Godwin (jaarli)

Godwin
Jaarli Godwin
Wessexin jaarli
1019–1053
Seuraaja	Harald Godwininpoika
Henkilötiedot
Kuollut	12. huhtikuuta 1053
Puoliso	Gytha
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Godwin (myös Godwine, k. 1053) oli Wessexin jaarli. Hän toimi tehtävässä Knuut Suuren (1017–1035) ja tämän kolmen seuraajan aikana. Hänestä tuli jokaisen palvelemansa kuninkaan tärkein neuvonantaja ja sotilaallinen tuki. Historioitsija David Howarthin mukaan Godwin oli aikansa englantilainen nero ja häntä on luonnehdittu vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi 1000-luvun Englannissa. Hänen pojistaan Sveinistä, Tostigista, Leofricista ja Gyrthistä tuli jaarleja, Haraldista kuningas ja tyttärestä Edithistä Englannin kuningatar ja vaimo kuningas Edvard Tunnustajalle. Godwinin vaimo Gytha oli jaarli Ulfin sisar ja Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan täti. Vallan keskittymisen vuoksi häntä voi hyvällä syyllä sanoa kuninkaantekijäksi.

Edvard Tunnustajan (1042–1066) aikana Godwin kamppaili kasvavan normandialaisvaikutuksen hillitsemiseksi. Kun Godwin joutui 1050-luvulla hetkeksi maanpakoon, normannit sekaantuivat vahvasti maan asioihin ja Normandian herttua Vilhelm kävi jopa Englannissa. Godwin kuitenkin palasi ja ajoi kuninkaan normandialaiset neuvonantajat pois maasta. Tämän jälkeen kuningas hallitsi vain nimellisesti. Voitto jäi lyhytaikaiseksi, sillä Godwinin pojan Haraldin aikana Normandian Vilhelm hyökkäsi maahan ja valloitti sen Hastingsin taistelun jälkeen.

Godwinin tausta

Godwinin ja neljän Englannin kuninkaan sukulaisuussuhteet sekä hallitusvuodet

Godwinin syntymäaikaa tai -paikkaa ei tiedetä. Godwinin syntyperästä onkin olemassa ainakin viisi eri versiota.

Ensimmäisen, islantilaisen 1250-luvulla kirjoitetun Knytlinge-saagan, mukaan Knuut Suuren vallatessa maata kuninkaan tanskalainen lanko jaarli Ulf eksyi, mutta hänet opasti takaisin hänen laivalleen komea, sanavalmis nuorukainen, joka oli kokoamassa karjaansa. Ulf mieltyi nuorukaiseen ja naittoi tälle sisarensa. DeVriesin mukaan kertomusta ei kuitenkaan pidetä luotettavana, ja useimmat nykyisistä kyseisen aikakauden historioitsijoista kyseenalaistavat kertomuksen.

Toinen hypoteesi tukeutuu Anglosaksien kronikkaan, jonka mukaan Godwinin isän nimi oli Wulfnoth. Onko kyseessä nimellä Wulfnoth Cild tunnettu mies, on epäselvää. Hänet on tunnettu kapinastaan kuningas Ethelred Neuvotonta vastaan vuonna 1009, ja vaikka Wulfnothin kapina tapahtui ennen Knuutin valtaantuloa ja kohdistui tämän vastustajaan, DeVriesin mukaan vaikuttaa jokseenkin epäjohdonmukaiselta, että Knuut olisi nimittänyt kapinoijan pojan tärkeimmäksi jaarlikseen: Knuut arvosti uskollisuutta, ja hänen tiedetään surmanneen kaikki kuningas Ethelredia vastaan kapinoineet, vaikka Ethelredin kuolema avasi hänelle itselleen mahdollisuuden nousta Englannin hallitsijaksi.

Kolmannen hypoteesin mukaan Godwin oli vanhan kuningassuvun jäsen. Yhteyttä kuningassukuun puolustaa Æthelstanin, kuningas Ethelredin vanhimman pojan testamentti vuodelta 1014, missä ”Wulfnothin pojalle Godwinille” annetaan tila Comptonissa. Myöhempi Domesday book vuodelta 1086 mainitsee Godwinin omistaneen tilan Comptonissa Länsi-Sussexissa, ja vaikka nimet ”Wulfnoth” ja ”Godwin” olivat aikanaan yleisiä, antaa maanomistus mahdollisuuden tulkita Godwinin isäksi Wulfnoth Cildin. Frank Barlow on tulkinnut Godwinin paluuta maanpaosta 1052 ylistävää runoa ja löytänyt siitä todisteita Godwinin kuulumisesta vanhaan kuningassukuun. Runon tuntematon tekijä vertaa Godwinin ja kuningas Edwardin suhdetta Daavidin ja kuningas Saulin väliseen suhteeseen (1. Sam:16–36). Tässä Barlow näkee runoilijan tekevän selvän viittauksen Godwinin kuninkaalliseen syntyperään. Hän näkee myös Godwinin myöhemmässä elämässä viittauksia Daavidin ja Saulin elämään.

Neljännen hypoteesin mukaan Wulfnothin on katsottu olevan vähäinen aatelismies Sussexista ja eri henkilö kuin edellä mainittu Wulfnoth Cild. Viidennen hypoteesin tarjoaa Howarth, jonka mukaan ”mikä tahansa hänen syntyperänsä olikin, Godwinin on täytynyt nähdä vaivaa sen salassa pitämiseen.” Hänen mukaansa nykyisin kukaan ei tiedä, mistä Godwin tuli, ja luultavasti kukaan ei tiennyt sitä hänen aikanaankaan. Hän toteaa, että englantilaiset kronikat ovat syntyperästä erimielisiä keskenään ja nekin, jotka ylistävät häntä, eivät anna kunniallista sukupuuta.

Godwinista tulee Knuut Suuren luottomies

Kuningatar Emma vie lapsensa turvaan Normandiaan. Toinen pojista, Alfred, tuli kuolemaan kuningas Haroldin käsissä 1036 ja toinen, Edvard, nousi Englannin kuninkaaksi 1042.

Englannin kuninkaan Ethelred Neuvottoman aikana viikingit hyökkäsivät maahan, ja vuonna 1015 Tanskan kuninkaan Svenin poika Knuut Suuri valtasi osan maata. Pian sen jälkeen Ethelred kuoli, ja witenagemot (witan) kokoontui Southamptonissa valitsemaan kuninkaalle seuraajaa. Osa kannatti kuninkaan poikaa Edmund Rautakylkeä, osa Knuutia. Sota näiden kahden kilpailijan välillä jakoi maan, kunnes he päätyivät sopimukseen, jonka mukaan maa jaetaan ja kuninkaista ensiksi kuolleen osa periytyy toiselle. Kuusi kuukautta sopimuksen jälkeen Edmund kuoli, ja witan valitsi Knuutin koko maan kuninkaaksi. Samalla Knuut erosi vaimostaan Aelfgifu Northamptonilaisesta ja nai Ethelredin lesken Emma Normandialaisen. Avioliiton myötä Emmasta tuli kuningatar, ja omat lapsensa aiemmasta avioliitostaan Ethelredin kanssa hän lähetti maanpakoon synnyinmaahansa Normandiaan.

Knuutin tullessa valtaan 1017 Godwin oli yksi hänen sotilasjohtajistaan. Samana vuonna Godwin allekirjoitti kuninkaallisen kirjeen tittelillä dux, joka siihen aikaan ei tarkoittanut poliittista vaan sotilaallista johtajaa Knuutin asiakirjoissa on 16 todistajaa, jotka käyttävät dux-titteliä ja heistä vain kuudella oli englantilaisperäiset nimet. Godwin sai kiittää asemastaan ainoastaan Knuutin suopeutta. Jaarleista vain Leofwine oli ollut jaarlina jo Ethelred Neuvottoman aikana, ja hänestä tuli Godwinin ohella kuninkaan vaikutusvaltaisin neuvonantaja.

Knuut perusti pääkaupunkinsa Winchesteriin, missä hän alkoi yhä enemmän luottaa Godwinin sotilaalliseen ja poliittiseen kykyyn. Vuonna 1016 kuningas Edmundin kuoltua jaarli oli nopeasti vannonut uskollisuuttaan anglo-tanskalaiselle hallinnolle, ja kuningas palkitsi hänet sekä lojaalisuudestaan että henkilökohtaisesta kyvykkyydestään. Godwin seurasi säännöllisesti kuninkaan armeijaa, ja Wessexin jaarlina hänestä kasvoi johtava sotaherra. Godwin otettiin kuninkaan sisäpiiriin, ja hänestä tuli kuninkaan suosikki. Knuutin lukuisien ulkomaanmatkojen aikana hänellä oli myös varakuninkaan valta.

Varhaisia mainintoja Godwinista

Knuut Suuren imperiumi.

Knuut Suuren aikaan ajoittuvista teksteistä kolme käsittelee Godwinin sotilaallista kyvykkyyttä. Vita Ædwardi Regis kertoo Godwinin seuranneen Englannin valloituksen jälkeen kuningasta Tanskaan kapinaa kukistamaan:

»Kuitenkin kiireiset asiat vaativat Knuutia palaamaan oman kansansa pariin (Tanskaan)--- sillä Knuutin poissa ollessa jotkut hillittömät miehet, karistettuaan niskoiltaan hänen määräysvaltansa, ryhtyivät kapina---Godwin oli hänen erottamaton kumppaninsa koko matkan ajan. Täällä kuningas testasi lähemmin hänen viisauttaan, täällä hänen sisukkuuttaan, täällä hänen urhoollisuuttaan sodassa, ja täällä jalon miehen voimaa.»

Tästä hyvästä Knuut antoi Godwinille valtaa, rikkautta ja suosiotaan.

Toinen kertomus Godwinin sotilaallisesta johtamisesta on Huntingdonin Henryn teoksessa Historia Anglorum (kirjoitettu noin 1130). Se ajoittuu aikaan, jolloin vendit hyökkäävät maahan:

»Hallituskautensa kolmantena vuonna (1019) Knuut meni Tanskaan ja johti englantilaisista ja tanskalaisista koostuvan armeijansa vendejä vastaan. Kun he olivat siirtyneet lähelle vihollista tarkoituksenaan hyökätä seuraavana päivänä, englantilainen jaarli Godwin johdatti kuninkaan tietämättä joukkonsa yöllä hyökkäykseen. Niin hän äkkiarvaamatta yllätti heidät, ja ajoi sekasorrossa pakoon. Mutta kun aamu koitti, kuningas luuli englantilaisten paenneen tai siirtyneen vihollisen puolelle, joten hän komensi joukkonsa taistelumuodostelmaan vihollista vastaan, mutta löysi vain verta, vihollisen ruumiita ja hävitetyn leirin. Tämän jälkeen hän arvosti englantilaiset yhtä korkealle kuin tanskalaiset.»

