Hänet täytyy tappaa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hänet täytyy tappaa
Appointment with Death
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kansitaiteilija Robin Macartney
Kieli englanti
Genre salapoliisiromaani
Kustantaja Collins Crime Club
Julkaistu 02.05.1938
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 256
Suomennos
Suomentaja Helsingin yliopiston suomentajakurssin työryhmä
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1971
Sivumäärä 203
Edeltävä Kuolema Niilillä
Seuraava Simeon Leen testamentti
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Hänet täytyy tappaa (engl. Appointment with Death) on Agatha Christie salapoliisiromaani, joka ilmestyi Britanniassa Collins Crime Clubin kustantamana 1938[1]. Teoksen on suomentanut Helsingin yliopiston suomentajakurssin työryhmä, ja suomennos ilmestyi vuonna 1971 WSOY:n kustantamana.

Romaanin pääosassa on belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot. Teosta inspiroi aika, jona Christie matkusti Lähi-idässä arkeologimiehensä Max Mallowanin kanssa.

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Romaanin alkuasetelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan lomalla Jerusalemissa Poirot sattuu kuulemaan Raymond Boyntonin sanovan sisarelleen: "Kyllähän sinä tajuat, että hänet täytyy tappaa?" Heidän äitinsä, rouva Boynton, on sadisti, joka hallitsee tyrannin ottein aikuisia lapsiaan ja estää heitä olemasta tekemisissä ulkopuolisten kanssa. Kun hänet löydetään kuolleena, Poirotilla on vain vuorokausi aikaa ratkaista tapaus, eikä hän vielä edes pysty todistamaan, että kyseessä olisi murha.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin ensimmäinen osa (noin kolmannes koko romaanista) on tehokas psykologinen trilleri, jossa lukija tutustuu perheeseen ja uhriin pääasiassa Sarah Kingin ja tohtori Gerardin kautta, jotka keskustelevat perheen dynamiikasta. Rouva Boynton on sadistinen ja dominoiva – luonteenpiirteet, joiden takia (niin ainakin vihjataan) hän valitsi ammatikseen vanginvartijan työn.

Sarah on kiinnostunut Raymond Boyntonista, kun taas Jefferson Cope myöntää haluavansa viedä Nadine Boynton tämän aviomieheltä Lennox Boyntonilta ja pois anopin vaikutuksen alaisuudesta. Kun Sarahin ei sallita auttaa nuoria Boyntoneja, hän tapaa rouva Boyntonin silmästä silmään. Rouva Boyntonin vastaus on kuitenkin omituinen uhkaus: ”En koskaan unohda mitään – en tapahtumaa, en nimeä, enkä kasvoa.” Kun seurue saapuu Petraan, rouva Boynton yllättäen lähettää perheensä joksikin aikaa pois luotaan. Myöhemmin hänet löydetään kuolleena, ja hänen ranteestaan löytyy neulanjälki.

Poirot väittää pystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen vuorokauden kuluessa pelkästään haastattelemalla epäiltyjä. Haastattelujen perusteella hän rekonstruoi tapahtumajärjestyksen, joka vaikuttaa mahdottomalta: Sarah Kingin mielestä kuolema tapahtui huomattavasti aikaisemmin kuin muut perheenjäsenet kertovat nähneensä rouva Boyntonin viimeksi elossa. Huomio siirtyy ruiskuneulaan, joka ilmeisesti oli varastettu tohtori Gerardin teltasta ja myöhemmin palautettu sinne. Uhrin uskotaan saaneen kuolettavan annoksen digoksiinia, jota rouva Boynton jo nautti lääkkeenä.

Pitkässä loppuhuipentumassa Poirot selittää, kuinka jokainen perheenjäsen vuorollaan löysi rouva Boyntonin kuolleena eikä – epäillen jotain muuta perheenjäsentä – ilmoittanut tapahtuneesta. Itse asiassa kenenkään perheenjäsenen ei olisi tarvinnut käyttää ruiskua murhavälineenä, sillä yliannostus olisi ollut paljon helpompi antaa normaalissa lääkeannoksessa. Siksi syyllisen täytyy olla joku ulkopuolinen.

