. maaliskuuta.[4]

Sodan laajetessa Kauko-Itään aluksen valmistumista kiirehdittiin ja työmaalle pyrittiin siirtämään mahdollisimman runsaasti työvoimaa. Työvoimatarpeen tyydyttämiseksi John Brownin telakalla rakenteilla olleen Minotaur-luokan risteilijän HMS Bellerophonin työt keskeytettiin. Näillä toimilla ei kuitenkaan ollut haluttua lopputulosta johtuen monista eri syistä ja alus valmistui vasta sodan päätyttyä.[4]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen leveyden 108 jalkaan rajoittivat Panaman kanavan leveys sekä Devonportin telakan koko. Aluksen kyljet olivat erityisen kaarevat ja perä katkaistu, joilla saatiin säästettyä aluksen massaa ja pituutta säilyttäen kuitenkin merikelpoisuuden.[4]

Panssarointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alukseen suunniteltiin 14 tuuman panssarointi ammusvarastojen suojaksi kaventuen alalaidassa 4,5 tuumaan sekä 13 tuuman panssarointi konehuoneiden suojaksi kaveten samoin 4,5 tuumaan alaspäin mentäessä. Kylkipanssarointi asennnettiin hieman A-tornin etupuolelta juuri taaemman Y-tornin takapuolelle. Etu- ja takaosa rakenteista suojattiin aluksi 13 tuuman ja sittemmin ensin 12 ja lopulta 11 tuuman panssaroinnilla. Panssari jatkui kahden kannen verran alaspäin. Suojapalkisto oli 12 tuumaa.[4]

15 tuuman tykkitorneissa oli 13 tuuman etupanssari, 7-9 tuuman kylkipanssarointi ja 7 tuuman takaosa sekä 6 tuuman katto. Apuaseet oli sijoitettu 1,5-2 tuuman panssaroinnilla suojattuihin torneihin.[4]

Vedenalainen suojaus oli vastaava kuin King George V -luokan taistelulaivoissa lisättynä parannuksilla, jotka huomattiin HMS Prince of Walesin upotessa. Sama syy johti vesitiiviiden osien veden poiston sekä poistumisteiden suunnitteluun. Aluksen suoja muodosti 36,3 prosenttia aluksen massasta.[4]

Voimanlähde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen päävoimanlähteeksi valittiin nelivaiheinen turbiini sijoitettuna neljään kattila- ja neljään konehuoneeseen. Aluksella oli kaksi Admiralty 3-rumpuista kattilaa kussakin kattilahuoneessa. Sotakokemusten tuloksena dieselapukoneiden asennusta oli muutettu ja määrää oli lisätty.[4]

Suunnitelman mukaan aluksen koneteho olisi 130000 hevosvoimaa maksiminopeuden ollessa 30 solmua. Alus saavutti koeajoissa 51070 tonnin uppoumalla 132950 hevosvoimaa ja 30,38 solmun nopeuden. Aluksen standardiuppouma 41600 tonnia, mikä hyväksyttiin 1941, kasvoi rakentamisen aikana 49200 tonniin 1942. Aluksen lopulta valmistuessa standardiuppouma oli 51537 tonnia.[4]

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksen pääaseina olivat Kuninkaallisen laivaston taistelulaivojen standardin mukaiset 15 tuuman Mk I tykkitornit. Tykit ampuivat 1938 paunan kranaatteja 2458 jalan sekuntinopeudella. Tornit, vaikka olivatkin ensimmäisen maailmansodan peruja, modernisoitiin käyttämään maksimissaan 30 asteen korotuskulmaa sekä suojaa lisättiin. Torneihin asennettiin myös ulkoinen voimanlähde (engl. Remote Power Control, RPC) niiden suuntaamiseksi. Kussakin tornissa lukuun ottamatta etummaista A-tornia oli 30 jalan etäisyysmittari.[5]

Aluksen apuaseina oli kahdeksan 5,25 tuuman Mk I kaksoistykkitornia eli samaa kuin oli Dido-luokan risteilijöissä pääaseina varustettuna RPC:llä. Tornien elevaatio mahdollisti niiden käyttämisen ilmatorjuntaan. Tornit oli asennettu King George V- luokasta saatujen kokemusten perusteella pareittain.[5]

