Gliasolu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Gliasolut (gliosyytit, lat. gliocytus) eli hermotukisolut ovat hermotukikudoksen (neuroglia) muodostavia soluja,[1] ja niitä on hermokudoksessa paljon enemmän kuin hermosoluja eli neuroneja. Nimitys ”gliasolu” juontuu kreikan sanasta glia ’liima’, koska 1800-luvulla oletettiin, että gliasolujen tehtävä olisi jotenkin pitää hermokudos koossa. Tällaista tehtävää niillä ei kuitenkaan ole osoitettu olevan.[2] Niiden katsotaan silti antavan hermosoluille mekaanista tukea.[3]

Keskushermoston hermotukisolut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fluoresenssimikroskooppikuva oligodendrosyytistä

Aivoissa on gliasoluja ehkä noin kolme kertaa niin paljon kuin hermosoluja.[2]

Oligodendrosyytit muodostavat myeliinituppea aksonien ympärille.

Alan Peters ehdottaa (2004) histologisten tutkimusten perusteella, että NG2-proteiinia ekspressoivat solut, jotka (tai joista osa) ilmeisesti ovat oligodendrosyyttien prekursorisoluja, tulisi lukea omaksi gliasolutyypikseen. Hänen mukaansa ne eroavat antigeenisesti ja mikroskooppiselta rakenteeltaan muista gliasoluista ja niillä on ilmeisesti muitakin tehtäviä kuin oligodendrosyyttien muodostus. Hän ehdottaa näiden NG2-positiivisten solujen nimitykseksi ”β-neurogliasolu”, koska Reyners ym. löysivät solutyypin tutkimuksissaan 1980-luvulla ja käyttivät nimitystä ”β-astrosyytti”, kun luulivat niitä astrosyyttien alatyypiksi. [4]

Astrosyyttien tärkein tehtävä on pitää huolta hermosolujen kemiallisesta tasapainosta. Niiden perivaskulaariset ulokkeet ovat kosketuksissa keskushermoston hiussuonien endoteelisolujen kanssa, ja niin astrosyytit osallistuvat veri-aivoesteen muodostamiseen. Astrosyytin ulokkeista osa on siis kosketuksissa hiussuoniin, osa hermosoluihin, ja näin ne huolehtivat hermosolujen ravinto- ja kuona-aineiden siirtämisestä.[3] Astrosyyttejä on muodoltaan kahdenlaisia: säikeisiä (etenkin valkeassa aineessa) ja protoplasmisia (etenkin harmaassa aineessa). [5] Jotkin astrosyyteistä saattavat olla luonteeltaan hermokudoksen kantasoluja.[2]

Mikrogliasolut poistavat hermokudoksesta solujätettä eli toimivat kuin makrofagit; jotkut neurobiologit katsovatkin niiden olevan makrofagien alatyyppi. Mikrogliasolut myös erittävät viestiaineita, etenkin sytokiineja, jotka liittyvät paikalliseen tulehdusreaktioon. [2]

Ependyymi on neuroepiteeliä, joka verhoaa aivokammioiden pintaa. Ependyymisoluilla on mikrovilluksia ja värekarvoja, jotka vaikuttavat aivo-selkäydinnesteen kiertoon. [6]

Ääreishermoston hermotukisolut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schwannin solut (neurolemnosyytit) tukevat sekä myelinisoituneita että myeliinitupettomia aksoneita. Ne auttavat solujätteen poistossa ja ohjaavat vahingoittuneen aksonin uudelleen kasvamista. Myeliinitupen muodostus tapahtuu niin, että Schwannin solu kiertyy moninkertaisesti tiukasti aksonin ympärille. Solukalvokerrokset tiivistyvät niin, ettei niiden väliin jää juuri lainkaan solulimaa, ja muodostavat myeliinitupen. Yksi Schwannin solu muodostaa myeliinitupen 0,08–0,1 millimetrin matkalle aksonia. [3]

Satelliittisolut ympäröivät hermosolujen soomia hermosolmuissa. Ne luovat mikroympäristön hermosoluille: eristävät soomat ja toimivat aineiden kulkureittinä hermosolun ja solunulkoisen tilan välillä. Niiden tehtävä on siis samanlainen kuin Schwannin solujen lukuun ottamatta sitä, etteivät ne muodosta myeliiniä. [3]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. MOT Lääketiede 2.0 s.v. neuroglia
  2. a b c d Purves, Dale et al. (toim.): Neuroscience, s. 9–10. Sinauer Associates, Inc., 2008. ISBN 978-0-87893-697-7. (englanniksi)
  3. a b c d Ross, Michael H. ja Pawlina, Wojciech: Histology. A Text and Atlas, s. 329–335. Fifth Edition. Lippincott Williams & Wilkins, 2006. ISBN 978-0-7817-7221-1. (englanniksi)
  4. Peters, Alan: A fourth type of neuroglial cell in the adult central nervous system. Journal of Neurocytology, toukokuu 2004, 33. vsk, nro 3, s. 345–357. Springer Netherlands. ISSN 0300-4864 (Print) ISSN 1573-7381 (Online). (englanniksi)
  5. Astrosyytti Solunetti. 2006. Viitattu 5.12.2009.
  6. Ependyymi Solunetti. 2006. Viitattu 6.12.2009.