Kolmas maininta Godwinin sodanjohtamisesta on William Malmesburylaisen Gesta regum Anglorum, noin vuonna 1124 kirjoitettu kuvaus Knuutin yrityksestä valloittaa Ruotsi vuosina 1026–1027:

»Hänellä (Knuut) oli rohkeutta…olla tyytymättä Tanskaan, jonka oli perinyt ja Englantiin, jonka oli valloittamalla saanut, joten hän soti ruotsalaisia vastaan. Suurinta valmiutta osoittivat tässä sodassa englantilaiset. Jaarli Godwin kehotti miehiä muistamaan heidän aiemman kunniansa ja pyysi näyttämään heidän rohkeutensa uuden hallitsijan silmien edessä. Sen he olivat onnelle velkaa, hän sanoi, sillä kun heidät oli Knuut kerran voittanut, täytyi heidän nyt näyttää, ettei heidän oma rohkeutensa ollut vähäisempää kuin tanskalaisten. Sen vuoksi englantilaiset jännittivät kaiken voimansa ja tekemällä voitosta täydellisen ansaitsivat johtajalleen jaarlikunnan ja itselleen mainetta.»

Vaikka kertomuksista kaksi viimeistä sisältää virheitä, eikä vendien hyökkäystä Tanskaan tuolloin tapahtunut, voi olettaa kirjoittajien arvion Godwinin urhoollisuudesta olevan aitoa. Ja vaikkei myöskään ole tietoa tanskalaisten hyökkäyksestä Ruotsiin, Tanskassa oli sotilaallista aktiivisuutta vuosina 1022–1023 ja Norjassa vuosina 1025–1027 tai 1028–1029, mitkä tapahtumat saattavat olla myöhemmin kirjoitettujen kertomusten pohjalla.

Edellisten kertomusten lisäksi todisteen Godwinin sotapalvelusta ja johtajan kyvyistä Knuutin aikana voi nähdä hänen jäsenyytensä huscarls-eliittisotilaiden ryhmässä. Godwinista tuli melko aikaisessa vaiheessa ryhmän jäsen, mahdollisesti jopa johtaja. Kuninkaan henkivartioina ja sotilaiden johtajina toimineet huscarls-sotilaat muodostivat Englannin armeijan selkärangan. He myös kontrolloivat witenagemotia ja jäsenyys joukoissa voi osaltaan selittää Knuutin Godwinille osoittamaa suosiota.

Nousu Wessexin jaarliksi

Nimitys vuonna 1020

Englannin jaarlikunnat vuonna 1025

Tullessaan kuninkaaksi Knuut oli pitänyt Wessexin itsellään ja jakanut muun osan maasta jaarleilleen. Vuoteen 1018 mennessä Godwinista oli tullut vaikutusvaltainen mies Englannin kuningaskunnassa. Vuonna 1019 Godwin nai kuninkaan kälyn Gythan, ja 1020 hänestä tuli aiemmin kuninkaalle kuuluneen, valtakunnan laajimman ja rikkaimman osan, Wessexin jaarli. Nämä tapahtumat osoittavat Knuutin halunneen sitoa Godwinin itseensä. Vita Ædwardi Regis kertoo:

»Hän (kuningas) huomasi, kuinka syvällisen kaunopuheinen hän (Godwin) oli, ja mitä hyötyä hänen vastaperustettu valtakuntansa voisi saada sitomalla tämän varoin ja sopivin palkkioin tiukasti itseensä. Niin muodoin hän otti neuvostoonsa miehen, jota oli omalla tavallaan jo kauan testannut ja antoi tälle sisarensa vaimoksi. Ja kun Godwin palasi kotiin (Tanskasta) hoidettuaan kaikki asiat, kuningas nimitti hänet jaarliksi ja virkamieheksi lähes koko valtakuntaan.»

Varsinaisista Godwinin saamista maalahjoituksista ainoa säilynyt todiste Knuutin hallituskaudelta on kuninkaankirje vuodelta 1031, jolloin Godwin sai maata Winchesteristä ja Polhamista.

Godwin saa lisää valtaa ja Knuutin kuolema

Godwin komensi Knuut Suuren armeijaa kuninkaan poissa ollessa, esimerkiksi tämän pyhiinvaellusmatkoilla Roomaan 1027 ja 1035, sekä kuninkaan käydessä Saksan keisarin luona. Vita Ædwardi Regis kuvaa:

»Tämän kuninkaan, Knuutin, hallitusvuosina Godwin kukoisti kuninkaallisessa palatsissa, hänellä oli ensimmäinen paikka korkeimpien ylimysten joukossa, ja hän oli oikeudenmukainen, kaikki minkä hän kirjoitti, pysyi kirjoissa, ja kaiken minkä hän poisti, pysyi poissa kirjoista.»

Knuut Suuri sekä vallasta taistelleet pojat Harald ja Hardeknut

Knuut alkoi osoittaa vakavia sairauden merkkejä vuonna 1035 ja ryhtyi järjestämään laajan valtakuntansa perimystä. Vanhimmalle pojalle Svenille oli tarkoitus antaa Norja, seuraavalle pojalle Haraldille Englanti ja Knuutin ja Emman ainoalle pojalle Hardeknutille Tanska. Pojista vanhin oli jo Norjassa ja kaksi nuorempaa Englannissa. Knuut kuoli vuonna 1035, mutta hän ei kuitenkaan jättänyt mitään selviä ohjeita vallan perimisestä, ja siten kaksi miestä kamppaili Englannin kruunusta: toinen oli kuninkaan avioton poika Harald ja toinen Knuutin ja Emman poika Hardeknut.

Harald Jäniksenkäpälän kamppailu kruunusta vuonna 1035

Knuut Suuren kuollessa Hardeknut oli Tanskassa, jonka hänen isänsä oli hänelle jo ennen kuolemaansa antanut. Hänen velipuolensa Harald oli puolestaan Englannissa ja sai näin käytännössä sattumalta kruunun. Harald sai kannatusta pohjoisten jaarlien keskuudessa, kun taas Wessexin Godwin kannatti Hardeknutia, jonka äiti Emma Normandialainen oli Englannissa puolustamassa poikansa Hardeknutin vaateita kruunuun.

Ajauduttuaan sisällissodan partaalle kumpikin osapuoli taipui antamaan asian Oxfordissa kokoontuvan witanin päätettäväksi. Hetken aikaa Englannin kuningaskunta oli jakautunut Haraldin pohjoiseen ja Emman yhdessä Godwinin kanssa Hardeknutin puolesta hallitsemaan eteläiseen osaan. Mutta vähitellen koko valtakunta siirtyi Haraldin hallintaan, eikä Godwin pystynyt estämään tapahtumaa.

Godwin vaihtaa puolta ja sotkeutuu Alfredin murhaan vuonna 1036

Godwin syleilee nuorta Alfredia ennen kuin luovuttaa tämän kuninkaan käsiin. Kuva 1240-luvulta

Edvard, Emman poika aiemmasta avioliitosta, kokosi pienen armeijan ja nousi 1036 maihin Southamptonissa, mistä jatkoi Winchesteriin äitinsä luo. Paluun syistä ei ole tietoa. Edvard ja hänen veljensä Alfred olivat asuneet maanpaossa Normandiassa vuodesta 1013. Ehkä paluu liittyi haluun julistaa kruununperimysvaade, kuten Vilhelm Poitierslainen väittää. Vilhelmin sanoin ”kuultuaan Knuutin kuolemasta Edward purjehti heti neljänkymmenen sotilaan kanssa Southamptoniin, missä hän kohtasi lukemattoman määrän englantilaisia, jotka olivat valmiit taisteluun häntä vastaan. Hän aloitti taistelun sillä hetkellä kuin astui maihin ja lähetti melkoisen joukon heistä kuolemaan. Voiton saatuaan hän palasi miehineen laivoille.”

Voitto vakuutti Edwardin, ettei kruunu ollut otettavissa ilman suurempaa armeijaa. Guillaume Jumiègeslaisen sanoin ”nähtyään tämän hän käänsi laivat ja suuren ryöstösaaliin kera purjehti takaisin Normandiaan”. Myös Edwardin normandialaiset liittolaiset aiheuttivat vastustusta brutaalilla käytöksellään.

Huolimatta Edwardin epäonnisesta kruununtavoittelusta hänen veljensä Alfred teki yrityksen päästä valtaan. Hän lähti Rouenista Boulogneen tapaamaan kreivi Eustacea tukea saadakseen. Alfred kokosi pienen armeijan ja ylitettyään kanaalin, hän rantautui Kentiin. Vallantavoittelija suuntasi kohti Canterburya, missä hän tapasi Godwinin, joka tarjosi apuaan. Wessexin jaarli oli salaisesti pettänyt liittolaisensa ja muodostanut allianssin kuningas Haraldin kanssa. Niinpä hän vei Alfredin Guildfordiin, mistä tämä joukkoineen lähetettiin kuningas Haraldille. John Worcesterlainen kertoo:

»Hän (Godwin) vangitsi Alfredin, kun hän oli kiiruhtamassa Lontooseen kuningasta tapaamaan, kuten sovittu, ja heitti Alfredin suoraan tyrmään. Todellakin, hän vangitsi Alfredin kumppaneita, joista osan laittoi kahleisiin ja myöhemmin sokaisi. Hän kidutti useita nylkemällä näiltä päänahka ja rankaisi heitä leikkaamalla irti heidän kätensä ja jalkansa. Hän myös määräsi monet myytäväksi orjiksi ja toimitti 600 miestä surkeaan kuolemaan Guilfordissa. Kuitenkin nyt on uskottava, että noiden säälittä tapettujen ja julmasti tuhottujen miesten sielut ovat taivaassa pyhimysten luo---Sitten, Godwinin määräyksestä, jalosukuinen Alfred ja muutama muu lähetettiin tiukasti sidottuina Elyn saarelle, mutta niin pian kuin laiva tuli rantaan, hänen silmänsä kaivettiin ulos, ja hänet jätettiin luostariin munkkien hoivaan. Kun hän pian tämän jälkeen kuoli---hänen ruumiinsa haudattiin arvokkain menoin.»

Keskiaikaiset lähteet jakaantuvat niihin, jotka syyttävät Godwinia Alfredin kuolemasta (Anglosaksien kronikka C-versio, Guillaume Jumiègeslainen ja John Worcesterlainen) ja niihin, joiden mukaan kuningas Harald oli syyllinen (Encomium Emmae, Vita Ædwardi Regis ja Anglosaksien kronikka D-versio). Anglosaksien kronikan E-versio ei mainitse koko tapausta.

