Giacomo Antonelli
Giacomo Antonelli (2. huhtikuuta 1806 Sonnino, Kirkkovaltio – 6. marraskuuta 1876 Vatikaani)[1] oli italialainen kardinaali, joka toimi Kirkkovaltion pääministerinä vuonna 1848 sekä Pyhän istuimen kardinaalivaltiosihteerinä vuosina 1848–1876. Hän pyrki säilyttämään paavin maallisen maallisen vallan ja vastusti Italian yhdistymistä.
Antonellia ei koskaan virallisesti kutsuttu papinvirkaan.[1] Opiskellessaan Rooman seminaarissa hän kuitenkin teki vaikutuksen paavi Gregorius XVI:een, joka auttoi hänet valtiolliselle uralle ja nimitti hänet vuonna 1845 Kirkkovaltion valtiovarainhoitajaksi. Vaikka Antonelli alun perin esiintyi vanhoillisena, hän ryhtyi tukemaan vuonna 1846 uudeksi paaviksi tulleen Pius IX:n ajamia liberaaleja uudistuksia ja saavutti samalla suuren vaikutusvallan. Pius nimitti hänet vuonna 1847 kardinaaliksi. Antonelli osallistui 14. maaliskuuta 1848 annetun Kirkkovaltion edistyksellisen perustuslain valmisteluun ja hänestä tuli ensimmäisen uuden perustuslain alaisen hallituksen pääministeri. Hän tuki aluksi Italian kansallista liikettä lähettämällä paavin laivaston taistelemaan Lombardiaan Sardinian rinnalla Itävaltaa vastaan, mutta pian hän alkoi jarruttaa liberaalia kehitystä ja Kirkkovaltion joukkojen antuduttua Vicenzassa 16. kesäkuuta hän ylipuhui Pius IX:n tuomitsemaan sodan katolista Itävaltaa vastaan.[2]
Kansanjoukkojen kuohunta pakotti Antonellin eroamaan pian pääministerin tehtävistä ja kaatoi Kirkkovaltion seuraavatkin hallitukset, mutta Piuksen tärkeimpänä neuvonantajana Antonelli säilytti otteen Rooman politiikasta. Kun vallankumoukselliset murhasivat marraskuussa 1848 pääministeri Pellegrino Rossin, Antonelli suunnitteli paavin paon Roomasta Gaetaan, missä Pius nimitti hänet virkaa tekeväksi valtiosihteerikseen. Palattuaan yhdessä paavin kanssa takaisin Roomaan 12. huhtikuuta 1850 hänet vahvistettiin pysyvästi tähän virkaan ja hän hoiti sitä kuolemaansa asti. Toimiessaan samalla myös valtioneuvoston puheenjohtajana Antonelli johti Kirkkovaltion maallista hallitusta lähes yksinään siihen saakka, kunnes koko valtio lakkasi olemasta vuonna 1870. Paavin ulkosuhteita hän hoiti niin ikään kuolemaansa asti.[1][2]
Antonelli palautti paavin auktoriteetin Kirkkovaltiossa kovilla poliisitoimilla.[2] Hän päätti ehkäistä vastaisuudessa uudet yritykset luoda Kirkkovaltioon perustuslaillinen hallinto, sillä hänen mielestään paavia ei voinut asettaa maallikoista muodostuvan parlamentin alaiseksi eikä paavin maallista ja uskonnollista valtaa voinut erottaa toisistaan. Antonellin diplomatia tähtäsi siihen, että Ranskan keisari Napoleon III säilyisi paavin liittolaisena, sillä se näytti olevan ainoa keino säilyttää paavin maallinen valta Keski-Italiassa Italian yhdistymisprosessin keskellä. Hän pyrki välttämään kaikkia erimielisyyksiä Ranskan kanssa ja vastusti jopa paavin oman armeijan perustamista vuonna 1860, koska se olisi ärsyttänyt ranskalaisia. Paavin armeija hajotettiin vuonna 1870, jolloin Italian joukot miehittivät Rooman Vatikaania lukuun ottamatta.[1] Kuollessaan Antonelli jätti jälkeensä suuren henkilökohtaisen omaisuuden ja 45 miljoonan liiran valtionvelan Vatikaanille. Hänen epäsovinnaisesta yksityiselämästään liikkui tuolloin huhuja, ja vuonna 1877 hänen tyttärenään esiintynyt kreivitär Lambertini aiheutti skandaalin yrittäessään vaatia oikeusteitse itselleen osuutta hänen perinnöstään.[2][1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giacomo Antonelli Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||
