Oikeinkirjoitus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Foneemiperiaate
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Oikeinkirjoitus eli ortografia on kielen kirjoitussäännöstö. Oikeinkirjoitus kattaa sekä sanojen kirjoittamisen että välimerkkien käytön, kuten suomen pilkkusäännöt.

Suurin osa maailman kielien oikeinkirjoitusjärjestelmistä on äännepohjaisia, eli kirjoitetun kielen yksiköt vastaavat puhutun kielen äänteitä tavalla tai toisella. Ankaran foneemiperiaatteen mukaan kielen olisi noudatettava ihannetta "luetaan niin kuin kirjoitetaan" eli jokaista kielen merkityksellistä äännettä (eli foneemia) vastaa täsmälleen yksi kirjain tai grafeemi. Tämäkään määritelmä ei ole yksiselitteinen — usein on vaikeaa rajata merkityksellisten foneemien joukkoa (joka usein vielä vaihtelee murteesta toiseen) tai edes kielen grafeemien joukkoa, varsinkin jos ne koostuvat useammasta merkistä —, ja kaikkien luonnollisten kielten ortografia poikkeaa tästä vaihtelevin määrin. Lisäksi useimpien muinaiskulttuurien kielet, kuten muinaisegypti, sekä kaukoaasialaiset nykykielet, kuten japani ja kiina, käyttävät osittain toisenlaista järjestelmää: monien sanojen kirjoitusmuoto on ennen kaikkea esittävä eli symbolinen pikemmin kuin äänteisiin perustuva.

Ääntämiseen perustuvassa ortografiassa taistelee vallasta kolme pääperiaatetta:

  • Foneemiperiaate: sanat on aina kirjoitettava tarkoin senhetkisen äänneasun mukaan.
  • Historiallinen periaate: ei hyväksytä sanojen kirjoitusasun muuttamista äänneasun muuttumisen myötä.
  • Sanavartalon kirjoitusasu ei saa muuttua taivutettaessa: Jos tätä periaatetta noudatettaisiin suomen tehdä-verbin kirjoituksessa, kirjoitettaisiin tämän verbin ensimmäinen infinitiivi tekdä, koska sen vartalo on tek-. Kysymys, missä määrin tätä periaatetta pitäisi noudattaa, korostuu suomen kaltaisissa kielissä, joissa sanoihin liitettäviä päätteitä on paljon ja taivutettaessa sanavartalot usein muuttuvat foneettisesti.

Suomen kielen oikeinkirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen oikeinkirjoitus on Suomessa yleisimmin opiskeltuihin muihin kieliin (saksaan, ruotsiin, englantiin ja ranskaan) verrattuna sangen uskollinen foneemiperiaatteelle. Tämän ansiosta sen oppiminen on suhteellisen helppoa ja suomenkielisessä kouluopetuksessa voidaan melko nopeasti siirtyä kirjoituksen opettelemisesta korkeamman asteen tehtäviin. Se on syntynyt ennen kaikkea latinalaisen, ruotsalaisen ja saksalaisen oikeinkirjoituksen pohjalta.[1] Periaatteena on, että sama foneemi kirjoitetaan aina samalla kirjaimella, että sama kirjain tarkoittaa aina samaa foneemia ja että pitkä vokaali ja geminaatta eli kaksoiskonsonantti erotetaan lyhyestä vokaalista ja yksittäiskonsonantista kahdentamalla kirjain. Tästä on kuitenkin eräitä poikkeuksia.

Merkittävin ja tunnetuin poikkeus on ŋ-äänne ("äng"), joka on eri foneemi kuin /n/, mutta jolla ei ole aakkostossa omaa kirjaintaan. Äänne kirjoitetaan eri tapauksissa joko n- tai g-kirjaimella: lyhyt /ŋ/ sanassa keŋkä kirjoitetaan "kenkä", kun taas pitkä /ŋ/ taivutusmuodossa keŋŋän kirjoitetaan "kengän". Poikkeuksia ja lisäsääntöjä on erityisesti lainasanoissa: eŋlanti kirjoitetaan "englanti", maŋneetti kirjoitetaan "magneetti", koŋgestio kirjoitetaan "kongestio" jne. Jukka Korpela on ehdottanut, että ŋ-äännettä alettaisiin merkitä espanjan kielessä esiintyvällä ñ-kirjaimella; tosin se ei espanjassa tarkoita ŋ-äännettä vaan liudentunutta n:ää.

Osittainen lista muista (osin kiistanalaisista) poikkeuksista:

  • peräkkäiset lyhyet vokaalit erotetaan välimerkillä: "tasa-arvo", "ruo'on"
  • vokaalin pituus oikeinkirjoituksessa määräytyy usein lähdekielen eikä puhekielen ääntöasun perusteella: symbooli → "symboli", Austraalia → "Australia"; nykyään usein yleensä lausutaan kirjoitetun mallin mukaan
  • loppukahdennus jätetään merkitsemättä: Tulep pian → "Tule pian"
  • assimilaatio jätetään merkitsemättä: Olempa → "Olenpa"
  • konsonantit kahdennetaan tai jätetään kahdentamatta lainasanoissa
    • usein kaksoiskonsonanttina ääntyvä konsonantti kirjoitetaan yhtenä: kamppanja → "kampanja", samppoo → "sampoo"
    • usein yksittäiskonsonanttina ääntyvä konsonantti kirjoitetaan kahdella kirjaimella penisiliini → "penisilliini", asistentti → "assistentti" (harvinaisia tapauksia)
  • lainasanojen alkuperäinen kirjoitusasu säilytetään: pitsa → "pizza" (myös "pitsa"), siti → "city"
  • käytetään soinnillisia klusiileja g ja b, vaikka arkikielen lausumistapa on lähes soinniton: kreippi → "greippi", panaani → "banaani"
  • "nf" ja "mf" luetaan µf: "sinfonia" → siµfonia
  • homonyymeja erotetaan tietoisesti: sian ~ sijan, haltia ~ haltija
  • yksittäisiä poikkeuksia: ruuan → "ruoan", sydämmen → "sydämen".

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Itkonen, Terho: Kieliopas. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3838-7.
  • Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas. Päätoimittaja Salli Kankaanpää. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 147. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007. ISBN 978-952-5446-28-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Emil Öhman: Kieli ja kulttuuri

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]