Historioitsija Frank Barlow syyttää tapahtuneesta poikien äitiä Emmaa. Nähtyään poikansa Hardeknutin epäonnistuvan kruununtavoittelussa ja Godwinin vaihtaneen puolta, Emma alkoi levittää huhua, ettei Harald ollut Knuutin poika, vaan Knuutin ensimmäisen vaimon Ælgifun sänkyyn päässeen palvelijan. J. C. Fullerin mukaan vaikuttaa siltä, että käskyn Alfredin sokaisemisesta antoi kuningas Harald eikä jaarli Godwin. Oli Godwinin sitten syyllinen tai syytön Alfredin kuolemaan, tapahtuman varjo tuli seuraamaan häntä ja myös hänen poikiaan.

Harald valtaa koko maan vuonna 1037

Vaikka englantilaiset suosivat Hardeknutia, pysyi tämä heidän toistuvista pyynnöistään huolimatta Tanskassa, ja etelän lordit alkoivat siirtyä Haraldin taakse. Alfredin murhan ja Godwinin puolenvaihdon jälkeen Hardeknutin kannatus lakkasi myös eteläisten jaarlien keskuudessa, ja Emman oli luovuttava yrityksistään saada poikansa Englannin kuninkaaksi. Emma pakeni hovinsa kanssa Flanderiin, ja Harald valtasi 1037 Winchesterin. Anglosaksien kronikka kertoo, kuinka ”kuningatar Ælfgifu (Emma) ajettiin ilman sääliä kohtaamaan raivoava talvi, ja hän pakeni meren yli Bruggeen, missä jaarli Balduin majoitti hänet”.

Huolimatta aiemmasta Haraldin vastustuksesta Godwin säilytti asemansa jaarlina sekä Huntingdonin Henrin mukaan tämän johtajana sotilaallisissa asioissa. Ryhdyttyään kerran tukemaan Haraldia, Godwin pysyi myös tälle lojaalina. Harald hallitsi neljän viiden vuoden ajan, eikä Godwin koskaan laiminlyönyt tehtäviään jaarlina.

Uuden kuninkaan aika

Hardeknut kuninkaaksi

Vuonna 1039 Hardeknut sai asiansa Tanskassa selviksi ja purjehti miehineen Flanderiin valmistelemaan maihinnousua Englantiin. Täällä hänen äitinsä Emman yksityinen laivasto liittyi hänen joukkoihinsa. Ennen sotatoimien alkua hänet kuitenkin tavoitti tieto Haraldin äkillisestä kuolemasta.

Haraldin kuoltua Hardeknut palasi 1040 ilman vastustusta Englantiin. John Worcesterlaisen mukaan hän ylitti kanaalin kuudellakymmenellä tanskalaisten sotilaiden täyttämällä laivalla ja ”kaikki ottivat hänet ilolla vastaan”, kaikki paitsi Godwin, joka oli vannonut uskollisuuttaan Haraldille ja luultavasti olettanut nuoren kuninkaan hallitsevan vielä monen vuoden ajan.

Kuninkaan viha 1040: Godwin syytettynä Alfredin kuolemasta

Godwinin oli syytä pelätä uutta kuningasta, joka kääntyi ensitöikseen poliittisia vastustajiaan vastaan: Hardeknut murhautti Northumbrian jaarlin ja erotti Worcesterin piispan. Hänen vihansa kääntyi myös Godwiniin, jota kohtaan (John Worcesterlaisen mukaan) Hardeknutia ”poltti suuri viha”.

Hardeknutilla olikin useita syitä olla tyytymätön jaarliinsa. Godwin ei ainoastaan ollut siirtynyt tukemaan Haraldia, mutta hän oli myös osallinen velipuolensa vangitsemisessa ja kidutuksessa. Hardeknut piti todennäköisesti Godwinia vastuussa Alfredin kuolemasta. Noustuaan kuninkaaksi hänen ensimmäisiä toimiaan oli nostaa syyte Godwinia vastaan. Vapautuakseen syytteistä Godwin vannoi uskollisuutta Hardeknutille ja väitti kaiken tapahtuneen Haraldin käskystä, jota hänen oli kunnon sotilaan tavoin noudatettava. Uskollisena sotilaalliselle luonteelleen Godwin myös lahjoitti kuninkaalle laivan miehistöineen.

Uskollisuudenvalan antaminen oli tietenkin tärkeää, mutta Godwin epäilemättä tunsi uuden kuninkaan heikkoudet ja vetosi lahjallaan Hardeknutin ahneuteen ja turhamaisuuteen. Sitä paitsi Hardeknut tuskin oli koskaan edes tavannut velipuoltaan Alfredia. Lisäksi Godwin oli Englannin armeijan keskeisiä vaikuttajia. Koska hänen ajaminen maanpakoon tai tuomitseminen kuolemaan olisikin voinut tulla kuninkaalle kalliiksi, oli Hardeknutin helppo hyväksyä jaarlin lahja ja ystävyyden vakuutukset.

Lopulta Godwin sai vain muodollisen rangaistuksen, ja hänen ja muutaman muun Haraldin hallinnon tukijan piti kaivaa kuolleen kuninkaan ruumis haudasta ja heittää se Thamesiin. Tämän jälkeen Godwin oli jälleen valtakunnan mahtavin jaarli.

Worcesterin hävitys vuonna 1041

Kuninkaana Hardeknut ei ollut suosittu. Hallituskautensa ensimmäisinä vuosina hän sääti uusia veroja, ja 1041 Englanti joutui maksamaan Danegeldia, vaikkei vihollista ollut maassa kuten Knuut Suuren aikana. Huscarlit joutuivat alentumaan veronkerääjiksi, ja moni englantilainen kapinoi näitä maksuja vastaan. Worcesterissa vastustus johti avoimeen yhteenottoon ja kaksi kuninkaan veroja kerännyttä huscarlia sai surmansa raivostuneiden kaupunkilaisten käsissä. Kuningas vastasi kapinointiin määräämällä vasallinsa ja henkivartiostonsa vastaamaan taisteluun. Godwin oli mukana, ehkä jopa joukkojen johtajana. Asukkaita oli varoitettu tulevasta ja he olivat paenneet kaupungista. Muutama kiinnijäänyt tapettiin, kaupunki ryöstettiin ja poltettiin. Tapahtuma osoitti Godwinin jälleen alistuneen hallitsijansa määräyksiin, mutta ennen kaikkea todisti kuninkaan olevan (Freemanin sanoin) ”ahne, brutaali ja verenhimoinen tyranni”.

Godwin tutustuu Edvardiin

Yksi Hardeknutin myönteinen teko oli Edvardin kutsuminen maanpaosta kotiin ja ottaminen osaksi hallintoa. Freemanin mukaan aloite tähän saattoi tulla miesten äidiltä Emmalta, joka halusi saattaa poikansa yhteen, tai sitten Harthaknut halusi pönkittää omaa hupenevaa suosiotaan kutsumalla takaisin ainoan hengissä säilyneen vanhan kuningassuvun edustajan.

Edvardista tuli kuninkaan sisäpiiriläinen,ja vaikka Edvardia ei voi luonnehtia kanssahallitsijaksi, niin kuin Encomium Emmae väittää, järjestely helpotti kruununperimystä kuninkaan kuoltua. Se myös antoi Edvardille ja Godwinille mahdollisuuden tutustua toisiinsa: Edvard alkoi arvostaa Godwinin johtajuutta ja hän sai Godwinista uskollisen tukijan tavoitellessaan kruunua.

Edvardin nousu kuninkaaksi

Harthaknutin kuolema ja kuninkaanvaali

Edvard palaa Englantiin (vasemmalla) ja kruunataan kuninkaaksi (oikealla)

Harthaknut kuoli 1042 ja uuden kuninkaan valinta alkoi. Sitten Knuut Suuren kuoleman vuonna 1035 se oli jo kolmas kuninkaanvaali ja Edvardin, vaikka häntä kohtaan olikin hyvää tahtoa, täytyi kerätä tukijoita. Hänen puolellaan alusta asti olivat Wessexin jaarli Godwin sekä Devonin, Cornwallin ja Worcesterin piispa Lyfing. Myös Lontoon asukkaat tukivat Edvardia, joten hän näyttää olleen eteläisen Englannin ehdokas.

Kun Wessex ja Lontoo olivat tehneet valintansa, Edvard kääntyi Mercian ja Northumbrian puoleen. Pohjoiset jaarlit Leofric ja Siward asettautuivat myös Edvardin kannalle tai eivät ainakaan vastustaneet hänen valintaansa, ja niin tie kuninkaaksi oli vuonna 1042 Edvardille auki. Godwin oli sen witanin kokouksen äänekkäin puhuja, joka valitsi vanhaan kuningassukuun kuuluneen Ethelredin ja Emma Normandialaisen pojan Edvardin kuninkaaksi vuonna 1042. Myös kruunajaisissa vuonna 1043 Annettujen lahjojen suhteen Godwin oli avokätisin: Godwin antoi kuningas Edvardille kruunajaisissa lahjaksi laivan ja 120 miestä.

Jaarlien ja kuninkaan varallisuus Edvardin hallituskaudella

Knuut Suuren ajoista alkaen maa oli jaettu kolmeen suureen melko autonomiseen jaarlikuntaan: Wessexiin, Merciaan ja Northumbriaan. Kuten useimmat keskiajan hallitsijat, Knuut tukeutui valtakunnan hallitsemisessa muutamaan suurvasalliin. Hänen vasallinsa olivat edelleen viroissaan, kun Edvard Tunnustaja kruunattiin vuonna 1042, eikä heillä ollut aikomustakaan antaa vallan keskittyä Lontooseen hallitsijalle, jota monet ulkomaalaiset neuvonantajat ympäröivät. Pohjoisessa Northumbriassa oli Siward, Merciassa Leofric ja etelässä Wessexin Godwin.

Edvard Tunnustajan kruunajaisten aikaan Godwinilla oli maatiloja Doverista Exeteriin, ja hänen vuotuiset tulonsa olivat 4 000 puntaa – 20 prosenttia pienemmät kuin kruunun tulot. Mercian ja Northumbrian jaarlien vuotuiset tulot olivat noin 1 300 puntaa.

Godwin sai jatkuvasti lisää omaisuutta ja Vilhelm Valloittajan aikana laaditun Domesday Bookin (1086) mukaan hänen maan arvo kilpaili kuninkaan ja kuningattaren kanssa, joilla omistusta oli 6 000 £. Godwinin perhe oli Edvardin hallintokauden lopulla selvästi varakkain maanomistaja. Vertailtaessa Godwinin saamia maita neljän kuninkaan aikana voidaan havaita, että hänen aikaisin saamansa maat on jaettu tasapuolisemmin lasten kesken kuin myöhemmin hankitut.

Edvardin ja Godwinin suhteet hallituskauden alussa

Edvard ja Godwin eivät olisi voineet olla luonteiltaan vähemmän toistensa kaltaisia: Edvard oli omantunnon riivaama, itseään tutkiskeleva, itsekäs, epäkäytännöllinen ja vanhoillinen, mutta provosoiduttuaan hirmuiseen vihaan kykenevä, ja Godwin oli puolestaan sydämellinen, pragmaattinen ja ulospäin suuntautunut mies, joka nautti ruuasta ja juomasta sekä muista elämän iloista ja näytti pohtivan vähemmän sielunsa pelastusta. Hän olikin valtakunnan rikkaista jaarleista ainoa, joka ei perustanut kirkkoa tai tukenut luostaria syntien anteeksisaamiseksi.

