François Delsarte

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Madeleine Delsarte, François Delsarte, 1882

François Delsarte (18111871) on liike- ja eleilmaisun teoreetikko, joka suuntasi oppinsa lähinnä näyttelijöille, lausujille ja laulajille. Hän kapinoi oman aikansa näyttämöliikunnan ja -opetuksen mekaanisuutta ja melodramaattisuutta vastaan. Hänen ajatuksillaan on ollut suuri vaikutus myös 1900-luvun alun vapaaseen tanssiin ja uuteen voimisteluun, vaikka hän itse ei liittänytkään teorioitaan tanssiin.[1]

Elämänvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Delsarte syntyi Solesmessa Ranskassa, jäi varhain orvoksi ja köyhyyteen, kunnes isä Bambini otti hänet suojelukseensa huomattuaan hänen musikaalisuutensa. Delsarte pääsi opiskelemaan Pariisiin konservatorioon ja opiskeli laulua ja näyttelijäntyötä. Virheellisen opetuksen seurauksena hän kuitenkin menetti äänensä ja päätti omistaa elämänsä ilmaisun lainalaisuuksien tutkimiseen.

Delsarte alkoi kartoittaa eleilmaisua eri yhteyksissä ihmisiä tarkkaillen. Hän opiskeli myös lääketiedettä ja tutki patologian laitoksella ihmisen rakennetta. Erityisesti 1840-50-luvuilla hänen pitämillään "sovelletun estetiikan" kursseillaan kävi näyttelijöitä, laulajia, kuvataiteilijoita ja ammatissaan puhetta käyttämään joutuvia kuten lakimiehiä ja pappeja. Joukkoon mahtui myös monia kuuluisuuksia mm. Georges Bizet ja Jenny Lind. 1860-luvulla Delsarte sairastui ja joutui vetäytymään julkisuudesta. Kaksi vuotta ennen kuolemaansa hän sai oppilaakseen amerikkalaisen näyttelijän ja ohjaajan Steele Mckayen, josta tuli hänen työnsä jatkaja. Delsarte kuoli Pariisissa 1871.

Käsikirjoitusten tuhoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Delsarten omat käsikirjoitukset tuhoutuivat hänen kuolemansa aikoihin tulipalossa, joten hänen työnsä ja teoriansa ovat säilyneet hänen oppilaidensa julkaisemissa teoksissa – ja samalla tietenkin muuttuneet. Tarkkaa tietoa Delsartesta ei olekaan siksi saatavilla, mutta toisaalta viittauksia hänen järjestelmäänsä löytyy monista yhteyksistä, kuten suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajan Hilma Jalkasen artikkeleista tai Jerzy Grotowskin teatteriteorioista.lähde?

Yhdysvalloissa Mckaye alkoi kehittää Delsarten harjoituksiin valmistavaa harmonista voimistelujärjestelmää näyttelijöille. Mckayen oppilas Genevieve Stebbins perusti New Yorkiin ilmaisuliikuntakoulun. 1800-luvun loppupuolella Delsarten ajatukset levisivät naisliikkeen piiriin ja otettiin terveys- ja pukureformin käyttöön. Yhdysvalloissa alettiin kaupata Delsarte-pukuja ja Delsarte-korsetteja. Sekä Isadora Duncanin että Ruth St.Denisin – modernin tanssin uranuurtajien – tiedetään lapsena saaneen Delsarte-koulutusta. Hade Kallmeyer ja Bess Mensendieck toivat Delsarte-Stebbins -järjestelmän Saksaan 1900-luvun alussa, jossa ne vaikuttivat sekä uuden voimistelun että uuden tanssin periaatteisiin. Mm. Hilma Jalkanen on useissa yhteyksissä keskustaliikunnan periaatteita selvittäessään viitannut Delsarteen. Amerikkalainen E.T.Kirby näkee Delsarten vaikuttaneen koko modernismin syntyyn ja näkee sen yhteydet Jaques-Dalcrozen eurytmiikkaan, Adolphe Appian estetiikkaan ja Vsevolod Meyerholdiin, Tairoviin ja Antonin Artaud'hon. Myös Rudolf von Laban ja F. M. Alexander opiskelivat ja opettivat Delsarten oppeja siihen saakka, kunnes kehittivät omat metodinsa.

Vastaavuuden lait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Delsarte oli syvällisesti uskonnollinen ja hänen teorioidensa metafyysiset ajatukset ovat niiden vanhinta ja vanhentuneinta ainesta.lähde? Puhtaasti liikkeen ominaisuuksiin liittyvä osuus on kuitenkin edelleen mielenkiintoista.lähde? Hän jakaa liikkeet normaaleihin (keskustassa pysyviin), eksentrisiin (keskustasta ulos suuntautuviin) ja konsentrisiin (keskustaan suuntautuviin). Vastaavuuden lain mukaan jokaista henkistä toimintoa vastaa ruumiin toiminto ja päinvastoin. Liikkeet ovat Delsartelle tunteiden osuvia ilmauksia, ne paljastavat ajatuksen ja kommentoivat puhetta. Hän näkee liikkeille kolme perusluokkaa: ruumiinosien vastakkaiset, samansuuntaiset ja peräkkäiset liikkeet. Vastaliikkeen periaate synnyttää harmonisen asennon ja harmonisen lihastoiminnan lait, jotka muodostuivat keskeisiksi vapaassa tanssissa ja uudessa voimistelussa. Keskustaliikunnan idea perustuu juuri peräkkäisyyden lakiin, sillä siinä liike alkaa ruumiin keskiosan suurista lihaksista ja niistä virtaa vähenevällä voimalla ääriosiin. Delsarten mukaan liikeaalto voi lähteä myös ääriosista ja siirtyä sieltä keskustaan. Suuri osa hänen teoriastaan on ruumiin eri osien ilmaisevuuden erittelyä. Pää edustaa älyä, ylävartalo tunnetta, alavartalo fyysistä elinvoimaa jne.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suhonen, Tiina, Teatteri-lehti no. 11–12/1980

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]