Guatemalan asevoimat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Guatemalan asevoimat (virallisesti esp. Ejército de Guatemala, yleisesti Fuerzas Armadas de Guatemala) vastaavat Guatemalan kansallisesta puolustuksesta. Perustuslain 244 artikla määrittelee asevoimien tehtäväksi valtion itsenäisyyden, riippumattomuuden ja kunnian, alueellisen yhtenäisyyden, rauhan ja sisäisen sekä ulkoisen turvallisuuden takaamisen.

Asevoimien ylipäällikkönä toimii Guatemalan tasavallan presidentti. Puolustusministeriö vastaa hallituksen puolustuspolitiikan noudattamisesta ja välittää käskyt asevoimien komentajalle (Jefe del Estado Mayor de la Defensa Nacional), joka on vastuussa käytännön operatiivisesta puolesta.

Guatemalan perustuslaki jakaa maan asevoimat kolmeen puolustushaaraan:

  • Maavoimat (Las Fuerzas de Tierra), joita edustaa Guatemalan maa-armeija (Ejército de Tierra de Guatemala)
  • Merivoimat (Las Fuerzas de Mar), joita edustaa Guatemalan laivasto (Armada de Guatemala)
  • Ilmavoimat (Las Fuerzas de Aire), joita edustaa Guatemalan ilmavoimat (Fuerza Aérea Guatemalteca)

Guatemala on yksi yleisamerikkalaisen keskinäisen avunantosopimuksen (Tratado Interamericano de Asistencia Recíproca) allekirjoittajista sekä vuodesta 1964 kokoontuneen ja sittemmin 1980-luvun puolivälissä lakkautetun Keski-Amerikan puolustusneuvoston (Consejo de Defensa Centroamericano, CONDECA) jäsen. Kummatkin näistä olivat kylmän sodan aikaisia sopimusjärjestelyitä, joilla pyrittiin estämään kommunismin tai muuten sosialistiseen maailmanosaan myötämielisesti suhtautuvien virtausten eteneminen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guatemala itsenäistyi 1821 ja tuli kaksi vuotta myöhemmin osaksi Keski-Amerikan liittovaltiota. Armeija itsenäisyyden alkuvuosina oli lähinnä miliisipohjaista, eikä varsinaista sotilaskoulutusjärjestelmää ollut. Liittovaltion aikana taas yritettiin ylläpitää Keski-Amerikan asevoimiea. Guatemalan itsenäisyyden palauttamisen jälkeen konservatiivinen kenraali Rafael Carrera oli yksi Guatemalan johtohenkilöistä ja hän toimi maan presidenttinä kahteen otteeseen (1844-1848, 1851-1865). Hän kehitti maan asevoimista merkittävän alueellisen voimatekijän ja hänen aikanaan Guatemala saavutti historiansa suurimman sotilaallisen voittonsa vuonna 1851 käydyssä Aradan taistelussa (Batalla de la Arada) Hondurasin ja El Salvadorin muodostamaa liberaalia liittoumaa vastaan.

Carreran kuoleman jälkeen maan johtoon nousi konservatiivinen Vicente Cerna Sandoval, joka ei ollut erityisen kiinnostunut armeijasta. Tuona aikana politiikka oli varsin konservatiivista eikä hallitus pyrkinyt armeijan kaltaisiin suuriin kansallisiin investointeihin. Vasta vuoden 1871 liberaalin vallankumouksen (Revolución Liberal de 1871) jälkeen maan johtoon nousivat liberaalit kenraalit Miguel García Granados ja Justo Rufino Barrios, joiden aikana armeijaa alettiin kehittämään ammattimaisemmaksi ja koulutetummaksi. Lisäksi perustettiin Polyteknillinen koulu (Escuela Politécnica), jonka pohjalta koulutettiin uutta armeijan päällystöä. Vuodesta 1912 maalle alettiin kehitellä ilmavoimia, jotka perustettin lopulta 1921.

Helmikuussa 1931 Guatemalan presidentiksi valittiin liberaalipuolueen edustaja divisioonankenraali Jorge Ubico, jonka diktatuurin aikana armeijan vahvuus oli noin 2500 miestä. Hallitukseen tuli myös sotaministerin salkku. Jokaisessa maan departementissa oli poliittisen johtajan lisäksi sotilaskomentaja, jolla oli alaisuudessaan 100 miehen sotilaskomppania ja yksi reserviläiskomppania.

Komennettava yksikkö muodostettiin 12 sotilaasta ja komppaniallisesta vapaaehtoisia. Nämä vapaaehtoisyksiköt muodostettiin joka vuosi pääkaupungissa kansallisten koululaitosten oppilaista. Nämä saivat kolme päivää sotilaskoulutusta Barcenasin tilalla Villa Nuevassa.

Päällystö muodostettiin Polyteknillisestä koulusta valmistuneista sekä sotaväessä palvelleista. Joukkojen parista ylennettyjä upseereita kutsuttiin linjaupseereiksi (oficiales de línea).

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 joukko guatemalalaisia nationalisteja, jotka olivat tyytymättömiä upseereita, yliopisto-opiskelijoita ja liberaalej, tekivät vallankumouksen. Ubico luovutti vallan heinäkuussa 1944 sotilasjuntalle, jonka johdon muodostivat kenraalimajuri Bueneventura Piñedan, kenraalimajuri Eduardo Villagrán Arizan ja kenraali Federico Ponce Vaidesin triumviraatti. Lokakuussa 1944 radikaalit nuoret upseerit kapteeni Jacobo Árbenz Guzmán ja majuri Francisco Javier Arana syrjäyttivät juntan ja muodostivat yläluokkaisen siviilin Jorge Toriellon kanssa oman junttansa. Vuonna 1945 maan johtoon nousi ensi kerran pitkään aikaan vaalien kautta siviilipresidentti, vasemmistolainen filosofian professori Juan José Arévalo, joka toteutti maassa laajoja sosiaalisia uudistuksia.

Tuohon aikaan Guatemalan armeija oli organisaatioltaan, koulutukseltaan ja aseistukseltaan jo varsin moderni ja sen organisaatio oli uusittu. Vuonna 1945 sotaministeri korvattiin puolustusministerillä ja ilmavoimia uudistettiin.

Árbenz ja Arana säilyivät taustavaikuttajina, mutta kilpailivat tulevasta maan johtajuudesta. Arana halusi kiireesti Arévalon seuraajaksi, yritti epäonnistunutta vallankaappausta ja sai surmansa epämääräisessä pidätystilanteessa 1949. Näin ollen vuonna 1951 presidentiksi nousi Árbenz, joka jatkoi edeltäjänsä linjaa ja itse asiassa hieman radikaalimmin laillistaen vuonna 1952 kommunistisen Guatemalan työväenpuolueen, jonka vaikutusvalta kasvoi huomattavasti aiempiin aikoihin verrattuna. Aranan tukijoita, kuten eversti Carlos Castillo Armas, erotettiin armeijasta.

Vuonna 1954 CIA:n tukemat antikommunistiset guatemalalaiset upseerit kaappasivat vallan eversti Castillo Armasin johdolla operaatio PBSUCCESS:issa. Castillosta tuli presidentti ja yhteydet Yhdysvaltoihin tiivistyivät.