Kuningas Edvard keskustelee jaarli Godwinin ja tämän pojan Haraldin kanssa. Normandialaista propagandaa levittävän Bayeux´n seinävaatteen ensimmäinen kuva.

Edvardin hallituskauden ensimmäisten yhdeksän vuoden aikana kuningas ja Godwin olivat sovussa, vaikka normandilaiset kronikoitsijat väittivätkin, että heidän välinsä olivat jatkuvasti huonot. Ensimmäisten hallintovuosiensa aikana Edvard ryhtyi harvoin toimiin ilman Godwinin apua tai neuvoa. Edvard näyttää arvostaneen Godwinin ystävyyttä, ja tämä puolestaan suojeli kuningasta. Godwin auttoi ja neuvoi kuningasta, joka puolestaan useimmiten tuki jaarliaan. Godwinin on täytynyt kuitenkin olla varuillaan kuninkaan veljen, Alfredin kuoleman johdosta, ja etsiä lisää tapoja turvata asemansa. Yksi askel tähän suuntaan oli kuninkaan ja jaarlin tyttären Edithin avioliitto 1045. Aviopuolisoilla oli viidentoista vuoden ikäero, mutta liitto sinetöi kuninkaan ja jaarlin yhteistyön.

Emman omaisuuden riistäminen 1043–1044

Vaikka Emma oli vaikuttanut poikansa paluuseen maanpaosta takaisin Englantiin Hardeknutin hallituskaudella, Edvard ei voinut antaa äidilleen anteeksi tämän avioliittoa tanskalaisen valloittajan ja isänsä vallan tuhoajan Knuut Suuren kanssa. 16. marraskuuta 1043 Edvard ratsasti tärkeimpien jaarliensa Leofricin, Godwinin ja Siwardin kanssa Gloucesteristä Winchesteriin, missä riisti äidiltään maan ja kaiken irtaimen omaisuuden valtiopetoksesta. Kuningas ei antanut hovin tuomita Emmaa. Ankarimmalta rangaistukselta, maanpakoon ajamiselta tai vankeudelta, Emma kuitenkin säästyi. Seuraavana vuonna 1044 kuningas palautti kuitenkin äidilleen osan tämän omaisuudesta.

Godwinin ja Edvardin erimielisyys ulkopolitiikassa

Kuningas pelkäsi viikinkien hyökkäystä. Winchesterin Old Ministerissä 1044 päivätyssä kirjeessä Edvard Tunnustaja teki selväksi huolensa rauhan säilymisestä. Huhut Norjan kuninkaan Maunu Hyvän maihinnousuhaluista Englantiin levisivät 1043. Maunu ei hyökännyt, mutta huhuja ei silti voi sanoa perättömiksi, sillä Edvardin puolustukselliset toimenpiteet vaikuttivat ehkä ehkäisevästi Maunun hyökkäyshaluihin. Vuonna 1044 Edvard otti komentoonsa Sandwichissä 35 aluksen laivaston, mikä oli oiva mahdollisuus uudelle kuninkaalle esitellä sotilaallista kykyään ja aikomustaan taistella vallasta.

Vuonna 1047 Tanskan kuningas Sven Estridinpoika pyysi apua maahan hyökännyttä Norjan kuningasta Maunua vastaan. Godwin ehdotti ainakin viidenkymmenen laivan lähettämistä, mutta kuningas kieltäytyi eikä suostunut avustamaan tanskalaisia millään tavoin. Seurauksena oli Sven Estridinpojan tappio ja maan joutuminen Norjan kuninkaan haltuun. Maunun voitto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä hän kuoli pian sen jälkeen ja 1048 Sven Estridinpoika saattoi palata valtaan. Maunun setä ja seuraaja Harald Ankara jatkoi sotaa Tanskaa vastaan ja Sven pyysi jälleen Englannista apua. Godwin ehdotti samaa viidenkymmenen laivan apujoukkoa kuin edelliselläkin kerralla, ja Edvard kieltäytyi lähettämästä apua. Asiasta kirjoittanut aikalainen John Worcesterlainen mainitsee Godwinin aikeiden päävastustajaksi Mercian jaarli Leofricin ja ennakoi siten riitoja, jotka siirtyivät jaarlien pojille ja lastenlasten välille.

Godwinin pyrkimykset tuovat esiin sotaherran tavan ajatella: sotilaallinen voima oli diplomatian keino. Ajatus muiden jakamisesta ystäviin ja vihollisiin sai vastustusta kuninkaalta, jolla ei ollut samanlaista sotilaallista taustaa kuin jaarlillaan. Kuningas pysytteli melko johdonmukaisesti puolueettomana ulkoisissa kiistoissa, ainoana poikkeuksena hänen Saksan keisarille Henrik III:lle vuonna 1049 antamansa tuki taistelussa Flanderin Balduin V:tä vastaan. Juuri tähän flanderilaiseen kreiviin Godwinilla puolestaan oli kiinteät suhteet.

Vuonna 1049 Irlannin ja Walesin suunnalla oli rauhatonta. Godwinin poika Svein oli maanpaossa, kun suuri irlantilainen merirosvolaivasto hyökkäsi maahan walesilaisten tukemana Wye- ja Severnjokia pitkin. Worcesterin piispa Ealdred puolusti hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Herefordshireä, mutta useimmat hänen miehensä kuolivat. Hyökkääjät perääntyivät ennen kuin Godwin saapui paikalle.

Kilpailu kuninkaan normandialaissuosikkien kanssa

Kun Edvard Tunnustaja palasi Englantiin 1041 maanpaosta Normandiasta, missä hän oli viettänyt liki koko aikuisikänsä, hän ei tiennyt käytännössä mitään Englannista ja puhui kieltä kehnosti. Hänen ystävänsä ja läheisimmät toverinsa olivat normandialaisia, ja Englannin asukkaat pitivät häntä muukalaisena. Mikä pahinta, Edvardin vaikea persoonallisuus vahvisti alueellisen hallinnon hajaantumista, mistä oli jo todisteita Englannissa.

Edvard Tunnustajan hallinnon alkuvuosina Godwinin suunnaton rikkaus ja poliittinen kyvykkyys tekivät hänestä merkittävän poliittisen vallankäyttäjän. Lisäksi maantiede suosi häntä, sillä hänen oli helppo matkustaa pääpaikastaan Sussexin Boshamista kuninkaan luo pääkaupunkiin, kun taas jaarlit Leofric ja Siward eivät päässeet sinne yhtä vaivattomasti.

Godwin ei kuitenkaan ollut kuninkaan ainoa neuvonantaja. Vuoteen 1051 mennessä normandialaisten määrä Englannissa oli kasvanut, ja mitä suuremmaksi normandialaissuosikkien vaikutusvalta hovissa kävi, sitä pienemmäksi muuttui Godwinin ja hänen perheensä painoarvo. Ensimmäinen näistä normannisuosikeista oli kuninkaan sisaren Godan nuorempi poika Mantesin kreivi Ralf, joka oli pian vuoden 1042 jälkeen ilmaantunut Englantiin ja saanut nimityksen Herefordshiren jaarliksi vastuunaan hoitaa valtakunnan puolustusta rajaseudulla walesilaisia vastaan.

Godwinin toinen ja paljon vaarallisempi normandialaiskilpailija oli Robert Jumiègeslainen, josta tuli Lontoon piispa 1044. Kunnianhimoinen ja poliittisesti aktiivinen Robert vihasi kiihkeästi Godwinia ja hänen kuutta poikaansa, jotka hän yritti tuhota 1050–1052 poliittisen kriisin aikana. Näin ollen hän oli vuoden 1066 myllerrysten airut, vaikka vielä 1040-luvulla hän olikin liian heikko estämään Godwinin vaikutusvallan kasvua. Myös muilla piispannimityksillä oli vaikutusta Godwinin asemaan

Kuninkaan avioliitto Godwinin tyttären Edithin kanssa 1045

Godwinin tytär Edith kuningattarena

Jaarlit neuvovat kuningasta avioitumaan. Kuva 1240-luvulta.

1045 kuningas oli 42-vuotias, ja useimpien mielestä hänen oli aika avioitua ja saada perijä kruunulle. Myös Godwin oli tätä mieltä ja syksyn aikana hän taivutteli Edvard Tunnustajan naimaan tyttärensä Edithin, joka tosin oli tulevaa miestään viisitoista vuotta nuorempi. Edvard kannalta katsottuna avioliitossa Edithin kanssa oli kyse vallasta. Hän ei kyennyt saamaan vastavoimaa jaarleille ja naidessaan Godwinin tyttären Edvardin tarkoituksenaan oli luultavasti saada liittolainen vaikutusvaltaisimmasta ja rikkaimmasta jaarlistaan. Avioliitto solmittiin 1045 ja hääseremonian jälkeen kirkko voiteli Edithin myös kuningattareksi.

Godwinin avioliitolle asettamat toiveet eivät toteutuneet, sillä hänen tyttärensä kuningatar Edith ei tullut raskaaksi. On epäselvää, miksei heidän avioliittonsa tuottanut perijää. Normaalien fyysisten vammojen lisäksi syyksi on epäilty kuninkaan kiinnostuksen puutetta naisia kohtaan. Eric Johnin hypoteesin mukaan Edvard oli vannonut pidättyvänsä seksuaalisista suhteista loppuelämänsä aikana, minkä hänen velipuolensa oli laittanut paluunsa ehdoksi.

Välit huononevat muihin jaarleihin

Godwinin onnistui 1043 saada poikansa Svein nimitetyksi Cornwallin uudeksi jaarliksi. Jaarlikunta perustettiin osin Wessexin maista, mutta siihen liitettiin Merciasta Oxfordshire, Gloucestershire ja Herefordshire, mikä lisäsi jännitteitä Godwinin ja Mercian jaarli Leofricin välille. Huolimatta heikkenevistä suhteistaan Leofriciin Godwin pian oli jo ponnistelemassa seuraavan poikansa Haraldin eduksi. Vuoden 1045 alussa Godwin suostutteli kuninkaan luomaan Haraldille East Anglian jaarlikunnan, joka koostui laajoista alueista Suffolkia, Essexistä ja sen viereisistä kunnista Itä-Englannissa.

