Grigori Potjomkin
| Grigori Potjomkin | |
|---|---|
 Grigori Potjomkin. 1800-luvun kopio Johann Baptist von Lampin 1780-luvulla maalaamasta muotokuvasta. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. syyskuuta 1739 juliaaninen kalenteri: 13. syyskuuta 1739 Tšižovo |
| Kuollut | 16. lokakuuta 1791 (52 vuotta) juliaaninen kalenteri: 5. lokakuuta 1791 Iași |
| Arvonimi | Serene Highness (käännä suomeksi) |
| Sotilashenkilö | |
| Sotilasarvo | sotamarsalkka |
Grigori Aleksandrovitš Potjomkin (ven. Григо́рий Алекса́ндрович Потёмкин); (24. syyskuuta (J: 13. syyskuuta) 1739 Tšižovo lähellä Smolenskia, Venäjän keisarikunta – 16. lokakuuta (J: 5. lokakuuta) 1791 Iași, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen sotamarsalkka ja keisarinna Katariina II:n suosikki.
Potjomkinin syntymän ajankohdasta ei ole täyttä varmuutta. Häntä koskevat asiakirjat ovat ristiriitaisia, ja myös hänen sisarenpoikansa väitti hänen syntyneen vasta vuonna 1742. Yleisesti käytetään todennäköisintä syntymävuotta eli vuotta 1739.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grigori Potjomkinin puolalaisperäinen suku oli aatelinen, mutta ei mitenkään rikas. Suku oli sepittänyt tarinan, jonka mukaan se polveutui antiikin Roomaa 100-luvulla eaa. uhmanneesta prinssi Telesinistä. Potjomkinin isä Aleksandr Vasiljevitš oli edennyt urallaan everstiksi. Hänet tunnettiin ärtyneisyydestään ja kummallisesta, impulsiivisesta käytöksestään. Lisäksi hän jäi kiinni kaksinnaimisesta, mutta selvisi syytteestä, kun toinen vaimoista ryhtyi nunnaksi.[2]
Perheellä ei ollut varaa kustantaa pojalle kotiopettajaa. Kotiopettajan palkkaamisen katsottiin kuuluvan aateliston elämäntyyliin ja asemaan. Potjomkin sai alkuopetuksensa kotikylänsä papilta. Pappi opetti Grigorin rakastamaan musiikkia, ja ollessaan mahtimies hän palkkasi orkestereita ja luki huvikseen nuotteja. Papin opetus sytytti hänessä myös pysyvän kiinnostuksen uskontoon ja teologisiin pohdintoihin. Nuori Potjomkin harkitsikin itselleen kirkollista uraa.[3]
Tulevan suurmiehen äidillä oli poikansa varalle kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämä ei saanut jäädä maaseudulle, vaan pojalle piti saada kunnon koulutus. Kummisetänsä suhteiden avulla hän pääsi Moskovaan kymnaasiin. Kymnaasissa Potjomkinin kyvykkyys huomattiin ensi kerran. Hän oppi nopeasti vieraita kieliä, ja hänen muistinsa huomattiin ällistyttävän hyväksi.[4]
Kun Grigori Potjomkin oli 11-vuotias, hänet pestattiin armeijaan, mikä tosin tarkoitti vasta sitä, että hänet kirjattiin sotilasluetteloon ja hän sai kokeilla ylleen univormua. Varsinainen palvelus alkoi myöhemmin. Kymnaasin jälkeen olivat edessä opinnot uudessa Moskovan yliopistossa, missä hän menestyi opinnoissaan hyvin. Hän tosin muisteli, että uudessa yliopistossa opettajat olivat kehnoja, ryyppäsivät jatkuvasti eikä siellä ollut mitään järjestystä.[5]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grigori Potjomkinin tie aikansa Venäjän mahtavimpien miesten joukkoon sai alkunsa, kun hän nuorena kersanttina antoi vastikään valtaan nousseelle keisarinna Katariina II:lle miekankannattimensa, jollaisen tämä oli unohtanut ratsastusasustaan esittäytyessään kannattajilleen ensi kertaa. Komea nuorukainen jäi kymmenen vuotta vanhemman hallitsijan mieleen jo tuolloin.
Potjomkin ei kuitenkaan vielä ensitapaamisella päässyt keisarinnan varsinaiseksi suosikiksi, vaikka saikin palkkion yhdessä muiden Katariinan valtaannousua näkyvästi tukeneiden kanssa. Vuosien mittaan Potjomkin loi uraa armeijassa samalla kun piti yllä kirjeenvaihtoa keisarinnaan. Hän saapui hoviin alkuvuodesta 1774, ja hänestä tuli keisarinnan luottomiehistä luultavasti kaikkein tärkein. Heidän huhuttiin jopa olleen salaa naimisissa.
