Georg Elser

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Georg Elser.

Johann Georg Elser (4. tammikuuta 19039. huhtikuuta 1945) oli saksalainen puuseppä ja kansallissosialistien vastustaja. Hänet muistetaan epäonnistuneesta yrityksestä salamurhata Adolf Hitler vuonna 1939, minkä seurauksena hänet tuomittiin keskitysleirille ja lopulta teloitettiin hieman ennen toisen maailmansodan loppua.

Yritys salamurhata Hitler[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Hitlerin vuonna 1933 tapahtunutta valtaannousua Elser kannatti Saksan kommunistista puoluetta, ei ideologisista syistä vaan koska katsoi puolueen pyrkivän työväenluokan aseman parantamiseen. Hitlerin valtaannousun jälkeen Elseristä tuli tämän vakaumuksellinen vastustaja. Hänen mielestään työväenluokan vapaus, olot ja elintaso olivat heikentyneet Hitlerin kaudella, ja hän oli havainnut saksalaisen työväestön keskuudessa vihaa Hitleriä kohtaan. Hän myös pelkäsi sotaa, johon hän uskoi Hitlerin Saksaa johdattavan. Elser katsoi, ettei näitä ongelmia voitaisi korjata muuten kuin syrjäyttämällä Saksan johto; niinpä hän syksyllä 1938 päätti murhata Hitlerin.[1]

Luettuaan lehdestä kansallissosialistisen puolueen johtajien seuraavan kokoontumisen olevan Münchenin Bürgerbräukellerissä marraskuun 1939 alussa oluttupavallankaappauksen muistojuhlan merkeissä, hän päätti toteuttaa attentaattinsa siellä. Kokoontumisten turvallisuudesta huolehti poliisin sijaan puolue, joten turvallisuusjärjestelyt eivät olleet suuri este salamurhalle. Tutustuttuaan suunnitelmansa toteutuspaikkaan Elser päätti murhata Hitlerin asettamalla aikapommin Hitlerin puhujankorokkeen takana olevan pilarin taakse. Räjähdysaineen hän varasti varustelutehtaasta jossa työskenteli ja suunnitteli sitten aikapommiinsa toimintamekanismin. Elokuun alussa 1939 hän palasi Müncheniin piiloutuen loppukesän ja marraskuun välillä rakennukseen yöksi yli 30 kertaa. Näinä kertoina hän kaiversi pomminmentävän onkalon pilariin ja poistui aamuisin sivuovesta. 6. marraskuuta pommi oli viritetty ja paikoillaan, seuraavana yönä Elser vielä palasi varmistamaan, että kaikki toimisi kuten pitäisi. Aamulla 8. marraskuuta hän suuntasi kohti Sveitsiä.[2]

Epäonnistunut pommi-isku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotatilanteen vuoksi oli ilmoitettu että Hitlerin Bürgerbräukellerissä 8. marraskuuta 1939 pitämä jokavuotinen puhe alkaisi normaalia aikaisemmin ja vallankaappausyrityksen muistojuhlaa lyhennettäisiin tavanomaisesta kaksipäiväisestä. Kun Hitlerin puhe alkoi yleensä noin puoli kahdeksalta, hän aloitti sen nyt 20.10; tavanomaisen kymmeneen kestävän noin puolitoistatuntisen puheen sijaan hän puhuikin nyt alle tunnin ja lopetti 21.07. Tämän jälkeen hän poistui välittömästi seuranaan useita muita puolueen silmäätekeviä – Elserin pommi räjähti 20.20 jolloin Hitler oli jo siirtymässä 21.31 Berliiniin lähtevään junaan.[2]

Elserin pommi-iskun aiheuttamia tuhoja Bürgerbräukellerissä.