Vuosien 1050–1052 kriisi: Godwinin kapinan syyt

Godwin ja hänen perheensä karkotettiin Englannista 1052. Syynä tähän oli muodollisesti Godwinin uppiniskaisuus kuninkaan määräystä kohtaan, mikä sai Edvardin haastamaan jaarlinsa neuvoston eteen ja lopulta julistamaan tämän perheineen lainsuojattomaksi ja karkottamaan maasta. On myös mahdollista, hallitsijan ja hänen mahtavimman jaarlinsa välit heikkenivät hiljalleen ja tapahtumat kulminoituivat Doverin kaupungissa sattuneeseen kahakkaan. Kuten tavallista Godwinin kohdalla, eri lähteet antavat toisistaan poikkeavan kuvan tapahtumien kulusta. Seuraavassa esitetään kolme mahdollista selitysmallia Godwinin karkotukseen johtaneista syistä. Ne ovat: 1. Normandialaisten suosikkien ja varsinkin Robert Jumiègeslaisen toiminta, 2. Boulognen kreivi Eustacen Doverissa aiheuttama eripura, 3. Godwinin oma provosointi.

Robert Jumiègeslainen ja hänen toimintansa Godwinia vastaan

Robert Jumiègeslainen

Kriisi 1050–1052 alkoi pian Canterburyn arkkipiispan Eadsigen kuoltua 29. lokakuuta 1050 ja Yorkin piispan Ælfric Puttocin kuoltua 22. tammikuuta 1051. Melkein heti alkoi katkera kilpailu virkojen täytöstä. Ensin vaikutti siltä kuin canteburylainen munkki ja Godwineen sukulainen Aelfric olisi valittu Canterburyn arkkipiispaksi. On jopa viitteitä siitä, että katedraali itse asiassa valitsi Aelfricin ja esitti valinnan kuninkaan hyväksyttäväksi. Mutta ennen kuninkaan päätöstä Lontoon piispan Robert Jumiègeslaisen onnistui vakuuttamaan hänet Godwinin suojatin valinnan vaarallisuudesta. Piispan mukaan Edvard olisi joutunut Godwinin perheen armoille ja nukkehallitsijan asemaan. Varoituksen saatuaan kuningas kieltäytyi hyväksymästä ehdokasta – mihin hänellä oli laillinen oikeus – ja antoi määräyksen uudesta vaalista. Hän myös määräsi munkit esittämään seuraavaksi arkkipiispaksi Normandiasta kotoisin olevaa Lontoon piispaa Robert Jumiègeslaista, minkä nämä mukisematta tekivätkin. Koska täytettäviä virkoja oli ollut kaksi, kuninkaan päätös asiasta tuli vasta maaliskuussa 1051.

Arkkipiispan vaalin jälkeen Robert Jumiègeslainen syytti oitis Godwinia kirkon maiden anastamisesta ja näin miesten huonot välit tulivat kaikkien tietoisuuteen.

Witan keskustelee Edvardin seuraajasta

Ennen kuin arkkipiispaehdokas lähti Roomaan saamaan paavin hyväksynnän valinnalleen ja osoitukseksi siitä palliumin eli virkakauluksen, Witan kokoontui Westministerissä. Muutaman päivän ajan se keskusteli kruununperimyksestä, sillä kuninkaalla ei edelleenkään ollut lapsia. Edvard oli jo melkein viidenkymmenen eli melko vanha ajan mittapuun mukaan. Mikäli hän kuolisi ilman omaa tai määrättyä perillistä, olisi tuloksena luultavasti taistelu kruunusta, mahdollisesti myös uusi viikinkien maihinnousu Englantiin.

Witanin keskustelun aikana syntyi yhteisymmärrys, jonka mukaan kruununperijä olisi kuninkaan serkku Normandian Vilhelm. Uusi arkkipiispa oli erityisen paljon äänessä Vilhelmin puolesta, ja hän näyttää saaneen kannalleen voimakasta tukea Siward-, Leofric- ja Ralph-jaarleilta sekä heidän kannattajiltaan. Vain Godwin kannatti eri kandidaattia, mutta hänet äänestettiin kumoon. Godwinin opposition vuoksi kuningas vaati ja sai Godwinin pojan Wulfnothin ja tämän pojan Hakonin panttivangeikseen ehkäistäkseen Godwinin vastustuksen Witanin äänestystä kohtaan.

Teoriassa Vilhelmin valinta kruununperijäksi oli poliittisesti viisasta 1051. Valinta vahvisti anglo-normandialaisten yhteistyötä, jolla oli juurensa jo vuodesta 1002, ja valinta saattoi jopa estää viikinkien hyökkäyksen maahan. Vielä tärkeämpää Edvardin mielestä oli, että valinta heikensi Godwinin perheen vaikutusvaltaa. Kaikki nämä argumentit vaikuttivat voimakkaasti Edvardiin, joka 1051 hyväksyi witanin päätöksen Vilhelmin määräämiseksi kruununperijäksi, vaikkei tämä ollutkaan muinaisten Englannin kuninkaiden jälkeläinen.

Vilhelmillä itsellään oli hyvä syy uskoa, että hän joskus perisi Englannin kruunun. Vaikka maa oli nykymittapuun mukaan harvaan asuttu, oli se jo yksi Euroopan johtavia maita rikkaine maanviljelyksineen, hyvine satamineen, tuottoisine rauta- ja tinakaivoksineen sekä kukoistavine kaupunkeineen.

Tultuaan valituksi Normandian herttuaksi seitsemän vuoden ikäisenä Vilhelm oli kohdannut salaliittoja ja kapinoita. Muutama hänen holhoajansa oli murhattu ja erityisen vaarallinen oli ollut vuoden 1047 kapina pakottaen hänen lääninherransa Ranskan kuninkaan Henri I lähettämään tukea, kuten oli tapahtunut aiemmin Vilhelmin isän aikana. Hieman sen jälkeen kun ranskalaisjoukkojen avulla Vilhelm sai suurenvoiton Val-ès-Dunesissa 1047, ne palasivat Pariisiin jättäen nuoren herttuan yksin taistelemaan vanhempia ja kokeneempia vihollisiaan vastaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana taistelut Normandiassa jatkuivat.

1050 Vilhelmillä oli jo melkoinen maine, vaikka hän vasta oli vain 22-vuotias, ja Flanderin Balduin V tarjosi hänelle sisarensa kättä. Avioliitto astui voimaan 1050–1052, tarkkaa päivämäärää ei tiedetä, mutta witanin kokoontuessa päättämään Edvardin seuraajasta avioliittoaie oli jo tiedossa. Witanin päätöksen jälkeen arkkipiispaehdokas Robert matkasi keväällä 1051 Roomaan, mutta poikkesi matkallaan Roueniin Vilhelmin luo kertomaan tälle vaalin tuloksesta.

Lontoon piispan valinta

Kun Robert oli poissa Englannista, Godwin perheineen ei jäänyt toimettomaksi. Vaikka he olivat hävinneet äänestyksen arkkipiispasta, perhe oli edelleen vaikutusvaltainen. Sen vuoksi he saivat kuninkaan taivuteltua valitsemaan Lontoon arkkipiispaksi Godwinin pitkäaikainen tukijan Spearhovacin. Edvard hyväksyi tämän appensa ehdokkaan, ja Sperhavoc nimettiin Robert Jumiègeslaiselta vapautuvalle piispanistuimelle.

Kuitenkin kun Robert Jumiègeslinen palasi Roomasta takaisin, oli hän raivoissaan tapahtuneesta ja kieltäytyi vahvistamasta Spearhavocin nimitystä väittäen tämän ostaneen piispanistuimen ja syyllistyneen näin simoniaan, mihin syytöksiin hänellä ei ollut minkäänlaisia todisteita. Kuninkaan tuella Spearhavoc oli Lontoon piispakokelas kesän ja syksyn, jonka jälkeen Robert nimitti paikalle normandialaisen munkki Williamin, joka oli hänen uskollinen kannattajansa Canterburyssä ja myös kuninkaallisen kappelin pappi. Robert aloitti myös kampanjan saattaakseen Godwinin huonoon valoon kuninkaan silmissä.

Robert Jumiègeslaisen kampanja Godwinin mustamaalaamiseksi

Vita Ædwardi Regisin mukaan Edvard oli ”paholaismaisen” normandialaisen neuvoston armoilla, ja ”pääpaholainen” tämän version mukaan oli arkkipiispa Robert Jumiègeslainen:

»Ja niin arkkipiispa Robert väitti kuningas Edvardilla…että hänen veljensä surmaaminen ja tämän miesten verilöyly oli valmisteltu loisteliaan jaarlin neuvojen mukaan, joka silloin myös, kuten jo edellisen kuninkaan aikana, oli ollut kuninkaan pääneuvonantaja ja hän vakuutti kuningasta niin hyvin kuin pystyi, että Godwin oli samalla lailla suunnittelemassa Edvardin itsensä tuhoa.»

Arkkipiispa myös lisäsi, ettei Godwin pelkästään hautonut salaliittoa Edvardia kohtaan, mutta oli myös anastanut arkkipiispan tiluksia. Tästä eteenpäin Edvard jakoi arkkipiispan kiihkeän vihan Godwinin kohtaan ja oli valmis nöyryyttämään jaarliaan kun vain sopiva tilaisuus ilmenisi.

Boulognen kreivi Eustace Doverissa

Boulognen Eustace ratsastaa viiri kädessään. Kuvitus Bayeux´n seinävaatteesta.

Tilaisuus tähän tuli pian sen jälkeen kun Boulognen kreivi Eustace II vieraili Englannissa. Ei ole tiedossa miksi Eustace teki elokuussa 1051 matkansa. Ehkä Vilhelm Valloittaja oli lähettänyt hänet maahan kiitokseksi witanin päätöksestä, mutta luultavinta on, että hänen vierailuunsa oli henkilökohtainen syy, sillä hänen vaimonsa oli kuningas Edvardin sisar. Joka tapauksessa vietettyään muutaman päivän Westministerissä Eustace kumppaneineen palasivat Doveriin, minne he saapuivat illan suussa ja siten liian myöhään jatkaakseen matkaa meren yli Ranskaan. Tällöin seurue vaati yösijaa niin ylimieliseen röyhkeään sävyyn, että raivostuneet kaupunkilaiset nousivat vastarintaan. Yhteenotossa noin kaksikymmentä Eustacin miestä sai surmansa, samoin lukematon määrä kaupunkilaisia. Moni myös haavoittui vakavasti. Raivoissaan Eustace ratsasti takaisin Westministeriin ja vaati kaupunkilaisille rangaistusta. Koska Dover sijaitsi Godwinin mailla, kuningas määräsi jaarlinsa hävittämään ja rankaisemaan kaupunkia.

