Karhu

Wikipedia
Ohjattu sivulta Gobinkarhu
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläinlajia. Sanan muita merkityksiä on erillisellä täsmennyssivulla.
Karhu
Medved mzoo.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Karhut Ursidae
Suku: Karhut Ursus
Laji: arctos
Kaksiosainen nimi
Ursus arctos
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Karhun levinneisyys. Eri alalajit on merkitty eri väreillä.
Karhun levinneisyys. Eri alalajit on merkitty eri väreillä.
Alalajit [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Karhu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Karhu Commonsissa

Karhu (Ursus arctos)[5], aiemmin myös ruskeakarhu eli maakarhu, on Euroopan suurin petoeläin. Se on Suomen ja Venäjän kansalliseläin.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhu on Euroopan suurin maalla elävä petoeläin. Eurooppalaisen ruskeakarhun pituus on 130–250 cm ja hännän pituus on 5–15 cm. Naaraat painavat 60–170 (200) kg, urokset 100–230 (300) kg.[6] Suurin punnittu luonnossa elänyt suomalainen karhu on painanut 373 kg[7]. Kuusamon Suurpetokeskuksessa elävän kesyn Juuso-karhun painoksi on punnittu 483 kg[8]. Pohjoisamerikkalaiset alalajit harmaakarhu ja kodiakinkarhu voivat kasvaa huomattavasti suuremmiksi ja painaa jopa 650 kg. Kaikkein pienin alalaji on syyriankarhu. Karhun turkin väritys vaihtelee miltei mustasta aina vaalean kellanharmaaseen asti, jopa lähes valkoisia tavataan silloin tällöin.[9] Karhun korvat ovat pienet ja pyöreäpäiset, mutta kuitenkin selvästi erottuvat. Karhulla on hyvä kuuloaisti ja monipuolinen äänivalikoima, johon kuuluu muun muassa karjahteluja, murinaa ja vihellysääniä. Vaikka karhu näyttää kömpelöltä, se voi nopeimmillaan juosta jopa 60 km/h. Yleensä karhu liikkuu metsässä hiljaa aistit valppaina.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhu on aiemmin elänyt laajoilla alueilla Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta on vähentynyt monilta alueilta. Amerikassa tavattavat harmaakarhu ja kodiakinkarhu ovat karhun alalajeja, mutta mustakarhu (Ursus americanus) on oma erillinen lajinsa. Alaskan ABC-saarilla elävä ruskeakarhu on läheisempää sukua jääkarhulle kuin muualla maailmassa eläville ruskeakarhuille.[10]

Ruskeakarhu on Euraasiassa yleensä pohjoisten havumetsien laji. Keski-Aasiassa se saattaa kuitenkin elää vuoristoniityillä ja Pohjois-Amerikassa tundralla.

Karhuja on maailmassa yhteensä noin 200 000 yksilöä, suurimmat populaatiot Venäjällä (noin 120 000), Yhdysvalloissa (32 500) ja Kanadassa (21 750). Euroopassa on yhteensä noin 14 000 karhua, Espanjasta Venäjälle ja Skandinaviaan ulottuvalla alueella.[11] Karhu on hävinnyt Britteinsaarilta, hävinnyt tai häviämässä Ranskasta ja vaikeuksissa suurimmassa osassa Keski-Eurooppaa. Euroopan suurin Venäjän ulkopuolinen populaatio on Karpaateilla (4 500–5 000 yksilöä).

Suomessa karhu on silmälläpidettävä laji.[12] Vuonna 2014 Suomessa oli Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan 1 405–1 535 karhua.[13] Karhuja esiintyy koko Suomessa lukuun ottamatta Ahvenanmaata, mutta kanta keskittyy Itä-Suomeen. Karhu kuuluu Suomessa riistaeläimiin.[14]

Talviuni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvella karhut eivät ole liikkeellä, vaan nukkuvat talviunta. Karhun talviuni kestää noin puoli vuotta.

Karhu vetäytyy talvipesään syksyllä loka-marraskuussa, kun ravintoa on enää niukasti tarjolla. Sen ruuansulatus ei ole tarpeeksi tehokas, jotta se saisi tarvitsemansa ravinnon pelkästään kasveista. Se ei myöskään ole taitava metsästäjä, vaan syö yleensä haaskoja. Keväällä karhu herää talviunesta maalis-huhtikuussa, kun auringon sulattama lumi valuu sen pesään. Toisinaan karhun ajaa ylös nälkä, kun sen ruumiin ravintovarastot ehtyvät ennenaikaisesti.