Murhaaja on lady Westholme, joka ennen avioliittoaan oli ollut vankilassa, jossa rouva Boynton oli vanginvartijana. Rouva Boyntonin omituinen uhkaus oli osoitettu lady Westholmelle eikä Sarahille. Sillä rouva Boynton ei ollut voinut vastustaa mahdollisuutta saada uutta uhria sadistisille mielihaluilleen. Murhatessaan Boyntonin lady Westholme oli naamioitunut arabipalvelijaksi, ja hän luotti neiti Piercen herkkäuskoisuuteen salatakseen osuutensa murhassa.

Lady Westholme, joka on kuunnellut salaa viereisessä huoneessa, tajuaa, että hänen pelinsä on pelattu, ja hän tekee itsemurhan. Boyntonin perhe on vihdoinkin vapaa elämään onnellisempaa elämää: Sarah ja Raymond menevät naimisiin, kuten myös Carol ja Jefferson; ja Ginevra antautuu menestyksekkäästi teatterinäyttelijän uralle.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Romaanin henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hercule Poirot, belgialainen yksityisetsivä
  • Eversti Carbury, upseeri Transjordaniassa
  • Rouva Boynton, uhri
  • Raymond Boynton, uhrin poikapuoli
  • Carol Boynton, uhrin tytärpuoli
  • Lennox Boynton, uhrin poikapuoli
  • Nadine Boynton, Lennoxin vaimo
  • Jefferson Cope, amerikkalainen
  • Ginevra Boynton, uhrin tytär
  • Tohtori Gerard, ranskalainen psykologi
  • Sarah King, nuori lääkäri
  • Lady Westholme, parlamentin jäsen
  • Neiti Amabel Pierce, entinen lastenhoitaja

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simon Nowell-Smith toteaa Times Literary Supplementissa 7.5.1938: "Vaikka aika onkin pehmentänyt monia Poirot'n maneereja, hän ei ole menettänyt taitojansa. Hän tutkii perheenjäseniä, psykologeja ja muita seurueen jäseniä, siivilöi esiin totuuden puolitotuuksista ja ristiriitaisuuksista, asettaa epäiltyjä toisiaan vastaan ja eliminoi kunkin epäillyn vuorollaan – ja kaikki tämä Christien mitä nerokkaimmalla tyylillä. Ratkaisu vain vaikuttaa hieman kesyltä ja tuottaa pettymyksen."[2]

The New York Times Book Review'n arvostelussa Kay Irvin kirjoittaa 11.9.1938: "Jopa heikko Agatha Christien tarina vangitsee lukijan mielenkiinnon taidokkaasti punotulla jännityksellä. Hänet täytyy tapaa on ehdottomasti Christien heikompaa tuotantoa: itse asiassa se on melkeinpä kaikkein heikoin ja epätyydyttävin Poirot'n tutkimuksista. Sen kuvaus sadistisen matriarkan piinaamasta perheestä on täynnä psykologisoivaa vuoropuhelua, eikä siinä oikeastaan ole minkäänlaista juonta. Mutta kun paha tyranni viimein on murhattu ja Poirot alkaa tutkia epäiltyjä, lukija seuraa aidon kiinnostuneena jopa vähäpätöistenkin johtolankojen selvittämistä."[3]

The Observerissa "Torquemada" (Edward Powys Mathers) kirjoittaa 1.5.1938: "Minun täytyy tunnustaa, että Agatha Christie juuri peittosi minut. Minulla ei ole tekosyitä. Olin mielestäni oikein hyvässä kunnossa, ja kaikkein pahinta on, että Christie on rajannut romaaninsa tavalla, joka kenellä muulla tahansa lähentelisi hävyttömyyttä. Kuolema Niilillä oli yksinkertaisesti nerokas, Vaikka Hänet täytyy tappaa -romaanin murhaajalta puuttuukin edellisen romaanin murhaajan nerokas alibi, teosta on kuitenkin matemaattisesti pidettävä kaksin verroin nerokkaampana, sillä epäiltyjä on lähes puolet vähemmän. Ja vaikka tarina alkaakin Jerusalemissa ja murha tapahtuu Petrassa, se saattaisi yhtä hyvin tapahtua lumen saartamassa pappilassa. Niin rajattu epäiltyjen piiri on. Tässä mielessä loppuratkaisu tuo mieleen Agatha Christie Kortit pöydällä -romaanin bravuurimaisen loppupaljastuksen."[4]