Godwin joutui vaikean valinnan eteen. Mikäli hän noudattaisi kuninkaallista määräystä ja hyökkäisi Doveriin, hän luultavasti menettäisi oman väkensä tuen; kuninkaan käskyn laiminlyönti puolestaan voisi johtaa vakavaan rangaistukseen. Edellisten kuukausien jännitteet hänen ja hallitsijan välillä saivat Godwinin tarvitsemaan tukea kannattajiltaan ja jaarlikuntansa asukkailta ja vaikka Godwin oli käynyt samantapaisissa olosuhteissa Hardeknutin aikana sotaan Worcesterin asukkaita vastaan, hän kieltäytyi noudattamasta Edvardin käskyä. Sävähdyttävän ja tunteikkaan puheen jälkeen Godwin ilmoitti, ettei uskonut vierasmaalaisen Eustacin kertomukseen tapahtumien kulusta ja pitävänsä parempana kuulla Doverin asukkaita. Dover kuului hänen jaarlikuntaansa. William Malmesburylaisen mukaan ”Godwin, selväpäisenä, vaati, ettei tuomiota voi julistaa, ellei ole kuullut myös riidan toista osapuolta”. Godwin ryhtyi keräämään joukkojaan Beverstoneen.

Godwin provosoi kuninkaan konfliktiin jouduttuaan pois vallan keskiöstä

Vaikka yleisesti Godwinin kapinan on katsottu alkaneen Boulognen kreivin Eustacen Doverin-selkkauksesta, ja vaikka normandialaispuolueen vaikutusvallan kasvun on katsottu osaltaan vaikuttaneen kuninkaaseen, Bertie Wilkerson on vastustanut näitä selitysmalleja, sillä ”se ei todella selitä Edvardin äkillistä raivoa Godwinia kohtaan, suhteettoman ankaraa jopa suhteettomalle kuninkaalle, eikä toisaalta Godwinin kiirettä koota joukkojaan Beverstoneen, ennen mitään vihamielisyyden osoituksia oli todella tapahtunut. Se ei selitä kuninkaan saamaa voimakasta tukea eikä Godwinin nopeaa tappiota.” ja ”Jos perääntyminen ei ollut tavallista Godwinille, joka varsinkin oli oikeassa, oli samalla tavoin yhtä epätavallista käytöstä Edvardilta ottaa moisia energisiä askelia Godwinia kohtaan, vieläpä mennä niin pitkälle kuin karkottaa kuningattarensa Doverin tapahtumien vuoksi.”

Wilkersonin selityksen mukaan Godwin oli aggressiivinen osapuoli, ei Edvard, ja jaarli yritti kapinaa kuningasta vastaan. Hän jatkaa: ”Edvardin voitto 1051 oli monarkian ja kansakunnan voitto mahtavasta ja kapinoivasta jaarlista”. Hypoteesi aggressiivisesta Godwinista on saanut tukea myös muilta historioitsijoilta. Barlow on laskenut Godwinin menettäneen vaikutusvaltaansa jo vuodesta 1046, jolloin hänen ehdokkaansa eivät saaneet kirkollisia virkoja, ja myös muissa asioissa. Tässä tilanteessa kuningas ei voinut tehdä mitään väärää. Kreivi Eustacen toiminta Doverissa antoi kuninkaalle syyn toimia.

Edvard tarvitsi jonkun sotaherran tuen, mutta vuodesta 1047 Godwin oli alkanut menettää vaikutusvaltaansa. Sotilaallisissa asioissa hänen ei onnistunut vakuuttaa Edvardia tanskalaisille tai Flanderille annettavan tuen tarpeesta. Samalla oli toiminut liian hitaasti puolustaessaan Gloucestershireä ja Herfordshireä walesilaisten hyökkäyksiä vastaan. Vuoden 1051 alussa nuoremmat ja nähtävästi kyvykkäämmät sotaherrat tarjosivat vaihtoehdon Godwinin perheelle. Kun Godwinin perhe oli vuoden 1051 alussa juhlimassa Tostigin avioliittoa Flanderin Judithin kanssa, arkkipiispa Robert sai ”heikon” Godwinin vaikuttamaan huonolta mahdollisuudelta kuninkaan seuraajaksi. Tässä vaiheessa varmasti kaikille oli jo selvää, ettei kuningas saisi perillistä ja että hänen seuraajansa täytyy etsiä jostain muualta.

Godwin nousee kuningasta vastaan

Sen lisäksi, että Godwin jätti noudattamatta kuninkaallista käskyä, myös laittoi henkensä vaakalaudalle nostamalla jaarlikuntansa miehet aseisiin Beverstoneen lähelle Gloucesteria, missä kuningas piti majaa ja missä witanin piti kokoontua 7. syyskuuta 1051. Häntä seurasivat hänen seikkailunhaluiset poikansa Svein ja Harald omien miestensä kanssa.

Tapahtumien kulku on jäänyt hieman epäselväksi. Matkalla Godwin vaati kreivi Eustacin asettamista tuomiolle ja luovuttamista hänen käsiinsä rangaistusta varten. Samoin hän vaati kansaa jo kauan terrorisoinutta normandialaista vartiostoa antautumaan. Tällä toimella Godwin ilmeisesti uskoi saavansa nationalistit puolelleen. Arkkipiispa uudisti syytöksensä Godwinia vastaan ja Mantesin Ralf toi joukkonsa paikalle suojellakseen kuningasta. Edvard olisi voinut menettää kaiken, elleivät Mercian jaarli Leofric ja Northumbrian jaarli Siward, jotka olivat jo aiemmin vastustaneet Godwinin perheen vaikutusvallan kasvua, olisi tilanteen huomattuaan marssineet omien joukkojensa kanssa kuningasta tukemaan. Tämä lisäsi sisällissodan mahdollisuutta, vaikka englantilaissotilaat epäröivätkin taistella maanmiehiään vastaan.

Godwinin panttivangiksi luovuttama pojanpoika Hakon. Kuva Bayeux’n seinävaatteesta.

Vastakkain oli kahden hyvin varustetun armeijan miehet. Jaarlit tapasivat witenagemotissa ja päättivät välttää taistelun ja kuningas julisti rauhan kaikille. Sovittiin myös uuden kokouksen pitämisestä Lontoossa myöhemmin samana vuonna. Edvard ilmoitti pitävänsä Godwinia vastaan laillisen oikeudenkäynnin Lontoossa 12. syyskuuta 1051. Kumminkin puolin vaadittiin panttivankeja, ja ehkä juuri tässä vaiheessa Godwin luovutti poikansa Wulfnothin ja pojanpoikansa Hakonin kuninkaalle hyvän tahdon eleenä. Kuningas ilmoitti, ettei anna panttivankeja syytettynä olevalle jaarlilleen.

Jaarleilla oli omia vasalleja ja joukkoja, joihin saattoi tukeutua. Omat joukot koostuivat maanomistajista sekä niistä, jotka olivat suoraan riippuvaisia herrastaan. Godwin kokosi joukkonsa jo aikaisessa vaiheessa, mutta Edvardin onnistui heikentää jaarlinsa miesvahvuutta kutsumalla kokoon fyrdin, vapaiden talonpoikien armeijan. Näin monen omaa maata omistavan Godwinin miehen oli ilmoittauduttava kruunun palvelukseen tai alistuttava maansa menetykseen. Aika oli Edvardin puolella ja matkalla Lontooseen jaarlin joukoista karkasi väkeä. Godwinin tärkeiden miesten lähtö heikensi hänen joukkojaan huomattavasti, vaikka hänelle jäikin vielä miehiä omasta jaarlikunnastaan.

Lontoossa Godwinin vaatimukset eivät saaneet vastakaikua. Jaarlit Siward ja Leofric, jotka olivat paikalla satojen kannattajiensa kanssa, eivät kallistaneet korvaansa Godwinin vaatimuksille, ei myöskään Herefordshiren vaikutusvaltainen jaarli Ralph. Kaiken lisäksi arkkipiispa Robert otti esiin Godwinin syyllisyyden prinssi Alfredin murhaan 1035 sekä syytti tätä salaliitosta, jonka tarkoituksena oli ollut salamurhata kuningas muutama viikko aiemmin. Godwine kiisti syytökset, mutta Edvard ei uskonut appensa vakuutteluja vaan teki selväksi, ettei mikään lievittäisi sitä katkeruutta, jota kuningas tunsi jaarlia kohtaan.

Karkotus

Lontoon kokoukseen Edvard taivutti witenagemotin julistamaan Godwinin pojan Sveinin lainsuojattomaksi ja määräämään Godwinin itsensä sekä hänen poikansa Haroldin nopeasti saapumaan kokoukseen. Anglasaksien kroniikan E-version kuvaa tapahtumaa seuraavasti:

»Kun he olivat saapuneet paikalle, heidät haastettiin (oikeuteen) kokouksessa. Silloin hän (Godwin) pyysi vakuuksia turvallisuutensa suojaksi sekä panttivankeja, jotta hän voisi tulla kokoukseen ja lähteä sieltä, tulematta petetyksi…Sitten jaarli uudelleen pyysi kuninkaalta turvatakuita ja panttivankeja, jotta hän voisi puhdistautua kaikista niistä syytteistä, joita häntä kohtaan oli esitetty. Mutta häneltä evättiin panttivangit ja annettiin viiden päivän turvatakuu maasta poistumista varten.»

Barlowin mukaan Godwin odotti Southwarkissa kuninkaan turvatakuita, eikä koskaan saapunut oikeuden eteen. Sen jälkeen kun piispa Stigand oli tuonut Godwinille lopullisen viestin kuninkaan vihasta ja tilanteen toivottomuudesta, Godwin pakeni.

Godwinin luottomies Stigand.

Alexanderin mukaan Englanti oli sisällissodan partaalla. Godwin halusi kuitenkin välttää poliittisen nöyryytyksen ja myös normandialaispuolue oli halukas etsimään kompromissia. Wincesterin piispa Stigand teki välitysesityksen, joka oli kummankin puolen hyväksyttävissä: Stigandin ehdotuksen mukaisesti kuninkaan syytöksistä luovuttiin, mutta samalla Godwin sitoutui menemään perheineen viideksi vuodeksi maanpakoon. Godwin tarttui nopeasti tarjottuun mahdollisuuteen ja ratsasti arkkipiispa Robertin joukot kannoillaan Thorneysaarelle, mistä hän suurimman osaa perhettään ja lähimpien kannattajiensa kanssa purjehti aartein lastatulla laivalla Flanderiin poikansa Tostigin langon Balduin V:n luokse. Vanhimmat pojat Harald ja Leofric menivät Bristoliin, mistä he purjehtivat Irlantiin. Eric Johnin mukaan kuningas Edvard olisi tappanut Godwinin, ellei olisi päässyt hänestä eroon

Anglosaksien kronikan mukaan ”kukaan Englannissa ei olisi voinut uskoa niin merkittävän asian tapahtuvan, sillä Godwin oli noussut niin mahtavaksi, että hän hallitsi kuningasta ja koko Englantia”. Edvard julisti lainsuojattomiksi myös tämän pojat. Ja kun Godwin poikineen oli poissa tieltä, kuninkaan oli mahdollista ottaa vaimonsa kysymys käsiteltäväksi. Arkkipiispa vaati häntä eroamaan vaimostaan saman tien, mutta siinä tapauksessa hänen olisi odotettu pian naivan jonkun toisen ja saavan perillisen, joten Edvard valitsi vaimonsa sijoittamisen luostariin. Harold Godwininpojalta otettiin pois East Anglian jaarlikunta, minkä kuningas antoi Leofricin vanhimmalle pojalle Ælfgarille. Samoihin aikoihin kuningas takavarikoi Svein Godwininpojalle kuuluneita tiloja ja luovutti ne omalle sisarenpojalleen Ralphille sekä sukulaiselleen Oddalle. Jaarli Godwinin mittavat omistukset eteläisessä Englannissa kuningas otti itselleen.

