Fireball (albumi)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fireball
Deep Purple
Studioalbumin Fireball kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  syyskuu 1970 –
toukokuu 1971, Lontoo
 Julkaistu Yhdysvaltain lippu heinäkuu 1971
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu syyskuu 1971
 Formaatti LP, MC, CD
 Tuottaja(t) Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, progressiivinen rock, heavy metal
 Kesto 38.40
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Harvest Records
Yhdysvaltain lippu Warner Bros. Records
Muut kannet
Fireball back.jpg
Takakansi
Fireball-remastered.jpg
Vuoden 1996 25th Anniversary Editionin pahvipäällys
Listasijoitukset

Flag of the United Kingdom.svg Britannia: 1.
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat: 32.

Kts. lisää listasijoituksia

Deep Purplen muut studioalbumit
Deep Purple in Rock
1970
Fireball
1971
Machine Head
1972
Singlet albumilta Fireball
  1. Strange Kind of Woman
    Julkaistu: helmikuu 1971
  2. Fireball
    Julkaistu: lokakuu 1971
  3. No No No
    Julkaistu: lokakuu 1971

Fireball on brittiläisen Deep Purple -yhtyeen viides studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1971. Levy oli tyylillisesti progressiivisempi kuin edellinen albumi Deep Purple in Rock, joka edusti suoraviivaisempaa heavy metalia. Albumilla jatkaa yhtyeen kuuluisin kokoonpano, niin sanottu Mark II -miehitys; Ian Gillan (laulu), Ritchie Blackmore (kitara), Jon Lord (kosketinsoittimet), Roger Glover (basso) ja Ian Paice (rummut).

Suuresta konserttimäärästä johtuen albumin työstö kesti odotettua pidempään, ja lisäksi se tehtiin edellisalbumin mainiosta menestyksestä johtuen suuren paineen alla. Levy työstettiin useassa studiossa pääosin keikkatauoilla, minkä vuoksi siitä tuli tyylillisesti hajainen. Albumi nousi kuitenkin Britanniassa listaykköseksi, vaikka sitä myytiinkin vähemmän kuin edellisalbumi In Rockia. Sen sijaan Yhdysvalloissa albumi oli Deep Purplen menestynein kolmeen vuoteen. Kriitikoilta se sai kaksijakoisen vastaanoton ja myös suurin osa yhtyeen jäsenistä ilmoitti tyytymättömyytensä Fireballia kohtaan.

Yhdysvalloissa albumi julkaistiin heinäkuussa 1971, kun Britanniassa se ilmestyi vasta syyskuussa. Yhdysvaltain-painoksen kappalelistaan kuului hittisingle ”Strange Kind of Woman”, joka puuttui brittipainoksesta. Vuonna 1996 albumista julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos bonuskappalein varustettuna.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1968 perustetun Deep Purplen kolme ensimmäistä albumia Shades of Deep Purple (1968), The Book of Taliesyn (1968) ja Deep Purple (1969) olivat saavuttaneet jonkinasteista menestystä Yhdysvalloissa. Niistä jokainen oli yltänyt vähintään top 200:aan.[1] Näiden kolmen albumin jälkeen yhtyeestä erotettiin solisti Rod Evans sekä basisti Nick Simper, ja heidät korvasivat Ian Gillan ja Roger Glover. Näin syntyi niin sanottu Mark II -kokoonpano.[2]

Kotimaassa Britanniassa yhtyeen nosti listoille vuonna 1969 ilmestynyt Concerto for Group and Orchestra, joka oli äänitetty orkesterin kanssa Lontoon Royal Albert Hallissa.[3] Lopullisesti yhtyeen löi läpi Britanniassa seuraava albumi Deep Purple in Rock (1970), joka ylsi sijalle neljä.[4] Samalla yhtyeen tyylilaji oli siirtynyt hard rockiin ja heavy metaliin.[5]