The Scotsmanissa kriitikko kirjoittaa 9.5.1938: "Tavalliseen tapaansa Agatha Christie pelaa reilua peliä lukijansa kanssa. Vaikka ratkaisu onkin täydellinen yllätys, sen on looginen: johtolangat on esitelty, lukija voi tutkia ja arvioida niiden merkitystä. Ehkäpä taas on kyse siitä, ettei lukija näe metsää puilta – mutta tässä metsässä on vain niin kovin monta puuta. Hänet täytyy tappaa ei ole kirjailijan paras rikosromaani, mutta se on tarpeeksi älykäs ja vakuuttava ollakseen paljon keskinkertaista rikosromaania parempi."[5]

E. R. Punshon päättää The Guardian (27.5.1938) arvostelunsa yhteenvetoon: ”Nerokas juoni ja arvoitus, yllättävä loppuratkaisu, henkilökuvauksen syvällisyys ja maalauksellinen ympäristö takaavat, että Hänet täytyy tapaa tullee kuulumaan Agatha Christien parhaimpien teosten joukkoon."[6]

Mary Dell kirjoittaa Daily Mirrorissa 19.5.1938: "Tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella iltalukemiseksi juuri ennen nukkumaanmenoa. Rouva Boyntonin paha silmä saattaa seurata uniin ja muuttaa ne painajaisiksi. Se on varsin vertahyytävä tarina. Loistava romaani."[7]

Robert Barnard: "Merkittävä esimerkki kulta-ajan Christie-romaanista. Lähi-itä hienona ympäristönä ja vastenmielinen matriarkka uhrina. Perheen sisäisiä jännityksiä on kuvattu tavallista syvällisemmin. Salapoliisityö keskittyy lähinnä siihen, kuka oli missä ja milloin, mikä muistuttaa ehkä liikaakin Ngaio Marshin tuon ajan romaaneja, mutta Christien parhaimpien romaaniensa tapaan se on jännittävä ja tiheätunnelmainen."[8]

Viitaukset muihin teoksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanissa mainitaan useita Poirotin tutkimuksia: hän kertoo eversti Carburylle Kortit pöydällä -jutun tapahtumat, ja myös eversti Race mainitaan tässä yhteydessä. Nadine Boynton kyseenalaistaa Poirotin ratkaisut Idän pikajunan arvoituksen tapauksessa – Poirot vihjaa, että tämä lienee kuullut asiasta joltain tapauksen liittyvältä henkilöltä. Neiti Pierce kommentoi Aikataulukon arvoitusta, kun hän tunnistaa kuuluisan yksityisetsivän Hercule Poirotin.

Sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmä (1945)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christie muokkasi romaanista samannimisen näytelmän vuonna 1945. Merkittävää on, että se on kaikkein radikaalein muokkaus, minkä Christie koskaan teki. Hän ei pelkästään poistanut Poirotia kokonaan vaan muutti myös murhaajan henkilöllisyyden. Näytelmässä sairas rouva Boynton tekee itsemurhan ja jättää jälkeensä useita vääriä johtolankoja, jotka viittasivat eri perheenjäseniin. Hän toivoi heidän epäilevän toisiaan ja siten pysyvän hänen varjossaan vieläpä kuoleman jälkeen.

Elokuva (1988)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Winner ohjasi romaanista elokuva Hänet täytyy tappaa vuonna 1988. Se oli Peter Ustinovin kolmas elokuva Hercule Poirotina (kaikkiaan niitä on kuusi). Elokuva seurasi kirjan juonta toisin kuin näytelmä.

Hercule Poirot -televisiosarja (2008)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hercule Poirot -televisiosarjassa tarina esitettiin 11. tuotantokaudella vuonna 2008. Poirotia esitti David Suchet. Sen ohjasi Ashley Pearce, ja käsikirjoittajana oli Guy Andrews. Jakso kuvattiin Marokossa toukokuussa 2008.