Hitlerin kuullessa murhayrityksestä hän oli junassa propagandaministerinsä Joseph Goebbelsin seurassa. Murhayritys tuli hänelle yhtä yllätyksenä kuin olemassaolleelle pienelle saksalaiselle oppositiolle, joka niinikään oli suunnitellut Hitlerin murhaa tai syrjäyttämistä. Hitler itse arveli aluksi uutisen olleen väärä.[3] Elser pidätettiin rutiininomaisesti jo ennen pommin räjähdystä Konstanzin lähellä Sveitsin rajalla olleella tulliasemalla, hänen pyrittyään laittomasti rajan yli. Useita tunteja räjähdyksen jälkeen rajavartijat alkoivat kuitenkin yhdistää Elserin tapahtuneeseen räjähdykseen hänen hallussaan olleiden tavaroiden – kuten Bürgerbräukelleriä esittävän postikortin – perusteella. Elser tunnusti 14. marraskuuta ja selosti toimensa ja motiivinsa täydellisesti muutamaa päivää myöhemmin.[4]

Virallinen selitys murhayritykselle oli, että se oli Ison-Britannian salaisen palvelun junailema ja toteuttaja Hitlerin poliittisen vihollisen Otto Strasserin miehiä. 9. marraskuuta pidätettiin Alankomaiden vastaisella rajalla kaksi brittiläistä agenttia, mitä saksalaiset hyödynsivät salamurhayritykseen liittyvässä propagandassa.[3]

Hitler itse ajatteli kohtalon suojelleen häntä, ja Völkischer Beobachter kuvaili 10. marraskuuta tapahtunutta ”Führerin ihmeelliseksi pelastumiseksi”. Todellisuudessa hän oli selvinnyt murhayrityksestä lähinnä hyvällä onnella: mikäli hän olisi ollut paikalla pommin räjähtäessä, olisi hän varmasti saanut surmansa: nytkin räjähdyksessä kuoli kahdeksan ja loukkaantui 63 (heistä 16 vakavasti) henkeä.[2] Hitlerillä oli kuitenkin ollut kiire Berliiniin, sillä suunnitteilla ollut (ja sittemmin peruuntunut) länsirintaman hyökkäys oli määrä lyödä lukkoon 9. marraskuuta. Päätöksen tekoa oli jo kerran lykätty attentaattia edeltävänä päivänä.[4]

On kyseenalaista, olisiko murhayritys onnistuessaan saanut kovin paljon aikaiseksi. Hitler nautti suurta kansansuosiota ja laajan propagandan ansiosta Saksassa pidettiin Ranskaa ja Isoa-Britanniaa sotasyyllisinä. Onnistunut salamurha olisi voinut johtaa selkäänpuukotustarun kaltaiseen myyttiin, jossa Hitlerin murhan olisi katsottu heikentäneen Saksaa kriittisellä hetkellä ja hyödyttäneen maan vastustajia. Hitler kykeni jopa käyttämään pommi-iskua oman valtansa lujittamiseen.[5]

Elserin viimeiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elser siirrettiin tunnustuksensa jälkeen Sachsenhausenin keskitysleirille, jossa häntä kohdeltiin etuoikeutettuna – Hitler uskoi yhä olevansa kansainvälisen salaliiton uhri. Elseriä luultavasti säästeltiin sodan jälkeen suunniteltua näytösoikeudenkäyntiä varten, jossa hänet olisi tuomittu Ison-Britannian kätyriksi. Hänet siirrettiin vuodenvaihteessa 1944–1945 Dachaun keskitysleirille, jossa hänet teloitettiin Saksan tappion käytyä väistämättömäksi.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kershaw, Ian: Hitler. Alkuteos Hitler (2008), lyhennetty laitos kaksiosaisesta teoksesta Hitler 1889–1936: Hubris (1998) ja Hitler 1936–1945: Nemesis (2000). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22804-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kershaw, s. 534-535.
  2. a b c Kershaw, s. 535.
  3. a b Kershaw, s. 534.
  4. a b c Kershaw, s. 536.
  5. Kershaw, s. 536-537.