Gilalisko
| Gilalisko | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Matelijat Reptilia |
| Lahko: | Suomumatelijat Squamata |
| Osalahko: | Vaskitsamaiset Anguimorpha |
| Heimo: | Myrkkyliskot Helodermatidae |
| Suku: | Heloderma |
| Laji: | suspectum |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Heloderma suspectum |
|
| Katso myös | |
Gilalisko eli gilahirviö[2] (Heloderma suspectum) on Yhdysvaltain lounaisosien ja Meksikon luoteisosien Sonoran aavikolla elävä myrkyllinen lisko. Gilalisko liikkuu kömpelösti, mutta puree kivuliaasti. Lisko tarraa tukevat leukansa saaliseläimeen ja valuttaa haavaan myrkyllistä sylkeä, myrkky valmistuu kahdessa alaleuan takaosan rauhasessa. Gilalisko rusentaa saaliinsa vahvoilla lihaksikkailla leuoillaan, joissa on pitkät ja terävät hampaat, lopuksi se ahmaisee murskaamansa ja lamauttamansa uhrin pää edellä sisuksiinsa. Gilaliskon häntä toimii rasvavarastona. Kylmillä säillä gilalisko lepää ja paastoaa, jolloin se ylläpitää elintoimintojaan häntänsä rasvaa kuluttamalla. Gilaliskon syljestä on eristetty eksendiini-4-peptidi, josta on kehitetty aikuistyypin diabeteksen hoidossa lääkkeenä käytettävä synteettinen johdannainen eksenatidi. Se vaikuttaa samoin kuin ihmisen oma suolistohormoni GLP-1[3].
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gilalisko kasvaa 45–55 senttimetriä pitkäksi, josta häntä muodostaa 10–20 senttimetriä. Painoa liskolla on 4–5 kiloa. Ruumis on litteä, vankkarakenteinen ja roteva. Pään suomut ovat leveät ja litteät, mutta selästä, raajoista ja kyljestä pyöreät ja nystyrämäiset. Ruumiin takaosassa ja hännässä suomurivit eivät ole yhtä säännöllisiä kuin eturuumiissa. Jalat ovat lyhyehköt ja tukevat. Jaloissa on viisi varvasta, joissa on vahvat kynnet. Väritys vaihtelee paljon. Yleensä pään yläosassa, vartalossa ja raajoissa näkyy marmorimainen kuviointi ja juovia tai oranssin, vaaleanpunaisen sekä mustan ja ruskean muodostamaa verkkokuviointia. Leuka, kaula, kuononpää ja pään sivut ovat yleensä tummat ja niitä koristavat oranssit tai vaaleanpunaiset kyhmyt. Hännässä on poikkijuovia. Vatsa on oranssi tai vaaleanpunainen ja siinäkin näkyy ruskeaa tai mustaa mosaiikkikuviointia.
Väritys tekee gilaliskosta kirjavan ja antaa hyvän suojavärin, minkä ansiosta liikkumatonta gilaliskoa on vaikea erottaa maastosta. Gilaliskon myrkkyrauhaset ovat alaleuassa poskien alaosan kohdalla. Myrkkyrauhaset ovat muuntuneita sylkirauhasia ja niitä on useita. Myrkky valuu uhriin tiehyitä kautta, mutta gilaliskon on purtava jonkin aikaa ennen kuin myrkkyä erittyy riittävästi. Gilaliskon leuat ovat erittäin vahvat ja jos lisko puree esimerkiksi ihmisen kättä, sitä on lähes mahdoton saada paljain käsin irti. Terve ihminen selviää yleensä liskon puremasta, mutta heikkokuntoinen tai lapsi on jo vakavassa vaarassa. Myrkky lamauttaa hengityselimistön, joten uhri tukehtuu vähitellen. Myrkky laajentaa valtimoita, hidastaa sydämen toimintaa sekä estää verta hyytymästä. Petoeläimet jättävätkin myrkyllisen liskon rauhaan.
Gilaliskon hampaat ovat pitkät ja terävät. Suussa elää tulehduksia aiheuttavia bakteereja, jotka voivat olla yhtä vaarallisia kuin myrkky. Silmät ovat likinäköiset ja lisko näkee saaliin tai muun vastaantulijan vasta lähietäisyydellä. Hajuaisti sitä vastoin on erinomainen. Coloradosta on löydetty gilaliskon 30–40 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja, ja gilalisko on muuttunut erittäin vähän noista ajoista.
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gilalisko elää Sonoran aavikolla Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Yhdysvalloissa sitä tavataan Arizonassa, Kalifornian kaakkoisosissa, Utahin lounaisosissa, New Mexicossa ja Nevadassa, Meksikossa Baja Californian ja Sonoran osavaltioissa. Gilalisko viihtyy kuivilla tai puolikuivilla aavikoilla ja vuoristojen alarinteillä sekä jokia ja kanjoneita reunustavilla tasangoilla ja pensaikkomailla. Alueella lämpötila voi nousta kesäpäivisin jopa 50 celsiusasteeseen ja talvella on kylmää, jolloin gilaliskon täytyy horrostaa. Säännöllinen vedensaanti on välttämätöntä. Lajin nimi tulee Arizonassa virtaavasta Gila-joesta.