Juoni poikkeaa monessa suhteessa alkuperäisestä romaanista, suurimmat muutokset ovat:

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.
  • Tapahtumat on siirretty Petrasta arkeologisille kaivauksille Syyriaan, jossa lordi Boynton etsii Johannes kastajan päätä.
  • Uusia henkilöitä on lisätty kuten lordi Boynton, lastenhoitaja Taylor ja sisar Agnieszka.
  • Henkilöitä on poistettu, kuten Nadine Boynton ja neiti Pierce.
  • Uhrin taustaa on muutettu. Romaanissa rouva Boynton on tyrannimainen sadisti, joka aikaisemmin oli vanginvartija. Televisioversiossa hän on yhtä sadistinen, mutta on myös saanut hankittua huomattavan omaisuuden. Koska hän ei pystynyt saamaan omia lapsia, hän adoptoi orpoja, joita kaikkia hän kiusasi ja vainosi.
  • Eräiden sivuhenkilöiden taustoja on muutettu. Televisioversiossa Jefferson Cope oli yksi lady Boyntonin kiusaamista orvoista, ja hän on päättänyt kostaa tuhoamalla Boyntonin varallisuuden. Jinny (Ginevra romaanissa) on adoptoitu kuten Raymond ja Carol, ja hän on myös yksi pääepäilty. Romaanissa hän oli rouva Boyntonin oma tytär. Lady Westholmesta, suulaasta amerikkalaisesta ja parlamentin jäsenestä tulee epätavanomainen matkaoppaiden kirjoittaja dame Celia Westholme. Tohtori Gerard muuttuu ranskalaisesta skotiksi ja hänestä kehkeytyy sukkelasanainen persoona – lisäksi hän on murhaajan apulainen (romaanissa hän oli täysin viaton).
  • Orjakauppiaisiin liittyvä juonenpätkä on lisätty. Käy ilmi, että sisar Agnieszkan tarkoitus on kidnapata ja myydä Jinny. Yritys epäonnistuu Jinnyn hyökätessä hänen kimppuunsa. Jinny ei tiennyt, että väärä nunna yritti itse asiassa kidnapata hänet eikä suinkaan pelastaa Jinnyä.
  • Murhaajan motiivia ja murhatapaa on muutettu. Romaanissa lady Westholme murhasi rouva Boyntonin pitääkseen menneisyytensä salaisuutena. Ennen kuin hän saavutti nykyisen asemansa Westholme oli ollut vankina vankilassa, jossa rouva Boynton oli ollut vanginvartijana. Tuntien rouva Boyntonin sadistisen luonteen, hän murhasi tämän, jotta ei menettäisi nykyistä asemaansa. Televisioversiossa dame Celia Westholme oli aiemmin palvelustyttönä lady Boyntonin kodissa (hän oli tuolloin rouva Pierce) ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Hänellä oli suhde tohtori Gerardin kanssa ja sai lapsen. Westholme lähetettiin irlantilaiseen luostariin ja lady Boynton piti vauvan. Lapsi oli Jinny. Kun dame Celia ja tohtori Gerard saavat selville, että lady Boynton kiusasi kaikkia lapsiaan (Jinny mukaan lukien), he päättävät kostaa murhaamalla tämän. Romaanissa lady Westholme käyttää tappavaa annosta digitalista ja naamioituu arabiksi murhaa tehdessään. Televisioversiossa juoni on monisyisempi. Ensin Westholme antaa lady Boyntonille halvaannuttavan ruiskeen (väittäen, että hätyytti pois ampiaista). Tohtori Gerard pudottaa maahan kuolleen ampiaisen ja teeskentelee tappaneensa sen, jotta tulisi todistettua, että lady Boyntonia oli todella pistänyt ampiainen. Lady Boynton istuu auringossa ja halvaantuu vähitellen täydellisesti. Tohtori Gerard, joka on antanut itselleen malarian oireita simuloivaa lääkettä, palaa Jinnyn kanssa kaivauksille lepäämään. Hän kuitenkin huumaa Jinnyn ja naamioituu arabiksi, jotta voisi asettaa vuohen verellä täytetyn vahapallon lady Boyntonin vaatteiden alle. Aurinko sulattaisi sitten vähitellen vahapallon ja veren takia hänen luultaisiin jo olevan kuollut. Kun lordi Boynton löysi vaimonsa, dame Celia meni ”tarkistamaan” ruumiin – mutta itse asiassa hän puukotti naisen kuoliaaksi kaikkien silmien edessä – juuri ennen kuin tohtori King pääsi tutkimaan hänet. Näin ei tohtori Gerardia eikä dame Celiaa voitaisi syyttää murhasta, koska kummallakaan ei ollut mahdollisuutta suorittaa sitä. Myöhemmin lastenhoitaja Taylor saa hermoromahduksen ja tohtori Gerard antaa hänelle huumausainetta. Sen vaikutuksen alaisena Taylor elää uudelleen menneisyytensä, tuntee syyllisyyttä siitä, että rankaisi lapsia lady Boyntonin määräyksestä. Lopuksi hän tappaa itsensä.
  • Lause ”En koskaan unohda mitään – en tapahtumaa, en nimeä, enkä kasvoa.” on poistettu. Koska murhan motiivi ja rouva/lady Boyntonin luonnetta on muutettu, lause ei enää ole relevantti.
  • Lause "Kyllähän sinä tajuat, että hänet täytyy tappaa?" on vailla suurempaa merkitystä. Tämä romaanin ensimmäistä lausetta ei koskaan sanota jaksossa kokonaan eikä siihen jälkeenpäin kiinnitetä paljon huomiota.
Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Julkaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia ja Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1938, Collins Crime Club (London), 2.5.1938, sidottu, 256 s.
  • 1938, Dodd Mead and Company (New York), 1938, sidottu, 301 s.
  • 1946, Dell Books, nidottu, (Dell number 105 [mapback]), 192 s.
  • 1948, Penguin Books, nidottu, (Penguin number 682), 206 s.
  • 1957, Pan Books, nidottu, 159 s. (Pan number 419)
  • 1960, Fontana Books (Imprint of HarperCollins), nidottu, 159 s.
  • 1975, Ulverscroft Large-print Edition, sidottu, 334 s. ISBN 0-85-456366-0

