Friedrich Wieck

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Friedrich Wieck
Wieckin hauta Dresdenissä.

Johann Gottlob Friedrich Wieck[1] (18. elokuuta 1785 Pretzsch6. lokakuuta 1873 Loschwitz)[2] oli saksalainen pianisti, pianonsoiton ja laulutaiteen opettaja sekä pianokauppias. Hän oli pianisti-säveltäjä Clara Schumann-Wieckin isä sekä pianisti-säveltäjä Robert Schumannin ja pianisti-kapellimestari Hans von Bülow'n opettaja. Wieckin kirjallinen pääteos on 1852 kirjoitettu ja 1853 julkaistu Clavier und Gesang. Didaktisches und Polemisches (Kauniin soinnin jalo taide, suom. Tomi Mäkelä).[3]

Friedrich Wieckin vanhemmat eivät olleet muusikkoja, ja pojan kiinnostus musiikkiin heräsi kodista riippumatta. Vuonna 1798 Friedrichin kauppiasisä antoi pojalleen periksi ja lähetti tämän Leipzigin Tuomaskouluun.[2] Hän kuitenkin joutui sairauden vuoksi palaamaan kotiin kuuden viikon jälkeen. Ylioppilastutkintonsa jälkeen hän opiskeli Wittenbergissä teologiaa. Tuohon aikaan hänen ainoa musiikillinen koulutuksensa oli Johann Peter Milchmeyerilta saadut kuusi pianotuntia. Valmistuttuaan Wieck toimi kotiopettajana aatelisperheissä. Opettajana hän oli perehtynyt kasvatuspsykologian uusimpiin ajattelijoihin, kuten Jean-Jacques Rousseauhon ja Johann Pestalozziin, mikä vaikutti myöhemmin myös hänen piano-opetukseensa.[1]

Wieck asettui Leipzigiin vuoteen 1815 mennessä ja perusti liikkeen (Piano-Fabrik), jossa hän myi, vuokrasi, viritti ja korjasi pianoja sekä myi muun muassa nuotteja ja musiikkikirjoja. 1816 hän meni naimisiin Marianne Tromlitzin (1797–1872) kanssa.[1] Heidän tyttärensä Claran (1819–1896) ollessa seitsenvuotias pari erosi, ja Wieck meni uudelleen naimisiin. Clarasta tuli myöhemmin 1800-luvun jälkipuoliskon merkittävimpiä pianisteja. Friedrich Wieck huolehti itse Claran kasvatuksesta. Musiikkiopinnot olivat erittäin huolellisesti suunniteltuja, eikä ankara isä sallinut Claran tuhlata liikaa aikaansa lukemiseen. Toisessa avioliitossa syntynyt tytär Marie (1832–1916) taas toimi hovipianistina ja opetti myös pianonsoittoa ja laulua. Friedrich Wieck opetti vuoteen 1840 Leipzigissa ja myöhemmin Dresdenissä. Hänen salongissaan kävivät kaikki kaupungissa vierailevat muusikot, joihin kuului myös nuori Richard Wagner. Wieck myös sävelsi, mutta hänen briljantit tanssinsa ja poloneesinsa eivät menestyneet.[3]

Wieck yritti viimeiseen saakka estää Claran ja Robert Schumannin avioliiton, koska piti nuorta säveltäjää liian epävakaana luonteena. Hänen arvionsa osoittautui oikeaksi, koska Schumann kuoli lopulta mielisairaalassa.[3]

Wieck oli konservatiivi, jolle hyvä maku, tarkka korva ja rakkaus kauniiseen musiikkiin oli olennaista. Hän ei hyväksynyt radikaalia tulevaisuuden taidetta mutta oli kuitenkin kiinnostunut Frédéric Chopinin ja tulevan vävynsä Schumannin uudistuksista. Hän arvosti Wagneria mutta suhtautui kriittisesti Franz Lisztiin. Mahdollisesti jotkin Schumannin kirjoittamina pidetyt arvostelut olivat itse asiassa Wieckin käsialaa. Näkemystensä takia Wieckiä pidettiin 1800-luvun lopulla vanhentuneen taidekäsityksen edustajana, mutta nykyään häntä ymmärretään paremmin.[3]

Adolf Kullak kirjoitti 1866, että Wieckin pääteos Clavier und Gesang on "yhdistelmä kritiikkiä, polemiikkia, satiiria, kaunokirjallisuutta ja dramatiikkaa". Teos ei ole varsinainen oppikirja vaan sarja eriluontoisia tekstejä, joihin kuuluu jopa pienoisnäytelmiä. Teoksen paatollisten rivien välistä löytyy taiteelleen omistautunut, kokenut käytännön muovaama pedagogi.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Nancy B. Reich: Clara Schumann, the Artist and the Woman, s. 26–32. Cornell University press, 1988. ISBN 0-8014-9388-9. (englanniksi)
  2. a b Friedrich Wieck MDR. Viitattu 16.11.2009. (saksaksi)
  3. a b c d e Tomi Mäkelä: Suomentajan Alkusanat, s. vii-xi. Teoksessa Friedrich Wieck: Kauniin soinnin jalo taide. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 1993. ISBN 951-570-164-3.