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gilalisko viettää 95 prosenttia ajastaan maakolossa ja viettää siellä koko kuivan kauden. Se selviää kolossa häntäänsä varastoiman rasvavaraston avulla. Vasta kesä–syyskuussa lisko tulee esiin piilostaan ja lähtee ravinnonhakuun. Ruokaa se löytää lipomalla kielellään ja analysoimalla hajumolekyylejä. Gilalisko suosii hitautensa takia helppoja saaliita, kuten matelijoiden ja lintujen munia sekä pienten nisäkkäiden poikasia. Tällaista ravintoa on sadekauden aikana tarjolla runsaasti, joten se on hyvää aikaa kartuttaa rasvavarastoa. Saaliin gilalisko nielee pää edellä, jos se ei ole liian suuri. Suuret munat se rikkoo ja latkii sisällön. Se saalistaa myös aktiivisesti erityisesti muita matelijoita, jotka se tappaa myrkyllään. Vaikka saalis pääsisi karkuun, se menehtyy nopeasti myrkkyyn ja gilalisko löytää saaliinsa hajujälkeä seuraamalla. Eräs yksilö eli vankeudessa yli kolme vuotta syömättä kuluttaen hitaasti häntänsä rasvavarastoa. Vettä lisko kuitenkin tarvitsee säännöllisesti.
Gilaliskolla on vain vähän vihollisia ja pedot jättävät sen rauhaan yleensä heti kun vain tunnistavat sen. Jos kojootti erehtyy hyökkäämään sen kimppuun, se ei tee sitä enää toiste, jos jää henkiin. Pienempi peto kuten kissa kuolee varmasti. Gilaliskot ovat immuuneja oman lajinsa myrkylle, minkä lisäksi myös sammakot kestävät myrkkyä tuntemattomasta syystä. Ihmisellä purema aiheuttaa hikoilua, oksentelua ja usein myös tajunnan menetyksen. Puremakohta paisuu ja mustuu. Toipuminen puremasta voi viedä kuukausia. Gilalisko puree kuitenkin vasta ärsytettynä ja on melko vaaraton.
Gilaliskojen kiima on todennäköisesti heinäkuussa ja vajaan kuukauden kuluttua gilaliskonaaras kaivaa ennen munintaa noin kymmenen sentin syvyisen kuopan kosteaan hiekkaan lähelle pensaita, jotta munat olisivat suojassa auringonpaisteelta. Useimmiten lähellä on jokin juomapaikka. Naaras munii kerralla korkeintaan 13 munaa. Munat ovat ohutkuorisia ja 3,5–7 sentin pituisia. Munittuaan naaras peittää munat hiekalla. Poikaset kuoriutuvat noin kuukauden kuluttua muninnasta. Ne ovat kuoriutuessaan 10 sentin pituisia ja muistuttavat aikuisia. Poikaset lähtevät heti pesältä ja alkavat etsiä ravintoa. Muutamassa vuodessa ne kasvavat täyteen kokoonsa. Gilaliskot elävät erakkoina. Gilalisko elää luonnossa noin 20 vuotta, vankeudessa jopa 40 vuotta.
Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gilaliskojen määrä on jatkuvasti pienentynyt, koska sen elinalueita katoaa puuvillapeltojen, laitumien, vihannesviljelmien ja asutuksen tieltä. Gilaliskoa uhkaa myös pyynti sen erikoisen ulkonäön takia, ja sitä pyydetään lemmikiksi usein laittomasti ja kuljetetaan ulkomaille. Laji lisääntyy vankeudessa huonosti, joten on tärkeää, että luonnossa säilyy elinvoimainen kanta. Laji on vaarantunut.
Viittaukset populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gilaliskon käyttö ihmistä kuvaavana sanana sai suosionsa Rupaul’s Drag Race All Stars -tositelevisiosarjasta.
Simo Penttilä käyttää gilaliskoa erään rikollisen peitenimenä samannimisessä Punavyö-sarjan kirjassaan.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Koivisto, I.; Terhivuo, J.; Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
- Lahti, S.; Heikkilä, M. & Viitanen, J. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja Osa 5: Kalat, sammakkoeläimet, matelijat. WSOY, 1980. ISBN 951-0-08250-3.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Hammerson, G.A., Frost, D.R. & Gadsden, H.: Heloderma suspectum IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2007. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.6.2014. (englanniksi)
- ↑ Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 1. Aarnikotka–Iibikset, s. 253. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01065-4.
- ↑ Vuorela, Pia & Fallarero, Adyary: Luonto on lääkekehityksen aarreaitta. Sic! Lääketietoa Fimeasta, 4.10.2016, nro 3. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 16.1.2020. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)