Hänet täytyy tapaa ilmestyi ensimmäistä kertaa 9-osaisena jatkoromaanina Yhdysvalloissa Collier's Weekly -lehdessä 28.8.-23.10.1937 (100. vuosikerta, numerot 9-17. Sen kuvitti Mario Cooper.

Britanniassa se ilmestyi 28-osaisena jatkoromaanina Daily Mail -lehdessä 19.1.-19.2.1938 nimellä A Date with Death. 15 osaa kuvitti J. Abbey. Siinä ei ollut jakoa lukuihin ja useita lyhyitä kappaleita oli poistettu eikä epilogia julkaistu lainkaan.

Daily Mail julkaisi 15.1.1937, neljä päivää ennen ensimmäisen osa ilmestymistä, Christien kirjoittaman artikkelin Hercule Poirot - Fiction's greatest detective esipuheena jatkoromaanille. Artikkelissa Christie käsitteli Poirotin syntyhistoriaa, ja siitä on myös peräisin hänen kuuluisa kommenttinsa ”Joskus mietin: miksi-miksi-miksi menin koskaan luomaan tuon inhottavan, itsekeskeisen ja rasittavan pikku henkilön!”[9]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin julkaisi WSOY, ja sen suomensi Helsingin yliopiston suomentajakurssin työryhmä. Bibliografian lähteenä on Suomen kansallisbibliografia [10]

  • 1971: 1. p. (SaPo-sarja 121)
  • 1971: 2.p. (SaPo-sarja 121)
  • 1972: 3. p. (SaPo-sarja 121)
  • 1989: 4. p. (SaPo-sarja 121)
  • 1990: 5. p. (SaPo-sarja 121)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Observer May 1, 1938 (s. 6)
  2. The Times Literary Supplement 7.5.1938 (s. 318)
  3. The New York Times Book Review 11.9.1938 (s. 26)
  4. The Observer 1.5.1938 (s. 7)
  5. The Scotsman 9.5.1938, s. 15
  6. The Guardian, 26.5.1938, s. 6
  7. Daily Mirror 19.5.1938, s. 26
  8. Barnard, Robert. A Talent to Deceive – an appreciation of Agatha Christie - Revised edition (s. 188). Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743
  9. Daily Mail. 15.1.1938. s. 8. Hercule Poirot - Fiction's greatest detective.
  10. Fennica, Suomen kansallisbibliografia Viitattu 10.08.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]