Talvehtiessaan karhu ei virtsaa eikä ulosta. Osan virtsasta se käyttää nesteytyksenomaisesti, ja talvipesän hengitysaukon lähistö haiseekin voimakkaasti. Kevättalvella aukkoa ympäröivä lumi voi jopa olla väriltään kellertävää.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivan Šiškin: Aamu mäntymetsässä, 1886.
Tretjakovin galleria.

Karhujen kiima ajoittuu alkukesään, ja pariutumismenoihin kuuluvat urosten taistelut naaraista. Karhunaaras kantaa pitkään, jopa 270 vuorokautta. Pentuja on yleensä kerrallaan 1–4, ja ne syntyvät talvipesään. Karhunaaras ei saa pentuja joka vuosi, vaan se synnyttää vain 2–4 vuoden välein. Vastasyntyneet pennut ovat sokeita, karvattomia ja vain muutaman sadan gramman painoisia.[15] Pennut oleilevat emonsa seurassa seuraavan vuoden alkukesään asti. Karhu alkaa lisääntyä noin viiden vuoden ikäisenä, ja sukukypsyys jatkuu sen jälkeen pitkään. Karhut elävät luonnossa melko vanhoiksi, jopa 30-vuotiaiksi. Ehkä jopa 40-vuotiaiksi.

Uroskarhujen on todettu tappavan nuoria, alle vuoden ikäisiä karhunpentuja. Tällaisen käyttäytymisen on uskottu kehittyneen siksi, että näin uroksen omat geenit leviävät paremmin.

Karhun pennut lähtevät pesästä kesän aikana.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkiruokaisen karhun pääravintoa ovat kasvikunnan tuotteet, ja talven rasvavaraston keruussa marjat ovat tärkeää ravintoa. Karhu syö myös hyönteisiä, toukkia puista ja muurahaisia mylläämällä muurahaiskekoja. Erityisesti talviunen jälkeen keväällä karhut voivat saalistaa hirviä. Myös mehiläispesien sisältö, kuten hunaja ja toukanalut kuuluvat karhun ravintoon. Karhu voi kuljettaa saalistamansa eläimen puuhun tai haudata sen suohon, jolloin muut eläimet eivät pääse herkuttelemaan haaskalla.

Karhu ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euraasialainen karhu Ursus arctos arctos.
Ruskeakarhu Helsingissä, Korkeasaaren eläintarhassa.

Karhunpalvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Karhunpalvonta

Karhu on ollut muinaissuomalaisille pelätty, mutta myös pyhä ja arvostettu eläin. Karhu on tarinan mukaan laskettu taivaalta Otavan tähtikuviosta (katso myös: karhun synty). Usean pohjoisen kansan mytologiassa karhu on ihmisen sukua, ja ehkä myös muinaiset suomalaiset ovat ajatelleet näin. Karhunpyynnin jälkeen on järjestetty karhun kunniaksi juhlat eli peijaiset, joilla karhua on pyydetty palaamaan ihmisten ravinnoksi metsään. Peijaisperinne on säilynyt näihin päiviin, ja paikoin sitä ollaan aktiivisesti elvyttämässä ja palauttamassa alkuperäisempään muotoon.

Karhun nimityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhulla on useita kiertoilmauksia, kuten mesikämmen, kouvo, kontio, otso, metsän omena, metsän kuningas ja nalle. Myös "karhu" on ollut alun perin kiertoilmaus tarkoittaen eläimen karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ehkä vanhinta ja alkuperäisintä nimitystä vastaa nykyisessä suomen kielessä sana otso. Otso-sana on muunnos sanasta ohto. Ohto taasen on deminutiivi eli hellittelymuoto sanasta oksi, joka on karhun alkuperäinen nimitys. Oksi-sana taipuu kuten sana kaksi. Sanalle on vastineita kaukaisissakin suomensukuisissa kielissä ja se on näissä kielissä ikivanha ja omaperäinen. Nykykielessä sana "nalle" tarkoittaa useimmiten karhun pentua.

Myös germaanisissa kielissä karhusta käytettiin kiertoilmauksia, ja myös karhun nykyinen nimitys on alkujaan kiertoilmaus. Karhun nimi, joka esimerkiksi englannissa on bear, tulee sanasta beowulf, 'mehiläissusi'.