Potjomkinin väitettiin lisäksi toimineen Katariinan uusien suosikkien valitsijana, millä hän samalla säilytti ja vahvisti asemaansa harmaana eminenssinä. Historioitsija Simon Sebag-Montefiore kumoaa tämän väitteen tutkittuaan vuosien ajan Katariina II:n ja Potjomkinin kirjeenvaihtoa. Moni nuori upseeri hakeutui keisarinnan lähipiiriin ja myös monet äidit esittelivät hänelle poikiaan. Pariskunnan suhde säilyi läheisenä heidän samankaltaisten älyllisten ominaisuuksiensa vuoksi. [6]
Vanhemmiten Potjomkin vetäytyi usein hovin ylellisyyden vastapainona pitkiksi ajoiksi luostareihin hiljentymään ja viettämään samaa askeettista elämää kuin munkit. Toisaalta hän tuli esille hovin Krimille suuntautuneen matkan järjestäjänä. Muistona tuosta matkasta on jäänyt elämään kertomus Potemkinin kulisseista. Ne olisivat olleet matkareitille pystytettyjä julkisivuja ja puutarhoja, jotka rakennettiin vaatimattoman todellisuuden verhoksi ainoastaan keisarillista seuruetta varten kertomaan alueen asutuksesta, sen siisteyttä ja idyllistä. Tosin saksalainen historioitsija Gerhard Prause, joka on erikoistunut historiallisten tarujen puolueettomaan tutkimiseen, sanoo eräässä teoksessaan, että koko väite "Potemkinin kulisseista" olisi vain erään saksalaisen diplomaatin liikkeelle panema, keisarinnan vahingoittamiseen tähdännyt ilkeämielinen juorupuhe. Myös Simon Sebag-Montefiore kumoaa väitteet kulissikaupungeista aikalaislähteisiin vedoten vuonna 2006 suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri.[7]
Ikääntyvä, viehätysvoimansa menettänyt, ylipainoinen ja epäsäännöllisten elämäntapojensa turmelema silmäpuoli sotamarsalkka kärsi elämänsä loppupuolella takaiskuja suhteessa keisarinnaan, kun entistä nuoremmat rakastajat valloittivat tämän sydämen. Erityisesti 1780-luvun lopulla esiin noussut Platon Zubov sai Taurian ruhtinaan arvonimen saaneen Potjomkinin turhaan yrittämään hänen syrjäyttämistään. Marsalkka järjesti keväällä 1790 eräänlaisena jäähyväisinä hallitsijalleen suurenmoiset juhlat, joiden päätyttyä hän poistui Pietarista. Tapahtumasta huolimatta heidän kirjeenvaihtonsa jatkui.
Grigori Potjomkin päätti viedä päätökseen rauhanneuvottelut, joita oli käynyt jo pitkään Turkin suunnalla. Lokakuussa 1791 hän kuitenkin keskeytti rauhanneuvottelut lähteäkseen Etelä-Venäjälle perustamaansa Nikolajevin kaupunkiin. Alati pahenevat vaivat hankaloittivat yhä enemmän hänen elämäänsä. Matka Nikolajeviin ei tehnyt poikkeusta, sillä kärrymatkan epätasaisuus vain pahensi hänen oloaan. Hän pyysi lopulta, että hänet talutettaisiin lepäämään tien varren nurmelle, jolle hän kuoli.
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuultuaan rakkaan ystävänsä poismenosta Katariina julisti hoviin suruajan ja haudatutti tämän H’ersoniin Katariinan katedraaliin. Ruhtinaan hautapaikka ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi, sillä Katariinan seuraaja, äitiään ja tämän suosikkeja inhonnut Paavali I, määräsi pian valtaantulonsa jälkeen suosikin maalliset jäännökset hävitettäväksi samalla kun hän sijoitti äitivainajansa ruumiin vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen nimellisen isänsä haudan yhteyteen.
Taurian ruhtinas Grigori Potjomkin muistetaan ennen kaikkea Etelä-Ukrainan erämaiden asuttamisesta. Hänen perustamiaan kaupunkeja ovat muun muassa Sevastopol, Mariupol, H’erson, Odessa, Simferopol, Vladikavkaz sekä Jekaterinoslav (nykyinen Dnipro).
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Montefiore, Simon Sebag: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Suomentanut Ari P. Koskinen. WSOY, 2006, ISBN 951-0-31438-2
- Prause, Gerhard: Historian harhaluuloja – ja totena esitettyjä taruja, WSOY, 1969
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Montefiore, s. 29
- ↑ Montefiore, s. 32–33
- ↑ Montefiore, s. 37
- ↑ Montefiore, s. 41
- ↑ Montefiore, s. 41–42
- ↑ Sebag-Montefiore, Simon: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri, s. 384. Englanninkielinen alkuteos Prince of Princes: The Life of Potemkin. Suomentanut Koskinen, Ari P.. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 9789510314388.
- ↑ Montefiore, s. 466
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Antero Leitzinger: Entä jos Suomi ja Krim olisivat vaihtaneet paikkaa? Kirja-arvostelu teoksesta, Montefiore, Simon Sebag: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. WSOY, 2006. (Agricolan kirja-arvostelut, 11.05.2015)
| ||||||||||||||||||