Aluksen ilmatorjunta-aseistukseen kuului alkuperäisen suunnitelman mukaan kuusi kahdeksanputkista kaksinaulaista, mutta sotakokemusten perusteella suunnitelmaa muutettiin. Aseistus lisättiin kahdeksaan kahdeksanputkiseen ja yhteen neliputkiseen kaksinaulaiseen ja lentokoneen tarvitsemat rakenteet poistettiin ilmatorjunta-aseistuksen tilan kasvattamiseksi.[5]

Uusien kuusiputkisten 40 millimetrin aseiden tullessa käyttöön päätettiin kaksinaulaiset korvata niillä. Ilmatorjunta-aseistus koostui vuonna 1945 kymmenestä kuusiputkisesta ja yhdestä kaksiputkisesta 40 millimetrin sekä kuudesta neliputkisesta ja neljästätoista kaksiputkisesta 20 millimetrin ilmatorjuntatykistä. Lopulta neliputkiset 20 millimetrin tykit peruutettiin ja täysin vakautetut 40 millimetrin tykit tulivat palveluskäyttöön.[5]

Aluksen lopullinen ilmatorjunta-aseistus koostui kymmenestä kuusiputkisesta 40 millimetrin Mk VI, yhdestä 40 millimetrin Mk II STAAG sijoitettuna B-tornin katolle sekä yhdestätoista yksiputkisesta 40 millimetrin Mk VII voimanlähteellävarustetusta ilmatorjuntatykistä. Ainuttakaan 20 millimetrin tykkiä ei alukselle koskaan asennettu. Alukselle ei asennettu torpedoputkiakaan.[5]

Elektroniset järjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulenjohtojärjestelmä koostui kahdesta pääaseiden tulenjohtoon käytettävästä 274 tutkasta, joista yksi aluksen etu- ja toinen takaosassa. Aluksella oli myös neljä apuaseiden tulenjohtojärjestlemää, jotka muodostuivat yhdysvaltalaisista Mk 37 yksiköistä tuettuna 275 tutkalla. Järjestelmät oli asennettu kaksi keskilinjaan sillalle ja kansirakenteiden takaosaan sekä kaksi keskilaivaan laidoille juuri takimmaisen piipun eteen.[5]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HMS Vanguard kuljetti helmikuusta toukokuuhun 1947 hallitsijaparia Etelä-Afrikan vierailulla. Myöhemmin samana vuonna alus siirrettiin Devonportin telakalle huoltoon, mikä kesti vuoteen 1948. Alus siirrettiin tammikuussa 1949 Välimerelle, jossa se oli heinäkuuhun, minkä jälkeen alus suoritti erilaisia koeajoja supistetulla miehistöllä aina marraskuuhun.[5]

HMS Vanguard 1950

Koeajojen päätyttyä alus sijoitettiin koulutustehtäviin Portlandiin, minä aikana se otti osaa keväisiin purjehduksiin 1950 ja 1951 Kotilaivaston lippulaivana. Alus siirrettiin toukokuussa 1951 koulutuslaivueen (engl. Training Squadron) lippulaivaksi.[5]

HMS Vanguard oli huollossa syyskuussa, minkä jälkeen se palasi Kotilaivaston lippulaivaksi, kunnes se siirrettiin keväällä 1954 modernisoitavaksi. Alus palasi palvelukseen 1955, mutta se asetettiin jo maaliskuussa 1956 reserviin Plymouthiin ja ankkuroitiin Hamoazeen.[5]

Alus hinattiin lokakuussa 1956 Portsmouthiin sijoitettavaksi reservilaivastoon. Alus palveli reservilaivaston lippulaivana, kunnes se asetettiin 7. kesäkuuta 1960 poistolistalle. Alus hinattiin 5. elokuuta Portsmouthista ja se saapui 9. elokuuta Faslaneen romutettavaksi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta HMS Vanguard (23).
  • Whitley M J: Battleships of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1998. ISBN 1-85409-386-X. (englanniksi)
  • Coward, B. R.: Battleships & Battlecruisers of the Royal Navy since 1861. Runnymede, Englanti: Ian Allan Ltd, 1986. ISBN 0-7110-1573-2. (englanniksi)
  • Gardiner Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922-1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Conway's s. 16
  2. a b Whtley s. 153
  3. Whtley s. 153-154
  4. a b c d e f g h Whtley s. 154
  5. a b c d e f g h i j Whitley s. 155


Naval Ensign of the United Kingdom.svg Edeltäjä:
Lion-luokka
Royal Navyn taistelulaivaluokat Seuraaja:
Ei seuraajaa