Albumin työstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten konserttimäärien takia yhtyeellä ei ollut yhtäkään kappaletta valmiina äänitettäväksi, kun nauhoitukset alkoivat syyskuussa 1970.[6][7] Albumin tekeminen kestikin odotettua kauemmin,[6][8] sillä viimeiset sessiot järjestettiin seuraavan vuoden toukokuussa.[9] Ensimmäisessä sessiossa saatiin valmiiksi vain yksi kappale: country-tyylinen ”Anyone’s Daughter”.[10] Se oli kuitenkin vain lyhyt hengähdystauko, sillä yhtye aloitti pian Britannian-kiertueensa.[7] Yhtyeellä ei ollut aikaa palata studioon, eivätkä he olleet saaneet hädin tuskin kappaleita levyn valmiiksi.[11]

Albumin äänityksissä oli useampia ongelmia, joista merkittävin oli kitaristi Ritchie Blackmoren ja Ian Gillanin erimielisyydet. Niitä ei helpottanut Gillanin runsas alkoholinkäyttö, mikä teki hänestä persoonana vaikean.[12] Myös Blackmorella oli asenneongelmia, ja Gillan ajatteli, että hänelläkin on oikeus käyttäytyä samoin.[13] Gillan on myöhemmin todennut, ettei muista Fireballin ajoista mitään. Yhtyeen muiden jäsenten ongelmat olivat fyysisellä puolella. Kosketinsoittaja Jon Lordia vaivasi selkä, jonka hän oli kipeyttänyt jo vuosia aiemmin entisessä yhtyeessään, kun oli rahdannut Hammond-urkujaan aikakaudella, jolloin roudareita ei liiemmin tunnettu. Lordin selkävaivat olivat niin pahoja, että yhtye joutui niiden vuoksi toisinaan jopa peruuttamaan konserttejaan.[12] Lisäksi hänen Gemini Suite -projektinsa vei hänen voimiaan.[8] Basisti Roger Glover kärsi stressin aiheuttamista vatsakivuista, joiden takia Glover romahti keikoilla useampaan otteeseen.[12] Toisinaan Gloveria tuurasi encoren ajan Chas Hodges. Glover sai lopulta vaivaansa apua hypnoterapiakurssilta, jossa opetettiin rentouttamaan kireitä vatsalihaksia.[9]

Deep Purple perui vuoden 1970 viimeiset konserttinsa, ja siirtyi joulukuun puolivälissä Deep Purple siirtyi Hermitage-nimiseen maalaistaloon Devoniin Lounais-Englantiin.[12][14] Yhtye oli kyllästynyt kappaleiden tekemiseen studiossa tai kiertueilla ja halusi rauhaiseen, syrjäiseen paikkaan. Suurin osa ajasta Devonissa kului kuitenkin paikallisessa pubissa. Okkultismista vahvasti kiinnostunut Ritchie Blackmore taas harjoitti spiritismiä. Tähän liittyi välikohtaus Blackmoren ja Roger Gloverin välillä. Rumpali Ian Paicen tyttöystävä oli pyytänyt Gloveria lainaamaan krusifiksiaan spiritismi-istuntoa varten. Gloverin kieltäytymisestä suuttunut Blackmore oli myöhemmin iskenyt kirveen Gloverin makuuhuoneen oven läpi. Raivostunut Glover juoksi Blackmoren perässä pitkin talon käytävää. Lopulta hän sai Blackmoren kiinni ja aikoi iskeä tuolinjalalla Blackmorea. Hän kuitenkin malttoi mielensä viime hetkellä.[13] Glover on myöhemmin kertonut, että pidemmälle edenneenä tuon yön tapahtumat olisivat hyvinkin voineet merkitä yhtyeen loppua.[12] Maalaistalossa saatiin kuitenkin tehtyä uudet kappaleet ”Strange Kind of Woman”, ”Freedom” ja ”Slow Train”. "I’m Alone" puolestaan muotoutui aiemmin instrumentaalin ”Grabsplatter” pohjalle.[15]

