GSM

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
GSMLogo.svg

GSM (alun perin Groupe Spécial Mobile, nyttemmin Global System for Mobile Communications[1]) on matkapuhelinjärjestelmä jota käytetään maailmanlaajuisesti.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan posti- ja telehallintojen yhteistyöelin CEPT oli perustanut Alankomaiden ja Pohjoismaiden aloitteesta Groupe Special Mobile (GSM)-työryhmän 1982, jonka tehtäväksi annettiin kehittää yleiseurooppalainen matkapuhelinjärjestelmä. Hanke oli ollut esillä epävirallisessa kokouksessa Pariisissa jo 8.–9. lokakuuta 1980, jolloin oli kartoitettu eri maiden radiopuhelinverkkojen silloista tilannetta ja kehitystarpeita. Yhteistyön tuloksena ensimmäiselle eurooppalaiselle matkapuhelinverkolle varattiin taajuusalueet 900 MHz alueelta. Myöhemmin ranskalainen nimitys Groupe Special Mobile käännettiin englanniksi Global System for Mobile Communications.

7. syyskuuta 1987 kolmetoista maata allekirjoitti yhteisymmärryspöytäkirjan, "Memorandum of Understanding on the Implementation of a Pan-European 900MHz Digital Cellular Mobile Telecommunications Service by 1991", jonka ensimmäisessä artiklassa jokainen järjestelmään liittynyt operaattori velvoitettiin tekemään sopimus verkkovierailusta jokaisen muun järjestelmään liittyneen operaattorin kanssa.

1989 järjestelmän standardointi siirrettiin European Telecommunication Standards Institutelle, ETSI:lle.

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM on tekniikaltaan täysin digitalisoitu eli se on ns. toisen sukupolven (2G) matkapuhelinverkko. Tavallisten puheluiden lisäksi verkossa voi tehdä datapuheluita, lähettää teksti- ja muita lyhytviestejä ja käyttää pakettidatapalveluja (WAP- tai Internet-yhteyksiä).

Taajuusalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: GSM-taajuusalueet

GSM-verkot käyttivät alun perin 900 MHz:n radiotaajuusalueella, mutta verkkojen kasvaessa ja käyttäjien lisääntyessä otettiin käyttöön myös 1800 MHz:n taajuudet. Alkuperäinen nimi tälle järjestelmälle oli 'Digital Cellular System 1800' eli 'DCS1800', ja se otettiin käyttöön Yhdistyneissä kuningaskunnissa 1998. Joissain maissa, lähinnä Pohjois-Amerikassa, GSM-verkkoja käytetään myös 1900 MHz:n ja 850 MHz:n taajuuksilla. Myös muita taajuusalueita on käytössä eri puolilla maailmaa.

Kaikki GSM-puhelimet eivät kuitenkaan tue jokaista taajuutta eikä niitä voi käyttää verkoissa, jotka käyttävät erilaisia taajuuksia. Kuitenkin esim. vuonna 2007 kaikissa merkittävissä GSM-verkoissa (850, 900, 1800 tai 1900 MHz) toimivat nelitaajuuspuhelimet olivat jo melko tavallisia. Myös kaksitoimipuhelimia, joissa on sekä GSM että WCDMA-toiminnallisuus, on runsaasti saatavilla monilta valmistajilta.

Puheenpakkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-verkoissa on käytössä erilaisia puheenpakkausstandardeja. Alkuperäisen täysnopeuskoodekin (FR, GSM 06.10) lisäksi käytössä on ollut puolinopeuskoodekki (HR, GSM 06.20), parannettu täysnopeuskoodekki (EFR, GSM 06.60) sekä adaptiivinen moninopeuskoodekki (AMR, GSM 06.90).

GSM:n puheenpakkaus on ollut myös suosittu Internetin yli lähetettävän puheen pakkausmenetelmänä.[2]

GSM-päätelaitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-verkon päätelaitteet ovat tavallisesti matkapuhelimia. Vuoden 2004 alussa maailmassa oli yli miljardi GSM-standardin mukaista puhelinta.

Aiemmista matkapuhelinjärjestelmistä poiketen GSM-standardit jakoivat matkapäätelaitteen useampaan osaan, joista tärkeimmät ovat varsinainen mobiililaite (ME) ja tilaajan tiedot sisältävä älykortti (SIM).

