Häpeärangaistus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Poika häpeäpaalussa

Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinainen kohde ei niinkään ole rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistuksien tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta varoittavan esimerkin kautta.

Julkista häpäisemistä on harjoitettu useimmissa kulttuureissa, mutta etenkin myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla olivat häpeärangaistukset oleellinen osa eurooppalaista rangaistusjärjestelmää. Niiden yleisyyteen vaikuttivat vallitsevat kunniakäsitykset, muutokset oikeusjärjestelmässä sekä ajan uskonollisesti lautaunut ilmapiiri. 1500-luvun kuluessa kriminalisoitiin yhä uusia tekoja sekä siirryttiin viranomaisyytteeseen. Lisäksi ylimystölähtöiset siveyspyrkimykset olivat mahdottomia toteuttaa. Näin järjestelmä itsessään loi uutta rikollisuutta ja oikeusprosessien määrä nousi, vaikka ihmisten käytös tuskin oli muuttunut moraalittomammaksi. Valistuksen vaikutuksesta häpeärangaistuksista vähitellen luovuttiin.

Esimodernissa Euroopassa häpeärangaistuksiin johtivat etupäässä pienehköt rikokset, kuten solvaukset ja häiritsevä juopumus, mutta myös esimerkiksi aviorikos ja varkaus. Häpeärangaistuksien toteuttamistavat vaihtelivat alueellisesti. Yleensä niihin liittyi aina jonkinlainen julkinen näytteillepano: tuomittu seisoi keskellä toria, ruoskittiin julkisesti tai joutui kulkemaan kahleissa kaupungin läpi pilkkakulkueessa.

Suomessa häpeärangaistukset olivat yleisempiä osana kirkkokuria. Tällaisia kirkollisia häpäiseviä sanktioita olivat joutuminen kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiiin, kirkon oven lähellä olevaan jalkapuuhun, seisomaan kirkon ovella tai julkirippiin. Myös joutuminen kirkossa jumalan­palveluksen ajaksi istumaan erilleen muista papin antaessa saarnastuolista varoituksen, oli eräs lievähkö häpeärangaistus. Torille sijoitettu häpeäpaalu liittyi yleensä maallisen esivallan toimeenpanemiin häpeärangaistuksiin. Häpeärangaistukseen saattoivat siis tuomita sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet. Kirkollisten sanktioiden tarkoituksena oli kuitenkin saattaa syntinen takaisin uskonyhteisön jäseneksi, kun taas maalliset häpeärangaistukset usein pyrkivät leimaamaan ja eristämään. Suomessa nämä rangaistukset poistettiin käytöstä vuonna 1894, kun uusi rikoslaki astui voimaan.

Häpeärangaistuksen tehokkuus perustui silloisessa yhteiskunnassa vallinneeseen voimakkaaseen sosiaaliseen sidonnaisuuteen ja kunnian merkitykseen. Tuomitun asema ja kelpoisuus yhteisössään horjui, kun hänen kunniaansa tahrattiin. Hän leimautui yhteisönsä silmissä vaaralliseksi ja hänen toimeentulonsa saattoi heiketä työnsaannin vaikeuduttua. Häpeärangaistukset kohdistuivat alempiin yhteiskuntaluokkiin, jotka usein jo valmiiksi yhdistettiin ei-toivottuun käytökseen ja jotka eivät voineet maksaa sakkorangaistuksia.

Ainakin eteläpohjalaisille häpeärangaistus oli hyvin ankara rangaistus. Vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.

Kovin usein tällaista rangaistusta ei voinut käyttää, jottei sen teho laimenisi. Sen sijaan uhkaaminen ja pelottelu häpeällä oli tehokasta vallankäyttöä. Osa häpeärangaistuksista oli kuitenkin lievempiä, jolloin lopputuloksena oli tahraantunut maine, mutta elämä yhteisössä saattoi jatkua. Toiset häpeärangaistukset taas olivat niin ankaria, että niihin automaattisesti liittyi myös karkotus. Näin suojeltiin yhteisön kollektiivista kunniaa rikollisen teon ja henkilön tuottamalta häpeältä.

Ulkomailla häpeärangaistukseen verrattavia nöyryyttämis- ja leimaamiskeinoja on ollut myöhemminkin. Häpeän tuottaminen oli yksi näkökohta, kun juutalaiset kantoivat daavidintähteä vaatteissaan. Alentava kohtelu ja pilkka olivat myös osa Alabamassa vuonna 1999 päättynyttä kokeilua, jossa kahleilla yhteen sidotut vangit työskentelivät julkisilla paikoilla. Kokeilu ei toiminut rikollisuutta ehkäisevästi, vaan monet siinä mukana olleista tuomituista uusivat rikoksensa pian vapautumisen jälkeen. Myös kuoleman­rangaistukseen on historiallisina aikoina usein liitetty häpäisyä. Yhä edelleen kuljetetaan kiinalaisia kuolemaantuomittuja teloituspaikalle rikoksesta kertova lappu kaulassaan, ja aviorikoksesta voi joissakin islamilaisissa oikeuksissa tulla kivitystuomio.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Satu Lidman: Häpeän merkityksestä ja hyödyntämisestä rangaistuksissa. Historiallinen aikakauskirja 2002:3, sivut 258–269.
  • The importance of honour: Differences based on having or losing honour in Early Modern German society and law. Practices of Inclusion and Exclusion in Premodern Culture (Cultural History - Kulttuurihistoria 5), Turku 2005, sivut 201-228.
  • Zum Spektakel und Abscheu. Schand- und Ehrenstrafen als Mittel öffentlicher Disziplinierung in Muenchen um 1600, sarjassa: "Strafrecht und Rechtsphilosophie in Geschichte und Gegenwart" (toim. Wolfgang Schild), Peter Lang Verlag, Frankfurt am Main 2008.