Englanti Godwinin karkotuksen aikana

Perinteisin tapa tarkastella Godwinin kohtaloa on nähdä se myöhemmän normannivalloituksen alkusoittona ja normandialaisten yrityksenä saada lisää vaikutusvaltaa kuninkaaseen. Miles W. Campbell kirjoittaa: ”vaikka aikalaiskronikat ovat hiljaa tapahtuneesta, on vahvoja aihetodisteita normandialaisten tekemästä maan valloituksesta”. Ajatusta vallanvaihdosta tukee myös kertomus Vilhelm Valloittajan saapumisesta maahan alkuvuodesta 1052. Anglosaksien kronikan mukaan ”pian tuli herttua Vilhelm meren yli mukanaan suuri joukko ranskalaisia”. Oli vierailu totta tai ei, englantilaisille kävi selväksi, että kuningas oli läheisessä liitossa Normandian ja sen hovin kanssa.

Jos kuningas kuvitteli normandialaisten täyttävän Godwinin paikan itsensä ja valtansa puolustajana, hän yliarvioi normandialaisten valmiuden. Pian Godwinin lähdön jälkeen walesilaiset uusivat hyökkäyksensä rajan yli. Lisää sekasortoa rajalle toivat Irlantiin paenneet Harald ja Leofwine, jotka palasivat joukkoineen ryöstelemään Devonin ja Somersetin seutuja.

Godwinin paluu 1052

Normannien suosiminen aiheutti laajalti mielipahaa, mikä auttoi Godwinia nousemaan kansan suosioon. Kesällä 1052 Godwin näki, kuinka voisi johtaa ”kansallista puoluetta”, joka mahdollistaisi paluun sekä pääsyn eroon ulkomaisista kuninkaan neuvonantajista. Paradoksaalisesti Godwinin asemaa paransi myös kuninkaan suorittama suuri omaisuuden takavarikko.

Kun Edvard otti Godwinin perheeltä kaiken omaisuuden, muut Englannin suurista maanomistajista alkoivat pohtia, kenen vuoro tulisi seuraavaksi. Siward ja Leofric olivat aikaisemmin vastustaneet Godwinia. Jos maan rikkaimman perheen omaisuus ei ollut turvassa, ei silloin olisi heidän omansakaan. Jos Godwin palaisi valtaan, eikö muiden jaarlien oman edun mukaista olisi jättää kuningas hänen armoilleen. Tämä dramaattinen ajattelutavan muutos todentui Godwinin palatessa Englantiin kesällä 1052.

Godwin anoi Ranskan kuninkaan Henrik I:n tukemana lupaa palata Englantiin, mutta Edvard kielsi tämän. Godwin purjehti kanaalin yli 22. kesäkuuta 1052. Noustessaan maihin Dungessissa paikalliset ottivat hänet ilolla vastaan, mutta kuninkaalliset joukot pakottivat viikon kuluttua hänet vetäytymään Pevenseyhin Sussexiin. Täältä hän palasi Flanderiin ja mobilisoi melko suuren joukon hyökätäkseen vävynsä ja tämän normandialaisten ystävien kimppuun. Lisäksi Godwin lähetti viestin Irlannissa oleville pojilleen Haraldille ja Leofwinelle, joiden tuli koota miehiä ja saapua rannikolle Wightsaaren lähelle elokuun lopulla.

30. elokuuta mennessä kaikki Godwinin joukot olivat kokoontuneet Etelä-Englantiin, mistä ne matkasivat itään. Kaikkialla he saivat innostuneen vastaanoton, ja kun jaarli kulki satamakaupungista toiseen reittiä Pevensey, Romney, Hythe ja Sandwich satoja vapaaehtoisia liittyi mukaan. Kierrettyään Kentin itäisimmän kolkan joukot purjehtivat pohjoiseen ja saapuivat Thamesille. Hädissään kuningas pyysi apua liittolaisiltaan, jotka vakuuttivat, ettei Lontoo kukistuisi. Maanantaina 14. syyskuuta Godwinin laivat saapuivat Southwarkiin, missä kaupunkilaiset eivät tehneet elettäkään puolustaakseen kuningasta, ja kuninkaalliset joukot jättivät huomiotta käskyt tarttua aseisiin. Seuraavana aamuna kuninkaallinen lähettiläs ehdotti kummallekin osapuolelle rauhanomaista neuvottelua. Godwin vaati maineensa palauttamista sekä perheensä maiden täydellistä palauttamista. Edvard suostui ehtoihin, mikä aiheutti useimpien normandialaisten äkillisen paon kaupungista. Pakenijoihin kuuluivat arkkipiispa Robert, Dorcesterin Ulf ja Osbern Pentecost.

Tiistaina 15. syyskuuta kuningas ja Godwin tapasivat Westministerissä. Polvistuttuaan kuninkaan edessä ja vannottuaan tälle uskollisuutta jaarli antoi vastauksen kaikkiin paenneen arkkipiispan syytöksiin. Tämän jälkeen arkkipiispa julistettiin karkotetuksi ”hänen yritettyään saada aikaan riitaa kuninkaan ja tämän jaarlin välille”. Edvard palautti Godwinille takaisin tämän entisen aseman sekä suostui ottamaan vaimonsa takaisin luostarista.

Viikon kuluttua Harold sai takaisin jaarlikuntansa East Anglian ja syyskuun loppuun mennessä kaikki Godwinin perheen omaisuus oli palautettu heille. Godwin ei syyttänyt muita normandialaisia, ja poliittisesti kunnianhimoton piispa William sai jäädä Lontooseen. Myös Ralph of Mantesin hän jätti rauhaan. Mutta ne, jotka olivat paenneet maasta arkkipiispan kanssa, eivät saaneet lupaa palata. Täten vapautunut Dorcesterin piispanistuin annettiin Wulfwigille ja Canteburyn arkkipiispan istuin Worcesterin piispalle Stigandille. Tämän jälkeen kuningas hallitsi vain nimellisesti.

Godwinin paluuta voi luonnehtia sotilaalliseksi operaatioksi ja jossain määrin ulkomaalaisten maihinnousuksi, sillä Godwin kulki flaamilaisin ja irlantilaisin laivoin ja hänen mukanaan oli pieni joukko ulkomaalaisia merimiehiä ja sotilaita. Samalla sitä voi myös pitää sisäisenä kapinana, jossa hänen omat miehensä nousivat vastustamaan kuningas Edvardia.

Godwinin kuolema 1053

Godwin syö leivän ja kuolee.

Ollessaan kuninkaan luona maanantaina 12. huhtikuuta 1055 Godwin sai ruokapöydässä äkillisen kohtauksen. Hänet kannettiin kuninkaan huoneeseen, missä hän kuoli torstaina 15. huhtikuuta suurissa tuskissa.Normandialainen 80 vuotta myöhemmin kirjoitettu La Estoire de Saint Ædvard le Roi pitää Godwinin kuolemaa lopullisena todisteena hänen pahuudestaan ja näin hakee oikeutusta Normandian herttualle Vilhelm Valloittajalle tämän hyökkäykseen Englantiin 1066. Teoksen mukaan Godwin ja hänen poikansa olivat roistoja jotka ottivat uhrikseen pyhän kuninkaan. Tässä kertomuksessa ruokaa tarjoillut palvelijan toinen jalka liukastui, mutta toinen piti hänet pystyssä. Silloin Godwin laski leikkiä: Niin yksi veli auttaa toista, kun tämä on vaarassa”. Kuningas vastasi tähän: ”Niin olisi myös minun veljeni auttanut minua, jos sinä olisit sallinut hänen elää” Jaarlin kasvot vaihtoivat väriä ja hän otti palan leipää ja sanoi, että syömällä sen hän todistaisi syyttömyytensä. Hän siunasi leivän ja kutsui Jumalan todistajakseen. Leipä kuitenkin tarttui hänen kurkkuunsa, ja kaikki näkivät miten hänen silmänsä kääntyivät nurin, kasvot kalpenivat, hän menetti puhekykynsä ja kuoli. Viimein oli murha todistettu ja kuningas huusi ”Viekää ulos tuo haiseva koira”.

Samanlaista kuvausta ei ole yhdessäkään englantilaisessa aikalaislähteessä, eikä Edvardin myöhempi käytös tue kertomusta: Godwinin poika Harald peri isänsä jaarlikunnan ja vaikutusvallan ja tytär Edith säilytti paikkansa kuningattarena.

Vilhelm Valloittajan moite Godwinia kohtaan 13 vuotta tämän kuoleman jälkeen 1066

Normandialaisten hyökkäystä edelsi voimakas propaganda ja maan valloituksen jälkeen seurasi historian uudelleenkirjoitus. Tämän vuoksi Godwinin toimista on erilaisia tulkintoja ja keskenään ristiriitaisia lähteitä.

Godwin onnistui siirtämään valtansa ja Wessexin jaarlikunta toiseksi vanhimmalle pojalleen Haraldille. Edvard Tunnustajan kuoltua Harald valittiin 6. tammikuuta 1066 Englannin kuninkaaksi. Helmikuussa 1066 Normandian herttua Vilhelm kutsui lähimmät liittolaisensa koolle keskustelemaan hyökkäyksestä Englantiin. Heidän joukossaan olivat hänen velipuolensa Mortainin kreivi Robert ja Bayeuxin piispa Odo, sekä Roger of Beaumont, Walter Gifford, Hugh of Montford, Roger of Montgomery, William of Warren ja William FitzOsbern. Vilhelmillä oli kolme valitusta koskien Harald Godwininpojan kuninkuutta. Ensimmäinen oli kuningas Edwardin veljen Alfredin murha, mistä syytettynä ei ainoastaan ollut Godwin, vaan myös hänen poikansa. Kukaan Englannissa tai muuallakaan ei olettanut, että Godwinin pojilla olisi ollut mitään tekemistä murhan kanssa, olivathan he tapahtuman aikana lapsia. Se ei kuitenkaan estänyt Vilhelmin syytöksiä.

Myös toinen syytös oli muinainen. Godwin ja hänen poikansa olivat ajaneet normandialaiset ja ranskalaiset pois Englannista, erityisesti Canteburyn arkkipiispan Robertin. Vain kolmas syytös ei kohdistunut Godwiniin, vaan Haroldin Vilhelmille vannomaa valaa ja sen rikkomista.