SIM-kortti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi GSM-järjestelmän parhaista ideoista oli tilaajan tunnistuksen erottaminen puhelimesta erilliselle älykortille (SIM). Tämän ansiosta GSM-verkon käyttäjät voivat vaihtaa hyvin helposti puhelinta tai operaattoria. Joihinkin puhelimiin voi myös asentaa kaksi SIM-korttia, jolloin puhelinta voi käyttää kahden eri tilaajan lukuun. SIM-kortille voidaan lisätä myös muita toimintoja, kuten mobiiliraha.

SIM-kortin tärkeä toiminto on yhteydenoton suojaaminen. SIM-kortti sisältää operaattorikohtaisia salaisia avaimia, jotka tarkistetaan esim. puhelun yhdistämisessä. SIM-kortin ansiosta luvattomat käyttöönotot, joita tapahtui NMT-puhelimien aikana vähentyivät.

Verkkovierailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM:n käyttäjät voivat käyttää omaa puhelintaan ja omaa SIM-korttiaan likimain jokaisessa maailman maassa. Jos oma puhelin ei toimi ulkomaisessa verkossa, käyttäjä voi siirtää oman SIM-korttinsa paikallisen GSM-puhelimeen. Vaikka verkkovierailu (engl. roaming) teknisesti onnistuisikin, muiden kuin hätäpuhelujen soittaminen edellyttää että käyttäjän operaattori ja ulkomainen verkko-operaattori ovat tehneet verkkovierailusopimuksen. Jos näin ei ole, tai jostain syystä ei halua käyttää omaa puhelinliittymää ulkomailla, on helppoa hankkia paikallinen, tilapäinen Prepaid-liittymä. EU on asettanut ylärajan jäsenmaidensa roaming-maksuille. Jäsenmaiden välisten puheluiden hintoja lasketaan porrastetusti, ensimmäisen kerran näin tapahtui elokuussa 2008, jonka jälkeen niitä alennettiin vuosittain vuoteen 2011 saakka.[3]

GSM-verkot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-verkot koostuvat mobiilikeskuksista (MSC), tukiasemista (BS) ja niiden ohjausyksiköistä (BSC). GSM-verkot perustuvat digitaaliseen ISDN-puhelinverkkoon.

GSM-verkkojen laajennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • WAP, matkapuhelinten hypertekstipalvelu
  • HSCSD, piirikytkentäinen tiedonsiirto
  • GPRS, pakettikytkentäinen tiedonsiirto
  • EDGE, 2.5G, GPRS:ää kehittyneempi ja nopeampi pakettikytkentäinen tiedonsiirto

GSM-verkot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ensimmäinen GSM-toimilupa myönnettiin Radiolinjalle (nykyinen Elisa) 1. lokakuuta 1990. Tuolloin PTL-Telellä (nykyinen Telia-Sonera) oli hallussaan NMT-matkapuhelinverkot, joten paikallisten oli aloitettava uudella tekniikalla.

GSM-verkkojen rakentaminen Suomeen alkoi 1990-luvun taitteessa. PTL-Tele (v. 1994 alusta Telecom Finland Oy, nyk. TeliaSonera) rakensi verkkonsa lukuisilla pienitehoisilla tukiasemilla. Finnet-ryhmän omistuksessa ollut Radiolinja sen sijaan asensi harvempaan suuritehoisia tukiasemia.

Maailman ensimmäisen puhelun kuluttajille avatussa GSM-verkossa soitti valtioneuvos Harri Holkeri. Hän soitti Helsingin Esplanadinpuistosta Kaarina Suoniolle Tampereelle. Ensimmäisestä puhelusta Holkeri sai muistoksi ikioman gsm-numeron 959-1791. Tätä ennen, verkon ollessa vielä rakenteilla, ensimmäisen puhelun oli soittanut Helsingin Puhelin Yhdistyksen toimitusjohtaja Kurt Nordman Puhelinlaitosten liiton puheenjohtaja Aarno Tanhuanpäälle.[4][5][6]