Karhu symboliikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhu on Satakunnan vaakunaeläin ja esiintyy myös Porin ja Euran vaakunassa sekä virallisesta käytöstä poistuneessa Porin maalaiskunnan vaakunassa. Pori tunnetaankin karhukaupunkina, joka on antanut nimensä muun muassa suomalaiselle olutmerkille. Karhuaiheista nimistöä on myös muualla Suomessa. Esimerkiksi Kouvola-nimen perusmuoto kouvo tarkoittaa karhua. Satakunnan ulkopuolella karhu on kuva-aiheena Alahärmän, Alavuden, Enon, Ilmajoen, Isokyrön, Kauhajoen, Kontiolahden, Lapuan ja Pudasjärven kunnanvaakunoissa sekä entisen Karhulan kauppalan vaakunassa. Myös eteläkarjalaisen Nuijamaan virallisesta käytöstä poistuneessa vaakunassa on kuvattuna nuijaa pitävä karhun kämmen.

Heraldiikassa karhu symboloi toisaalta ahneutta, koska karhu on perso hunajalle, mutta myös voimaa. 1930-luvun ehdotuksessa Suomen suureksi valtakunnanvaakunaksi oli kilvenkantajina kaksi karhua. Venäjä symboloidaan usein karhuun.

Karhun ja ihmisen kohtaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaalisti käyttäytyvä erämaakarhu väistää ihmistä luonnossa, mikäli tämä vain on mahdollista ja mikäli ihminen ei syystä tai toisesta herätä pedon luontaista saalistusvaistoa. Karhu kuitenkin saattaa puolustaa aggressiivisesti pesäpaikkaansa, ja varsinkin emokarhu, joka on liikkeellä pentunsa kanssa, saattaa hyökätä ihmisen kimppuun tulkitessaan tilanteen vaaralliseksi pennulle. Useimmiten karhut kuitenkin pakenevat ihmisen haistaessaan, ja tämän vuoksi metsässä kävellessään kannattaakin pitää mahdollisimman kovaa meteliä. Karhujen hyökkäykset ihmisten kimppuun ovat äärimmäisen harvinaisia.[16]

Nuoret karhut nauttivat vesileikeistä.

Viimeisen sadan vuoden aikana karhu on tiettävästi surmannut Suomessa vain yhden ihmisen:[17] vuonna 1998 karhu tappoi ruokolahtelaisen miehen lenkkipolulla. Mies oli lenkillään joutunut tilanteeseen, jossa hän oli karhuemon ja sen pennun välissä. Mies yritti juosta karhua pakoon ja hämätä sitä heittämällä paitansa emon päälle. Karhu juoksi miehen kiinni. Tutkimusten mukaan karhu oli huitaissut käpälällään miestä takaapäin kaulavaltimoon. Kuolinsyy oli ilman pääseminen verenkiertoon ja lopulta sydämeen. Tutkimustuloksista kertoneen Ilta-Sanomien mukaan karhu ei ollut juuri lainkaan purrut tai raadellut uhriaan.

Toukokuussa 2006 karhu hyökkäsi lenkillä olleen naisen kimppuun Hankasalmella. Karhu raateli lenkkeilijän jalkaa, mutta pakeni naisen potkaistua eläintä kuonoon. Päällekarkaustapauksia tiedetään tapahtuneen lähinnä erilaisissa metsästykseen liittyvissä tilanteissa. Vuonna 2007 hirvenmetsästyksen alettua sattui eri puolilla Suomea kolmen viikon sisään kolme tapausta, jossa hirvenmetsästäjä omien sanojensa mukaan joutui ampumaan päälle karanneen karhun muutaman metrin etäisyydeltä itsepuolustukseksi. Heinäkuussa 2009 karhu puri lenkillä ollutta naista Lappeenrannassa. Nainen joutui sairaalahoitoon. Televisioon ilmaantuneessa viranomaistiedotuksessa kehotettiin ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa. Poliisi ampui naista purreen karhun ja sen kaksi nuorta pentua, joita emo oli pyrkinyt puolustamaan. Karhu ei ollut aiheuttanut naiselle pahoja vammoja. [18][19][20] Maailmanlaajuisesti muutamia ihmisiä joutuu vuosittain karhun surmaamaksi.[21]

Tunnetaan useita tapauksia, jolloin karhu on raadellut lammas- tai nautakarjoja, ja mehiläishoitajille hunajan makuun päässyt karhu saattaa muodostua todelliseksi riesaksi, joka säännöllisesti käy "korjaamassa" satoa mehiläistarhoissa. Siksi mehiläishoitajat voivat joutua suojaamaan pesiään karhulta erilaisilla pelotteilla.