Vuoden 1970 lopulla erään musiikkilehden haastattelussa Roger Glover kertoi, että yhtye haluaisi saada Fireballin valmiiksi helmikuuhun 1971 mennessä ja julkaista sen kuukautta myöhemmin. Hän kertoi yhtyeellä olevan valmiina yhdeksän tai kymmenen kappaletta, mikä oli kuitenkin liioiteltua puhetta. Hän kertoi myös Deep Purplen keskustelleen hintatasoltaan normaalia halvemman studio/live-rakenteisen tupla-albumin julkaisemisesta kiitokseksi faneille.[12]

Tammikuussa 1971 Deep Purple peruutti neljä Skotlannin-konserttiaan saadakseen ylimääräisen viikon studiotyöskentelylle. Se meni äänittämään niihin studioihin, joihin se vain pääsi, ja yksi sessio tehtiin maineikkaalla Abbey Roadin studiolla.[12] Näissä Martin Birchin kanssa pidetyissä sessioissa yhtye sai lisää materiaalia kasaan.[16]

Helmikuussa laulusolisti Ian Gillan kertoi haastattelussa albumista innostuneena:

»Olemme pysyneet samassa yksinkertaisessa teemassa [...] Miksauksen ja kannen pitäisi olla valmis huhtikuun puolivälissä. Kappaleet eivät olisi sopineet In Rockille, mutta ne osoittavat luonnollista kehitystä.»
(Ian Gillan, laulusolisti[12])

Nauhoitukset jatkuivat De Lane Leassa sekä Olympic-studioilla Lontoossa. Toukokuuhun mennessä levy-yhtiöt alkoivat olla hermostuneita, erityisesti yhtyeen Pohjois-Amerikan julkaisija Warner Bros. Records, sillä Deep Purplen piti aloittaa siellä kiertue kesällä. Yhtye pysyi kuitenkin kesäkuun ensimmäisen puoliskon yhä studiossa. Ian Gillan rauhoitti kärsimättömiä brittifaneja lupaamalla uuden albumin sisältävän muun muassa pidemmän version helmikuussa julkaistusta hittisinglestä ”Strange Kind of Woman”.[17]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet

”Fireball”

Albumin nimikappale oli singlehitti ja se myös soitetttiin levyn julkaisua seuranneella kiertueella toisinaan encorena.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”No One Came”

Jon Lord soitti albumin päätöskappaleen loppuun sattumanvaraista kosketinnäppäilyä, samalla kun yhtyeen muut jäsenet vaihtelivat nauhan nopeutta. Lopuksi aikaansaannos laitettiin vielä soimaan väärinpäin.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Avausraita ”Fireball” on suoraviivainen heavy metal -kappale. Kappaleessa ei ole lainkaan Ritchie Blackmoren kitarasooloa, mutta siinä kuullaan sen sijaan basso- ja kosketinsoolot. Kappale julkaistiin singlenä lokakuussa 1971, jolloin se nousi Britanniassa sijalle 15.[18] Hyvän menestyksen ansiosta Deep Purple pääsi esittämään sen Top of the Pops -tv-ohjelmassa 16. joulukuuta 1971.[19] ”Fireballia” seuraa ”No No No”, jossa Ritchie Blackmoren kitaransoitto sisältää funk-vivahteita. Tämä teki basisti Roger Gloveriin vaikutuksen.[12] Myöhemmin hän kuitenkin kertoi pitävänsä sitä yhtenä albumin heikoimmista kappaleista.[20] ”Demon’s Eye” työstettiin albumin kappaleista viimeisenä. Myös se sisälsi pieniä funk-vaikutteita, ja yhtye ajatteli kappaleen olevan hyvä livenumero.[12] Yhdysvaltain- ja Kanadan-painoksilla ”Demon’s Eyen” tilalla oli kappale ”Strange Kind of Woman”.[21] Se on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ja lähteestä riippuen sen sanoitus kertoo joko prostituoidusta tai eräästä Ian Gillanin ystävän tavoittelemasta naisesta.[22][23]