GSM 900 sai suuren suosion ja käyttäjämäärän voimakas lisääntyminen uhkasi tukkeuttaa järjestelmän. Tämän vuoksi oli välttämätöntä perustaa rinnalle DCS 1800 -matkapuhelinjärjestelmä, jota kutsutaan myös GSM 1800:ksi. Koska DCS 1800 toimi 1800 MHz taajuudella eikä sen kantavuus ollut lyhyemmän aallonpituuden vuoksi niin hyvä kuin GSM 900:lla, rakennettiin GSM 1800 ensimmäisenä sinne, missä GSM 900-verkko oli ruuhkautunut. Tämän vuoksi erotukseksi ensimmäisestä GSM-järjestelmästä, GSM 1800:sta puhuttiin city-GSM:nä eli kaupunki-GSM:nä. Vanhemmat GSM-puhelimet eivät kyenneet hyödyntämään uutta verkkoa, vaan tätä varten asiakas joutui hankkimaan uuden kaksitaajuuspuhelimen. Telecom Finland kannusti kaksitaajuuspuhelimien hankintaan alentamalla GSM 1800 -verkossa soitettujen puhelujen minuuttiveloituksia. Näitä kutsuttiin lähialueiksi. Jatkossa kaikkien uusien puhelimien ollessa kaksitaajuuspuhelimia erillishinnoittelusta lopulta luovuttiin. Helsingissä Helsingin Puhelinyhdistys HPY ja Telia (ruotsalaisen Telian suomalainen silloinen tytäryhtiö) tarjosivat pelkästään 1800 MHz verkossa toimivia matkapuhelimia (nk. citypuhelimia) ja niiden liittymiä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Näillä oli etuinaan edullisemmat minuuttiveloitukset, mutta rajoittuneen kuuluvuusalueen ja hintakilpailun painaessa minuuttiveloitushintoja kautta linjan, ne vähitellen katosivat markkinoilta.

Kun Helsingin puhelinyhtiö (HPY) irtautui Finnet-ryhmästä, se kaappasi Radiolinjan pääosakkaana itselleen. Yhtiö valloitti myös muutaman muun entisen Finnet-yhtiön, kuten Tampereen puhelin Oyj:n (TPO) (Vanha nimi jäi suojaamatta, joten nyt Tampereen alueella toimii jälleen Finnetin alaisena samanniminen yhtiö.) Myöhemmin kaikki uuteen konserniin kuuluneet yhtiöt fuusioitiin lopullisesti toisiinsa, ja koko yhtiö käyttää nimeä Elisa Oyj.

Radiolinjan siirryttyä yksin Elisan hallintaan alkoi Finnet-ryhmä rakentaa omaa verkkoaan. Tässä verkossa toimivien, Finnet-ryhmän omien palvelujen, sekä nykyisin myös mobiiliverkon markkinoinnissa käytetään DNA-tuotenimeä.

Vuoden 2001 aikana lisättiin Suomessa käytettäviin matkapuhelinverkkoihin tietoliikennettä varten GPRS-pakettiradiopalvelu. Sen avulla parannettiin matkapuhelinten WAP- ja Internet-palveluiden toimivuutta.

GSM-verkot tullaan ennen pitkää sulkemaan. 900 megahertsin taajuusalueella toimivan UMTS:n tulon myötä kolmannen sukupolven matkapuhelinverkot saavuttavat saman kantaman kuin vanha GSM, ja kahden maanlaajuisen kännykkäverkon ylläpitäminen on operaattoreille suuri rasite. Elisa aikoo sulkea GSM-verkkonsa vaiheittain alkaen vuonna 2015.[7][8]

GSM:n tietoturvaominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autentikointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-verkko autentikoi käyttäjänsä haaste-vaste menetelmällä. 128-bittinen satunnaisluku (RAND) lähetetään päätelaitteeseen. Päätelaite (oikeammin päätelaitteen SIM-kortti) laskee 32-bittisen allekirjoitetun vastineen (SRES) saadusta satunnaisluvusta käyttäen A3-algoritmia ja jokaisessa SIM-kortissa olevaa yksilöllistä avainta (Ki). Vastaus lähetetään takaisin GSM-verkkoon, jossa suoritetaan sama laskutoimitus. Mikäli vastineet (SRES) täsmäävät, päätelaite on autentikoitu.

Signaloinnin ja datan luottamuksellisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SIM-kortti sisältää 64-bittisen salakirjoitusavaimen (Kc) muodostamiseen tarkoitetun A8-algoritmin. Avain muodostetaan SIM-kortissa käyttäen autentikoinnin yhteydessä saatua satunnaislukua (RAND) sekä yksilöllistä avainta (Ki). Salakirjoitusavainta (Kc) käytetään salakirjoittamaan ja purkamaan dataa ja puhetta päätelaitteen ja tukiaseman välillä. Salakirjoitusavain voidaan tarvittaessa myös vaihtaa lennosta.

Puhe ja data päätelaitteen ja verkon välillä salakirjoitetaan A5-algoritmilla. Salakirjoitettu liikenne alkaa verkon lähettäessä salakirjoituspyynnön päätelaitteelle. Päätelaite vastaanottaa pyynnön ja aloittaa salakirjoituksen ja purkamisen käyttäen A5-algoritmia ja salakirjoitusavainta (Kc).

