Giacomo Casanova

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Casanova” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Giacomo Casanovan muotokuva. Piirtänyt 1750-1755 veli, taidemaalari Francesco Casanova.

Giacomo Girolamo Casanova (2. huhtikuuta 1725 Venetsia4. kesäkuuta 1798 Dux, Böömi, nyk. Duchcov, Tšekki) oli venetsialainen seikkailija ja kirjailija. Hän on erityisen kuuluisa elämäkertansa Histoire de ma vie ansiosta, jossa hän kertoo skandaalien värittämästä elämästään ja lukuisista naissuhteistaan. Nykyajan ihmisten käsitys perustuu elämäkerran osittain fiktivisoituun versioon; Suomessa casanova tarkoittaakin yksinomaan naistenmiestä.

Casanova ehti elämänsä aikana toimia upseerina, viulistina, vakoojana ja diplomaattina, ja hän oli vankina Venetsian vankilassa, josta oli "mahdotonta paeta" mutta josta hän kuitenkin onnistui karkaamaan. Elämänsä loppupuolella Casanova toimi kirjastonhoitajana. Hän kuului myös vapaamuurareihin. Hänen uskotaan sairastaneen kuppaa, jota hän muistelmiensa mukaan hoidatti useita kertoja[1].

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruussvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giovanni Giacomo Casanova syntyi Venetsiassa vuonna 1725 näyttelijätär Zanetta Farussin ja näyttelijä Gaetano Giuseppe Casanovan vanhimpana lapsena. Hänelle syntyi myöhemmin vielä viisi sisarusta. Farussin ammatin vuoksi on esiintynyt epäilyä, että joidenkuiden tai kaikkien isä saattaisi olla joku muu; Giacomo itse epäili isäkseen Michele Grimania, jonka suku omisti San Samuelen teatterin, jossa vanhemmat olivat työskennelleet; tietoa ei kuitenkaan mainita Giacomon elämäkerrassa.

Giacomon isä kuoli hänen ollessaan kahdeksan. Hänen äitinsä lähetti Giacomon alkeiskouluun Padovaan tämän yhdeksäntenä syntymäpäivänä ja palasi itse Venetsiaan. Grimanit huolehtivat hänen koulunkäyntinsä kustannuksista. Koulussa hän osoitti suurta lahjakkuutta. Kuusitoistavuotiaana hän valmistui lakimieheksi Padovan yliopistosta opiskeltuaan moraalifilosofiaa, kemiaa, matematiikkaa ja lakia. Hän oli myös kiinnostunut lääketieteestä ja myöhemmin elämässään harmitteli, ettei ollut hankkiutunut lääkärinuralle. Myöhemmin hän osoitti luontaista lahjakkuutta amatöörilääkärinä[2].

Uran alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Casanova palasi vuonna 1739 Venetsiaan,[3] jossa hän aloitti kirkollisen uransa apottina. 76-vuotias Venetsian senaattori Alvise Gasparo Malipiero tutustutti hänet seurapiireihin ja opetti hänelle seurapiirielämän taitoja. Casanovan kirkollinen ura jäi lyhyeksi ja skandaalien värittämäksi. Tämän jälkeen hän kertoo olleensa Venetsian armeijan upseerina Konstantinopolissa ja myöhemmin Korfulla, mutta nuo 1740-luvun alkupuolen vuodet ovat tulkinnanvaraisia[4]. Kyllästyttyään armeijan liian hitaaseen urakehitykseen hän palasi Venetsiaan ja toimi viulistina San Samuelen teatterissa, joka oli yhä Grimanien omistuksessa. 21-vuotiaana hän pelasti Bragadin-sukuun kuuluvan venetsialaisen aatelisen hengen; tämä tuki häntä myöhemmin rahallisesti. Vuonna 1748 Casanova joutui lähtemään Venetsiasta sotkeuduttuaan uusiin skandaaleihin: pilailutarkoituksessa haudasta kaivettu kalmo säikytti uhrinsa niin perusteellisesti, että tämä vaipui koomaan loppuiäkseen; lisäksi Casanova joutui vastaamaan raiskaussyytteeseen, josta hänet kuitenkin vapautettiin.

