GAZ-66

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
GAZ-66
GAZ-66.jpg
Nimi GAZ-66
Valmistaja GAZ
Tuotanto 19682000
Valmistusmaa Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Edeltäjä GAZ-63[1]
Kantavuus 2 000 kg
Omamassa 3 470 kg
Pituus 5 805 mm
Leveys 2 322 mm
Korkeus 2 520 mm
Iskutilavuus 4 254 cm³
Teho 120 hv /3200 1/min
Vääntö 29 kpm /2000-2500 1/min
Polttoaine bensiini
Kulutus 24 l /100 km
Vaihteisto 4+1 sekä kaksiportainen alennusvaihde
Vetotapa 4×4
Jarrut hydraulisesti toimivat
Akseliväli 3 300 mm
Maavara 315 mm[2]

GAZ-66 oli neuvostoliittolaisen Gorkin Autotehtaan valmistama kaksiakselinen, nelivetoinen maastokuorma-auto, joka kehitettiin vanhentuneen GAZ-63:n seuraajaksi.[1]

Autoja on ollut käytössä myös Suomen puolustusvoimissa muun muassa linkkiradioasemien alustoina.[2]

Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GAZ-63:n vanhennuttua suunniteltiin uusi, kevyen maastokuorma-auton prototyyppi GAZ-62, joka pohjautui amerikkalaiseen Dodge VK-51:een. Vuonna 1959 autoon tuli nokaton ohjaamo ja lukuisia muita muutoksia, mutta mallimerkintä pysyi samana. Auton kantavuus oli 1,1 tonnia kokonaismassan ollessa 3,5 tonnia. Sen 85-hevosvoimainen, kuusisylinterinen moottori pohjautui GAZ-63:n voimanlähteeseen. Mäennousukyky oli 32 astetta. Autolla suoritettiin testejä, joista saatujen kokemusten pohjalta autoa kehitettiin edelleen niin, että kokonaismassaksi tuli 5 800 kg ja kantavuudeksi kaksi tonnia. Voimanlähteeksi laitettiin GAZ-53-mallissa käytetty V8-moottori. Rengaskooksi valittiin ZIL-157:ssä käytetty 12.00-18ˇ. Auton mallimerkinnäksi vaihtui tässä vaiheessa GAZ-66.[2]

Autosta suunniteltiin myös 6×4- ja 6×6-vetoiset muunnelmat, mutta ne eivät edenneet tuotantoon. Siviiliversioiden taka-akselit oli varustettu paripyörin.[2]

Teknisiä tietoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moottori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autossa oli voimanlähteenä täysalumiininen bensiinikäyttöinen V8-moottori[1] tyypiltään ZMZ-66.[2] Moottorissa oli polttoainekäyttöinen lämmitin, joka lämmitti voiteluöljyä ja jäähdytysnestettä. Lämmitin oli sangen tehokas, sillä sen avulla jäähdytysnesteen lämpötilan sai nostettua -20-asteisesta +50-asteiseksi noin 15 minuutissa.[1] Moottori poikkesi siviilimallista siten, että siinä oli vedeltä suojattu sytytysjärjestelmä.[2]

Ohjaamo, alusta ja varusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaamo oli tylppänokkainen. Sinne noustessa käytettiin astinlautana etupyörän navan päällä ollutta metallirengasta. Vaihteenvalitsin oli sijoitettu lähelle takaseinää, ja seinässä oli syvennys valitsimen peruutusasentoa varten. Hallintalaitteet olivat mekaanisia ja mittaristo oli melko kattava. Ohjaamossa oli verkkosängyt yöpymistä varten.[1]

Autossa oli kierukka-rulla -tyyppinen ohjausvaihde ja ohjaustehostimen sylinteri vaikutti raidetankoon.[2]

Rengaskokona oli 12.00-18, joka oli sama kuin ZIL-157:ssä. Renkaiden ilmanpainetta kykeni säätämään ajon aikana. Järjestelmän avulla renkaat sai tyhjiksi viidessä minuutissa, täyttäminen kesti 15–20 minuuttia. Soiden ylittämiseen suositeltiin 0,5–1,0 baarin painetta, hiekkaosuuksille 1,0–1,5 bar. Alhaisilla paineilla ajettaessa renkaiden kestoikä tosin laski jyrkästi; normaalipaineilla renkaiden ajomatkaksi ilmoitettiin 30 000 km ja 0,5 baarin paineilla vain 100 km.[1]