Tilaajan identiteetin luottamuksellisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotta tilaajan identiteetin luottamuksellisuus varmistettaisiin, GSM-verkoissa käytetään tilapäistä tilaajan identiteettiä (Temporary Mobile Subscriber Identity, TMSI). TMSI lähetetään päätelaitteelle autentikoinnin ja salakirjoitusoperaatioiden suorittamisen jälkeen. Päätelaite kuittaa vastaanottaneensa TMSI:n.

GSM-verkkojen algoritmeista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autentikointiin käytetty A3-algoritmi ja salakirjoitusavaimen (Kc) luomiseen käytetty A8-algoritmi ovat samankaltaisia ja ne on usein toteutettu yhtenä algoritmina nimeltään COMP128. Algoritmista on sittemmin julkaistu uudempia versioita (COMP128/2 ja COMP128/3), joissa on tehty parannuksia tietoturvaan.

Myös A5-algoritmista on useita eri versioita:

  • A5/0 ei sisällä lainkaan salakirjoitusta
  • A5/1 on alkuperäinen A5-algoritmi
  • A5/2 on heikennetty algoritmi
  • A5/3 on vahva salausalgoritmi

Nykyisellään A5/3 on suositeltava algoritmi käytettäväksi turvallisuutensa ansiosta.

GSM-verkkojen turvaongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Security by obscurity
    • Kaikki algoritmit eivät ole olleet tai eivät vieläkään ole avoimia
  • Kiinteässä verkossa ja tukiasemien radiolinkeissä data liikkuu salaamattomana
  • Löydetyt heikkoudet algoritmeista
  • Päätelaite ei autentikoi tukiasemaa

GSM-puhelimien ja -verkkojen valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-puhelinten markkinajohtajana on ollut perinteisesti suomalainen Nokia, mutta viime aikoina ovat jalansijaa saaneet myös eteläkorealainen Samsung ja LG tekemällä operaattoreille näiden toivomusten mukaisia puhelimia. Yhdysvaltalainen Motorola kasvatti markkinaosuuttaan pitkään puhuttelevalla muotoilullaan (Razr ja Rokr) kunnes sen myynti notkahti selvästi 2007. Muita matkapuhelinvalmistajia ovat japanilainen Sharp, ranskalainen Alcatel, suomalainen Benefon ja hollantilainen Philips, joka ei enää itse tee puhelimia, mutta Kaukoidässä puhelimia myydään heidän lisenssillään. BenQ lopetti matkapuhelintoimintonsa tappiollisena vuonna 2006.

GSM-verkkoja valmistavat tai ovat valmistaneet Ericsson, Nokia-Siemens, Nortel, Motorola, Alcatel-Lucent ja Huawei.

Muut matkapuhelinjärjestelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GSM-järjestelmien merkittävin kilpailija 2G-puhelimissa oli CDMA. CDMA-puhelimet eivät tyypillisesti toimi GSM-verkossa tai toisin päin. Nykyisin myös 3G-puhelinjärjestelmät (WCDMA eli UMTS ja CDMA2000) ovat yleistymässä. WCDMA-puhelin toimii tyypillisesti myös GSM-verkossa. Japani oli aiemmin merkittävin markkina-alue, jossa oli muusta maailmasta poikkeavat matkapuhelinjärjestelmänsä, mutta nykyään kaksi kolmesta suuresta operaattorista (NTT DoCoMo ja Softbank) käyttää samaa UMTS/WCDMA järjestelmää kuin suomalaiset operaattorit. GSM-verkkoja ei Japanissa ole lainkaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Siegmund M. Redl, Matthias K. Weber, Malcolm W. Oliphant: "An Introduction to GSM", Artech House, March 1995, ISBN 978-0-89006-785-7
  • Siegmund M. Redl, Matthias K. Weber, Malcolm W. Oliphant: "GSM and Personal Communications Handbook", Artech House, May 1998, ISBN 978-0-89006-957-8
  • Yhdistämme – 200 vuotta historiaa – haasteena tulevaisuus – Lennätinlaitoksesta Telecom Finland Oy:ksi, Turpeinen O., Telecom Finland Oy, 1994
  • Kertomus Suomen Matkaviestinnästä, Toivola K., TELE, 1992
  • Alkuräjähdys –Radiolinja ja Suomen GSM-matkapuhelintoiminta 1988-1998, Häikiö M., Radiolinja Oy, 1998