Pakolaisena ja ritarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietettyään aikaa Pariisissa, Dresdenissä, Prahassa ja Wienissä, Casanova palasi kotikaupunkiinsa Venetsiaan vuonna 1753[5]. Vuonna 1755 hänet vangittiin ja tuomittiin kerettiläisyydestä Venetsian inkvisitiossa viideksi vuodeksi dogen lyijykattoisen vankilan Lyijykammioon[6]. 1. marraskuuta 1756 Casanova pakeni tästä vankilasta[7], josta kukaan ei ollut aiemmin päässyt pakoon, niin väitettiin, vaikka se ei tosiasiassa pitänyt paikkaansa[8]. Casanova pakeni Pariisiin, jonne hän saapui 5. tammikuuta 1757, [9] samana päivänä, kun Robert-Francois Damiens yritti murhata Ludvig XV:n.

Pariisissa hän osallistui ensimmäisten valtiollisten arpajaisten järjestämiseen, mikä salli hänen kerätä suuren omaisuuden. Markiisitar Jeanne d'Urfé otti hänet suojelukseensa. Hän esiintyi taitavasti ruusuristiläisenä ja alkemistinä ja pystyi näin tutustumaan useisiin aikakautensa vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin. Näiden joukossa olivat Madame de Pompadour, Kreivi Saint-Germain, Jean le Rond d'Alembert ja Jean-Jacques Rousseau. Vuonna 1758 hän sai tehtäväkseen valtion joukkovelkakirjojen myynnin Amsterdamissa. Tästä tehtävästä hän sai niin paljon rahaa, että pystyi perustamaan oman silkkitehtaansa seuraavana vuonna. Suuri osa varoista kuitenkin kului suhteisiin naispuolisten työntekijöiden kanssa, ja Casanova joutui pian velkavankeuteen, mistä hän kuitenkin vapautui markiisitar d'Urfen vaikutuksesta. Myytyään loput omaisuudestaan Casanova matkusti täyttämään uutta tehtävää Alankomaihin, missä hän kuitenkin epäonnistui ja joutui pakenemaan Stuttgartiin, jossa hän menetti loputkin omaisuudestaan.

Paavi Klemens XIII myönsi Casanovalle ritarikunnan jäsenyyden. Vuonna 1761 Casanova edusti Portugalia Augsburgin kongressissa, jonka Ranska oli järjestänyt yrittäessään välittää seitsenvuotisen sodan loppumaan. Maanpakolaisvuosinaan Casanova kävi kaikissa Euroopan tärkeimmissä kaupungeissa, joista monesti hänet karkotettiin skandaalien takia.

Vuonna 1766 Casanova haavoittui pistoolikaksintaistelussa kreivi Franciszek Ksawery Branickin kanssa. Taistelu käytiin italialaisen näyttelijättären vuoksi. Taistelun vuoksi hänet karkotettiin Varsovasta.

Hän sai luvan palata Venetsiaan 1774 oltuaan kahdeksantoista vuotta maanpaossa, mutta hänet karkotettiin taas vuonna 1783, koska hän oli kirjoittanut satiirin Venetsian ylimystöstä; satiiri oli ainoa kerta, kun hän julkisesti ilmoitti Grimanin isäkseen.

Eläkevuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Casanova vuonna 1788.

Casanova jäi "eläkkeelle" 1785 palkkautuessaan kreivi Joseph Karl von Waldsteinin kirjastonhoitajaksi tämän Duxissa, Böömissä sijaitsevaan linnaan. Täällä hän kirjoitti elämäkertansa, joka oli hänen kuollessaan vasta kokoamisvaiheessa. Hänen elämänsä linnassa oli tylsää, kivuliasta ja turhauttavaa. Casanova kuoli 4. heinäkuuta 1798. Hänen viimeisten sanojen kerrotaan olleen "Olen elänyt filosofina ja kuolen kristittynä".

