Grigori Potjomkin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee venäläistä sotamarsalkkaa. Katso täsmennyssivu sanan muille merkityksille.
Grigori Potjomkin. Sotamarsalkka ja Katariina Suuren rakastaja

Grigori Aleksandrovitš Potjomkin (ven. Григо́рий Алекса́ндрович Потёмкин; 24. syyskuuta (J: 13. syyskuuta) 1739 Tšižovo lähellä Smolenskia16. lokakuuta (J: 5. lokakuuta) 1791 Iași) oli venäläinen sotamarsalkka ja keisarinna Katariina II:n suosikki. Potjomkinin matka aikansa Venäjän mahtavimpien miesten joukkoon sai alkunsa, kun hän nuorena luutnanttina antoi vastikään valtaan nousseelle keisarinnalle miekankannattimensa, jollaisen tämä oli unohtanut ratsastusasustaan esittäytyessään kannattajilleen ensi kertaa. Komea nuorukainen jäi kymmenen vuotta vanhemman hallitsijan mieleen jo tuolloin.

Potjomkin ei kuitenkaan vielä ensitapaamisella päässyt keisarinnan varsinaiseksi suosikiksi, vaikka saikin palkkion yhdessä muiden Katariinan valtaannousua näkyvästi tukeneiden kanssa. Vuosien mittaan Potjomkin loi uraa armeijassa samalla kun piti yllä kirjeyhteyttä keisarinnan kanssa. Hän saapui hoviin alkuvuodesta 1774, ja hänestä tuli luultavasti kaikkein tärkein keisarinnan luottomiehistä. Heidän huhuttiin jopa olleen salaa naimisissa. Potjomkinin tiedettiin lisäksi toimineen Katariinan uusien suosikkien valitsijana säilyttäen ja vahvistaen samalla asemaansa harmaana eminenssinä.

Vanhemmiten Potjomkin valitsi elämäntavan, joka vain vaivoin kuvasti hänen suunnatonta vaurauttaan ja merkitystään Katariinan lähipiirissä. Hovin ylellisyyden vastapainona hän vetäytyi usein pitkiksi ajoiksi luostareihin hiljentymään viettämään samaa askeettista elämää kuin munkit. Toisaalta hän tuli esille hovin Krimille suuntautuneen matkan järjestäjänä. Muistona tuosta matkasta on jäänyt elämään kertomus Potemkinin kulisseista. Ne olisivat olleet matkareitille pystytettyjä julkisivuja ja puutarhoja, jotka rakennettiin vaatimattoman todellisuuden verhoksi ainoastaan keisarillista seuruetta varten kertomaan alueen asutuksesta, sen siisteyttä ja idyllistä. Tosin saksalainen historioitsija Gerhard Prause, joka on erikoistunut historiallisten tarujen puolueettomaan tutkimiseen, sanoo eräässä teoksessaan, että koko väite "Potemkinin kulisseista" olisi vain erään saksalaisen diplomaatin liikkeelle panema, keisarinnan vahingoittamiseen tähdännyt ilkeämielinen juorupuhe.

Ikääntyvä, viehätysvoimansa menettänyt, ylipainoinen ja epäsäännöllisten elämäntapojensa turmelema silmäpuoli sotamarsalkka kärsi elämänsä loppupuolella takaiskuja suhteessa keisarinnaan, kun entistä nuoremmat rakastajat valloittivat hänen sydämensä. Erityisesti 1780-luvun lopulla esiin noussut Platon Zubov sai Taurian ruhtinaan arvonimen saaneen Potjomkinin turhaan yrittämään hänen syrjäyttämistään. Marsalkka järjesti keväällä 1790 eräänlaisena jäähyväisinä hallitsijalleen suurenmoiset juhlat, joiden päätyttyä hän poistui Pietarista. Tapahtumasta huolimatta heidän kirjeenvaihtonsa jatkui. Hän päätti viedä päätökseen rauhanneuvottelut, joita oli käynyt jo pitkään Turkin suunnalla. Lokakuussa 1791 hän kuitenkin keskeytti rauhanneuvottelut lähteäkseen Etelä-Venäjälle perustamaansa Nikolajevin kaupunkiin. Alati pahenevat vaivat hankaloittivat yhä enemmän hänen elämäänsä. Matka Nikolajeviin ei tehnyt poikkeusta, sillä kärrymatkan epätasaisuus vain pahensi hänen oloaan. Hän pyysi lopulta, että hänet talutettaisiin tien varteen nurmelle lepäämään. Kedosta tuli hänen kuolemansa näyttämö.

Kuultua rakkaan ystävänsä poismenosta Katariina julisti hoviin suruajan ja haudatutti tämän Hersoniin Pyhän Katariinan kirkkoon. Ruhtinaan hautapaikka ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi, sillä Katariinan seuraaja, äitiään ja tämän suosikkeja inhonnut Paavali I määräsi pian valtaantulonsa jälkeen suosikin maalliset jäännökset hävitettäväksi samalla, kun sijoitti äitivainajansa ruumiin vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen nimellisen isänsä haudan yhteyteen.

Taurian ruhtinas muistetaan ennen kaikkea Etelä-Ukrainan erämaiden asuttamisesta. Hänen perustamiaan kaupunkeja ovat muun muassa Sevastopol ja Jekaterinoslav (nykyinen Dnipropetrovsk).

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Montefiore, Simon Sebag: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Suomentanut Ari P. Koskinen. WSOY, 2006, ISBN 951-0-31438-2
  • Prause, Gerhard: Historian harhaluuloja – ja totena esitettyjä taruja, WSOY, 1969