Godwinin perhe

Ælfgifu

Godwinilla ja hänen vaimollaan Gythalla (k. maanpaossa 1069) oli kymmenen lasta.

• Edith Godwinintytär, lapsista ilmeisesti vanhin, Englannin kuningatar 1042. Syksyllä 1066 ryhtyi varmistamaan asemiaan tekemällä kirjan Vita Ædwardi Regis avulla henkistä eroa veljeensä, kuningas Haraldiin ja esiintymään kuningas Edvardin muistolle omistautuneena leskenä. Hän tarjosi Vilhelmin valloitukselle häivähdyksen laillisuutta,eikä koskaan noussut vastustamaan tätä asein, vain rukouksein ja neuvoin. Vilhelm Valloittajan kruunajaisten jälkeen jouluna 1066 Edith sai pitää omaisuutensa. Hän kuoli Englannissa 19. joulukuuta 1075 ja haudattiin miehensä kuningas Edvard Tunnustajan viereen Westministeriin, eikä omien toiveidensa mukaisesti Wiltonin luostariin.
• Svein Godwininpoika, ilmeisesti pojista vanhin, Hertfordshiren jaarli , kuoli maanpaossa 1052. Hänen poikansa Harold oli panttivankina Normandiassa.
• Harald Godwininpoika, East-Anglian jaarli 1045–1053, Wessexin jaarli 1053–1066, Englannin kuningas 1066. Kuoli Hastingsin taistelussa 1066.
• Tostig Godwininpoika, Northumbrian jaarli 1055–1066. Kuoli Stamford Bridgen taistelussa 1066.
• Gyrth Godwininpoika, East-Anglian, Cambridgeshiren ja Oxfordshiren jaarli 1057–1066. Kuoli Hastingsin taistelussa 1066.
• Leofwinen Godwininpoika, Kentin, Essexin, Middlesexin, Hertfordin, Surreyn ja luultavasti Buckinghamshiren jaarli 1057–1066. Kuoli Hastingsin taistelussa 1066.
• Gunnhilda Godwinintytär , lähti veljenpoikiensa kapinan (1068–1069) jälkeen Bruggeen maanpakoon.Hän siirtyi sieltä Tanskaan,mutta palasi pian Flanderiin, koska ei saanut apua kuningas Sven Estridinpojalta. Gunnhilda kuoli Bruggessa 24. elokuuta 1087.
• Ælfgifu Godwinintytär
• Eadgifu Godwinintytär saattaa olla se Harald Godwininpojan sisar, jonka avioliittoa Normandiaan Harald suunnitteli vieraillessaan Vilhelm Valloittajan hovissa 1064. Canterburyilainen munkki Eadmerin mukaan Vilhelm Valloittaja myöhemmin tiedusteli Eadgifua, jolloin Harald Godwininpoika vastasi:"Sisareni, josta kysyt [– –] on kuollut. Jos kreivi haluaa hänen ruumiinsa, voin sen lähettää."
• Wulfnoth Godwininpoika, mainitaan 1051 panttivankina, mutta kuoli 1094 ilmeisesti vapaana miehenä.

Lisäksi Godwinin perhepiiriin kuului ilmeisesti New Ministerin apotti Ælfwig (Ælfwy) (1063–1066) Winchesterissä, joka sai surmansa Hastingsin taistelussa. Myöhemmän tradition mukaan hän oli Godwinin veli. Vaikka Godwinia yleisesti syytettiin kirkon omaisuuden anastajaksi, hänet erityisesti mainitaan New Ministerin lahjoittajana ja hyväntekijänä.

Arvioita Godwinista

Legendasta roistoksi ja takaisin

Lontoo oli Kuut Suuren aikana Pohjois-Euroopan skaldirunouden keskus. Vaurastuttuaan Godwin palkkasi runoilijan ylistämään omia saavutuksiaan ja varmistamaan maineensa kasvun.Hänen elämäkertaansa on myöhemmin sekoittunut myös legendanomaisia piirteitä: kahdennentoista vuosisadan Tristan-versiossa Godoïne (Godwin) on Isoldea vastaan vehkeillyt paha paroni, joka saa surmansa Tristanin ammuttua nuolen hänen silmäänsä.

Normannivalloituksen jälkeen Godwinin maine muuttui sankarista konnaksi ja oli huonoimmillaan sukupolvi valloituksen jälkeen. Jälkimaine alkoi saada jälleen positiivisia piirteitä kolmannellatoista vuosisadalla, kunnes hänen ihailunsa saavutti huippunsa viktoriaanisen ajan historioitsija A. E. Freemanin näkökannassa, jonka mukaan Godwin ja hänen poikansa olivat englantilaisen parlamentarismin airuita ja sankareita.

Aikamme arvioita

DeVriesin (1999) mukaan Godwinia luonnehtii kolme ominaisuutta jotka selittävät sen, kuinka hän nousi valtaan, pysyi siellä ja vielä onnistui siirtämään valtansa pojilleen. Ensiksi Godwinin näyttää olleen kyky kohdata mikä tahansa esiin tullut poliittinen asia ja, huolimatta siitä kuinka hirveältä se aluksi näytti hänen hallinnolleen, lopulta kriisin loputtua hän oli selviytynyt siitä ja jopa hyötynyt. Toiseksi Godwin pysyi lojaalina jokaiselle palvelemalleen kuninkaalle, vaikka oli kahdesti aiheuttaa sisällissodan ja joutui kerran vuodeksi maanpakoon. Kolmanneksi, huolimatta vahvasta poliittisesta asemastaan Englannissa, Godwin näyttää olleen erityisen pidetty saarivaltakunnan asukkaiden keskuudessa. Kaikkia näitä selittää hänen sotilaallinen kyvykkyytensä: hän oli kyvykäs sotaherra, kun Knuut Suuri sitä tarvitsi ja kun kolme muuta kuningasta, Harald Jäniksenkäpälä, Harthaknut ja Edvard Tunnustaja, olivat siitä riippuvaisia.

Howarth (1977) kertoo, kuinka englantilaiset ihailivat Godwinia. Hänen on sanottu olleen lojaali ystävilleen, oikeudenmukainen ja hyvä puhumaan. Kuitenkin erityisesti normandialaisten Godwinista esitetyt arviot olivat nuivia. Guillaume Jumiègeslainen kirjoittaakin:" Siihen aikaan hurja ja häikäilemätön Godwin oli Englannin vaikutusvaltaisin jaarli ja ankarasti piti valtaa suuressa osaa Englannin valtakuntaa, minkä hän oli saavuttanut joko jalojen esivanhempiensa tai väkivallan ja korruption avulla." Samantapaiseen arvioon ovat päätyneet myös osa myöhemmistä historioitsijoista: Trevelyanin (1948) arvion mukaan Godwinin laajat maatilat oli hankittu yhden sukupolven aikana keinoin, jotka eivät ehkä olisi sietäneet lähempää tarkastalua.

R. J. White (1967) katsoo Godwinin perheineen aiheuttaneen anglosaksien vallan kaatumisen. Hänen mukaansa vallan kasaantuminen jaarleille saattoi maan epävakaaseen tilaan ja erityisesti White mainitsee jaarli Godwinin omistushalun, vallanhimon ja sotilaallisen voiman yhteiskuntaa rapauttavan vaikutuksen. Godwinin poikien toimintaa hän kuvaa kohtalokkaaksi Englannin tulevaisuudelle.

Lähteet

• Alexander, M. V. C.: Three crises in early English history. Boston: Universal Press of America, 1998. (englanniksi)
• The Anglo-Saxon Chronicle. Translated by G. N. Garmonsway. London: J. M. Dent & Sons, 1975. ISBN 0-460-10624-4. (englanniksi)
• Barlow, F.: Edward the Confessor. University of California Press, 1970. ISBN 0520016718. (englanniksi)
• Barlow, F.: The Godwins. Great Britain: Pearson Education, 2002. (englanniksi)
• Cannon, J. & A. Hargraves: The Kings & Queens of Britain. Oxford: Oxford University Press, 2001. (englanniksi)
• Clarke, P. A.: The English Nobility under Edward the Confessor. Oxford: Clarendon Press, 1994. ISBN 0198204426. (englanniksi)
• Crouch, D.: The Norman – The history of a Dynasty. London: Hambledon Continuum, 2002. (englanniksi)
• DeVries, K.: The Norvegian invasion of England in 1066. Great Britain: The Boydell Press, 1999. (englanniksi)
• Domesday Book. Editors: A. Williams & G. H. Martin. London: Penguin Books, 2002. (englanniksi)
• Freeman, E. A.: The History of the Norman Conquest. Vol 1. Oxford: Clarendon Press, 1869. (englanniksi)
• Howarth, D.: 1066 the Year of the Conquest. Aylesbury, Great Britain: Hazell Watson & Vinery Ltd, 1977. (englanniksi)
• Ihmiskunnan ajantieto: Maailmantapahtumat vuosiluvuittain n. 600 000 eKr. – 1939 jKr.. (Tanskankielinen alkuteos: Kai Petersen, Hvornår skete det: Verdenshistorisk opslagsbog, 1960.) Suomeksi toimittanut Antero Manninen, avustajana Pentti Papunen. Historiankirjasto. Porvoo: WSOY, 1965.
• Kirkinen, Heikki: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 7. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987.
• Lapidge,M, J. Blair, S. Keynes & D. Scracc.: The Blackwell Encyclopaedia of Anglo-Saxon England. Oxford: Blackwell Publishers Ltd, 1999. (englanniksi)
• Loyn, H. R.: Anglo-Saxon England and the Norman Conquest. Second Edition. England: Longman Group, 1991. (englanniksi)
• Mason, E.: The House of Godwine. The History of a Dynasty. Great Britain: Cambridge University Press, 2004. ISBN 1 85285 389 1. (englanniksi)
• Medieval England. Editors: Paul E. Szarmach, M. Tavormina, J. Rosenthal. London: Garland Publishing, 1998. (englanniksi)
• The Oxford Dictionary of the Middle Ages. Edited by Robert E. Bjork. Oxford: Oxford University Press, 2010. (englanniksi)
• Oxford Dictionary of National Biography. Volume 22. Oxford: Oxford University Press, 2004. (englanniksi)
• Potter, P. J.: Gothic Kings of Britain. USA: McFarlanf & Company, 2009. (englanniksi)
• Sheppard, A.: Families of the King: Writing Identity in the Anglo-Saxon Chronicle. Canada: University of Toronto Press, 2004. ISBN 0802089844. (englanniksi)
• Stenton F. M.: Anglo-Saxon England. Oxford: Clarendon Press, 1947. (englanniksi)
• Trevelyan, G. M.: Englannin historia. 1. osa. Suomentanut Jussi Teljo ja Antero Manninen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1948.
• White, R. J.: A short History of England. Great Britain: Cambridge University Press, 1967. (englanniksi)
• Williams, A.: Æthelred the Unready. Hambledon and London: , 2003. (englanniksi)