Naistenmiehen maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Casanova tutustui seksiin ensimmäistä kertaa ilmeisesti 11-vuotiaana, kun hänen opettajansa nuorempi sisar tyydytti hänet kädellään, ja menetti poikuutensa 16-vuotiaana kahdelle aloitteelliselle sisarukselle. Hänellä lienee ollut yli 200 rakastajatarta, joista monet käyttivät hyväkseen hänen ystävällisyyttään ja anteliaisuuttaan. Näiden joukossa oli nunnia, kurtisaaneja ja aatelisvaimoja, jotka olivat paossa aviomiehiään. Hänen elämänsä suurin rakkaus, "Henriette" (todennäköisesti Adelaide de Gueidan), oli paossa aviomiestään ja käytti Casanovaa hyväkseen hankkimalla turvallisen pakotien ja eli siekailematta tämän kustannuksella. Lontoossa taas 16-vuotias kurtisaani Marianne de Charpillon saattoi Casanovan sekaisin kiusoittelullaan, mikä lopulta tuhosi tämän maailman tunnetuimman naisenkaatajan itsetunnon. On sanottu, että Casanovan ainoa kosto Charpillonille oli ostaa papukaija, opettaa se sanomaan "Charpillon on suurempi huora kuin äitinsä", ja myydä se takaisin kauppaan.

Kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Casanovasta tuli kirjailija vasta myöhemmällä iällä hänen elettyään ensin seikkailijan elämän. Hannu Mäkelän mukaan hänestä tuli kirjailija "vähitellen kuin vahingossa, iän ja pettymysten painon alla". Hän kirjoitti aluksi italiaksi, mutta siirtyi pian ranskaan, joka oli aikakauden sivistyneistön kieli.[10]

Casanova työskenteli viimeiset vuotensa kreivi Waldsteinin kirjastonhoitajana. Elinaikanaan hän julkaisi useita teoksia, ja lisäksi häneltä jäi jälkeen laaja kirjeenvaihto ja julkaisemattomia käsikirjoituksia.[10]

Muistelmat Histoire de ma vie ilmestyivät alkuperäisessä muodossa vasta 1960–1962 Brockhaus-Plon kustantamana kolmiosaisena tieteellisenä editiona. Sen jälkeen siitä on julkaistu Robert Laffontin selityksin varustettu laitos 1993. Aiemmat versiot ovat kurjia käännöksiä tai muiden tekemiä väärennöksiä.[11][10] Mäkelä kiittää Willard R. Traskin Brockhausin editiosta tekemää englanninnosta erinomaiseksi.[12]

Suomeksi julkaistu Casanovan vaellusvuodet on käännös ruotsista, ja se perustuu Jean Laforguen väärennökseen. Alkuperäistekstistä ei ole tehty suomennosta[12]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Casanova, Giacomo: Casanovan vaellusvuodet. (Mémoires.) Suomentanut Maija Westerlund. Piirroksin kuvittanut Hans Bendix. Gallie ja Helge Åkerhielmin ruotsinkielisestä käännöksestä suomennettu. Jyväskylä: Gummerus, 1959 (3. painos 1992).
  • Kelly, Ian: Casanova: Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja. (Casanova: Actor lover priest spy, 2008.) Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-32610-7.
  • Koponen, Jari: Mielikuvituksen mestarit (13 unohdettua fantastia). Jyväskylä: Atena, 2000. ISBN 951-796-219-3.
  • Mäkelä, Hannu: Casanova. Tammi, 2007. ISBN: 978-951-31-3830-1.
  • Saarenheimo, Eero: Casanova ja Sprengtporten: kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3571-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Esim. Mäkelä, s. 113
  2. Mäkelä, s. 156
  3. Mäkelä, s. 74
  4. Mäkelä, s. 104
  5. Mäkelä, s. 228
  6. Mäkelä, s. 244, 246, 251
  7. Mäkelä, s. 273
  8. Mäkelä, s. 256
  9. Mäkelä, s. 295
  10. a b c Mäkelä, "Saatteeksi", Casanova s. 9–10
  11. Mäkelä, "Saatteeksi", Casanova, s. 11
  12. a b Mäkelä, "Kronologia", Casanova, s. 762

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Giacomo Casanova -sitaatteja. (englanniksi)