Karhu voi kaivella komposteja tai syödä viljelyksiltä jopa taajama-asutuksen lähellä, jolloin se saattaa tottua ihmisiin. Tällaiset kaupunkikarhut koetaan vaarallisiksi, ja niiden kaatoon saattaa saada poikkeusluvan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McLellan, B.N., Servheen, C. & Huber, D. (IUCN SSC Bear Specialist Group): Ursus arctos IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 13.7.2014. (englanniksi)
  2. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Ursus arctos Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 14.1.2012. (englanniksi)
  3. a b c Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 80–83. (Englanninkielinen alkuteos The Encyclopedia of Mammals 1, sarjassa World of animals). Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. a b c Elo, Ulla & Koivisto, Ilkka ym. (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 2: Nisäkkäät, s. 124–138. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X.
  5. Nisäkäsnimistö (Exel-tiedosto)
  6. Lauri Siivonen: Pohjolan nisäkkäät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01443-9.
  7. Malinen, Jere: Kuvaushaaskat kasvattavat Kainuun karhujen kokoa. Metsästys ja kalastus, 2006, nro 12, s. 22–23.
  8. Mahtikarhu Juuso punnittiin Kuusamossa - katso video
  9. Valkoinen karhu liikkuu Joensuun seudulla HS.fi. 11.7.2008. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 28.7.2008.
  10. Ned Rozell, The Brown Bear: Father of the Polar Bear?
  11. Brown Bear The Bear Planet. Viitattu 28.7.2008. (englanniksi)
  12. Karhu Luontoportti.com. Viitattu 4.6.2014.
  13. Karhujen määrä väheni hieman 12.5.2014. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Viitattu 4.6.2014.
  14. Metsästyslaki 28.6.1993/615 §5
  15. Nalle.fi 8.8.2006: Karhu eli maakarhu (Ursus arctos) Luettu 18.12.2010
  16. Katajisto, Jonna: Näin pärjäät karhun naapurina (Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2004) Tiede.fi. 31.3.2005. Sanoma Media Finland. Viitattu 20.5.2014.
  17. Virve Pohjanpalo: Metsänherran tassunjäljillä Yliopisto-lehti. 2/07. Helsinki: Helsingin yliopisto. Viitattu 28.7.2008.
  18. Hirvestäjä ampui karhun Kortesjärvellä Ilta-Sanomat. 14.10.2007. Helsinki: Ilta-Sanomat. Viitattu 28.7.2008.
  19. Metsästäjä: Karhu tuli suoraan kohti Ilta-Sanomat. 28.10.2007. Helsinki: Ilta-Sanomat. Viitattu 28.7.2008.
  20. Hirvenmetsästäjät ampuivat uroskarhun Ranualla Kaleva.plus. 11.10.2007. Oulu: Kaleva Kustannus Oy. Viitattu 28.7.2008.
  21. Lenkkeilijää purrut karhu ammuttiin Lappeenrannassa MTV3. 03.07.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bieder, Robert E.: Pieni karhukirja. (Bear, 2005.) Suomentanut Jani Kaaro. Helsingissä: Ajatus, 2008. ISBN 978-951-20-7659-8.
  • Leinonen, Antti; Suominen, Teuvo: Suomen karhu. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11575-8.
  • Leinonen, Antti: Ison karhun alla. Kuvat ja kuvatekstit: Antti Leinonen. Teksti: Heikki Willamo. 2. uudistettu painos. Helsinki: Bildit: Suomen Luonnonsuojelun Tuki, 2008. ISBN 978-952-92-2795-2.
  • Mäensyrjä, Pentti: Korpiemme kontio eilen, tänään, huomenna. Hämeenlinna: Karisto, 1971.
  • Nyholm, Erik S.; Kemilä, Eero: Ruskeakarhu. Porvoo: WSOY, 1990. ISBN 951-0-14696-X.
  • Oksanen, Auli 2007: Karhu, kontio, ohto ja otso : Karhun nimitysten kielellisillä lähteillä. Pro gradu -tutkimus. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200801091012
  • Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X.
  • Rautiainen, Lassi; Härkönen, Pertti: Karhu, metsien kuningas. Kajaani: Articmedia, 1990. ISBN 951-95376-2-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]