Polttoainetilavuus oli 210 litraa. Auton keulalla oli mekaanisesti toimiva vinssi, jonka suurin vetokyky oli 4,5 tonnia. Vinssi oli jätetty pois sellaisista muunnelmista, joissa voiman ulosottoa tarvittiin sähkögeneraattorin, pumpun tai paineilmakompressorin käyttämiseen.[2]

Ominaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaisten kuorma-autojen ohjaamojen ergonomiaa pidettiin yleisesti huonona, mistä GAZ-66:a pidettiin kaikkein pahimpana esimerkkinä. Jalkatila oli pieni suuren moottorisuojuksen tähden. Ohjauspyörä oli lähes vaaka-asennossa. Istuimia ei ollut millään tavalla muotoiltu ja ne oli verhoiltu keinonahalla. Istuimen säätämiseksi piti irrottaa kiinnitysruuvi ja siirtää kiinnityskisko sopivan reiän kohdalle. Vaihteenvalitsin sijaitsi kuljettajasta katsottuna oikealla takaviistossa.[1]

Auton maasto-ominaisuuksia pidettiin erinomaisina, mutta puutteena oli etu -akselilta puuttunut tasauspyörästön lukko.[1]

Autolla voitiin ajaa lyhytaikaisesti metrin syvyisessä vedessä. Sen kääntösäde oli 9,5 metriä ja mäennousukyky 67 %. Huippunopeus oli 90 km/h.[2]

Maantieajo muuttui epämiellyttäväksi yli 60 km/h nopeudessa.[1]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

GAZ-66:sta valmistettiin yli kaksikymmentä versiota. Auton perusrakenne oli sama sillä erolla, että joistain malleista vinssi oli jätetty pois. Neuvostoliiton asevoimissa malli oli yleisimpiä erikoisautojen alustoja. Tyypillinen sovellus oli korjaamoauto.[2]

Neuvostoliiton lisäksi käyttäjämaita olivat Angola, Egypti, Irak, Iran, Kamputsea, Kuuba, Pohjois-Vietnam, Suomi ja Syyria.[2]

Käyttö Suomen puolustusvoimissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970- ja 1980-luvuilla puolustusvoimille hankittiin paljon neuvostoliittolaisia kuorma-autoja. GAZ-66:ia hankittiin kahdessa vaiheessa. Vuosina 1972–1975 niitä hankittiin noin 200 kappaletta kevyiksi maastokuorma-autoiksi sekä noin 100 kappaletta erikoisautoiksi, jotka olivat pääasiassa viestiautoja. Vuosina 1986–1989 puolustusvoimat hankki 140 kappaletta viestijärjestelmäkonttien alustoiksi.[2]

GAZ-66-B2-4×4/3300 -mallille tehtiin tyyppikatsastus vuonna 1986. Auton todettiin täyttävän voimassa olleet määräykset seuraavin poikkeuksin: käyttöjarru, moottorin äänenvoimakkuus, pakoputki, taustapeilit, ohjaamon sivu- ja takalasit, takavalojen ja heijastimien sijoitus sekä ohjaamon katolla olleet keltaiset valot olivat määräysten vastaisia. Lisäksi puuttui selvitykset nopeusmittarin tarkkuudesta ja verhoilussa käytettyjen materiaalien paloturvallisuudesta. Autosta puuttuivat ajovalojen pesulaite, luvattoman käytön estävä lukkolaite, ajopiirturi, takapuskuri ja runkoon meistetty valmistusnumero. Roiskesuojat ja läpät katsottiin puutteellisiksi. Etuakselin päiden ulkonemia ja kojelaudan reunaa pidettiin turvallisuutta vaarantavina.[1]

Puolustusvoimien käytöstä poistettavia GAZ-66:ia on myyty puolustusvoimien materiaalilaitoksen alaisen kuljetusvarikon, sittemmin Millogin hoidettavaksi siirtyneissä huutokaupoissa.[2]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Mäkipirtti, Markku: Puolustusvoimien moottoriajoneuvot 1960–2000 – Neuvostoliittolaiset sarjat; GAZ-66, s. 121–122. Tampere: Apali Oy, 2006. ISBN 978-952-5026-50-4.
  2. a b c d e f g h i j k l m Mäkipirtti, Markku: Ajoneuvot Suomessa 2 – Neuvostoliittolaiset autot – GAZ-66, s. 127–133. Tampere: Apali Oy, 2009. ISBN 978-952-5026-85-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]