Ensimmäisessä äänityssessiossa valmistunut ”Anyone’s Daughter” edustaa country-musiikkia, ja se on Ritchie Blackmoren kunnianosoitus ihailemilleen country-tyylisille kitaristeille, kuten Albert Leelle. Roger Gloverin mukaan kappale äänitettiin päivä sen jälkeen, kun yhtyeen sisällä oli käyty suuri keskustelu tyylillisesti ”jännittävänä ja raskaana” olemisesta. Yhtye istui studiossa odotellen inspiraatiota, kun Blackmore ryhtyi leikkimään sointukuvioilla ja muu yhtye liittyi siihen. Ian Gillan teki kappaleeseen humoristiset sanoitukset, mutta piti myöhemmin laulun valitsemista levylle virheenä.[10][12]

B-puolen aloittava ”The Mule” oli konserteissa Ian Paicen rumpusoolonumero, ja sen liveversio löytyy muun muassa albumilta Made in Japan. Kappaleen äänityksen jälkeen tapahtui kömmähdys, jonka takia osa Paicen alkuperäisestä rumpuraidasta tuhoutui. Paice joutui soittamaan osan kappaleesta uudestaan lainatulla rumpusetillä, koska hänen oma settinsä oli jo äänitysten päätteeksi matkalla tuleville konserttipaikoille. Lainasetin soundi ei ollut samanlainen kuin Paicen omissa rummuissa, ja tarkkakorvainen voi kuulla rumpujen vaihtumisen kappaleessa.[12]

Pitkä ja tunnelmallinen ”Fools” on Ian Gillanin mielenilmaisu ihmiskunnan typeryyttä vastaan. Se kertoo kuolevasta miehestä, joka katsoessaan menneeseen tajuaa idioottien johtavan maailmaa.[12] Ideanpuutteiden vuoksi kappaleen kitarasoolo-osio on Blackmoren keikoilla harrastaman improvisoinnin toisintoa.[24] Fireballin päättävää ”No One Camea” on pidetty jopa Gillanin parhaana laulusuorituksena Deep Purplessa ja myös sen sanoituksia on kehuttu.[12] Osa sanoista on suoraa lainausta Monty Python -tv-sarjasta.[25] Sävellyksenä ”No One Came” on Deep Purplen funk-vaikutteisimpia. Kappale ehtii jo kertaalleen päättyä, kun sen pääriffi alkaa uudestaan. Yhtye laittoi pääriffin nauhan toistamaan itseään. Samalla Jon Lord soitti kosketinsoitinimprovisaatiota, ja muut jäsenet hidastivat ja nopeuttivat nauhaa, jonne Lordin soitto oli tallentumassa. Kukaan ei tiennyt miltä se tulisi kuulostamaan, mutta yhtye rakasti tulosta, joten efekti otettiin mukaan lopulliseen versioon.[12]

Kappalelista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki kappaleet säv. Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice. Poikkeuksena 25th Anniversary Editionin raita 13, joka on traditionaalinen.
Alkuperäisissä Yhdysvaltain-, Kanadan- ja Japanin-painoksissa on kappale ”Strange Kind of Woman” kappaleen ”Demon’s Eye” tilalla.

A-puoli
Nro Nimi Kesto
1. Fireball   3.25
2. No No No   6.54
3. Demon’s Eye   5.19
4. Anyone’s Daughter   4.43
B-puoli
Nro Nimi Kesto
5. The Mule   5.23
6. Fools   8.21
7. No One Came   6.28
38.40

Julkaisu ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Warner Bros. julkaisi albumin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa heinäkuussa 1971, sillä yhtye oli juuri aloittamassa Amerikan-kiertuetta.[17][26] Mukana oli Euroopassa menestystä saavuttanut ”Strange Kind of Woman”, joka kuitenkin erosi singleversiosta pidemmän kitarafeidauksen osalta.[17] Yhdysvalloissa albumi otettiin hyvin vastaan.[20] Albumi nousi Billboard 200 -listalle sijalle 21. elokuuta, ja rikkoi muutamassa päivässä edellisalbumi In Rockin parhaan sijoituksen 143.[27] Parhaimmillaan albumi oli sijalla 32.[28] Se oli yhtyeen menestynein albumi Yhdysvalloissa sitten vuonna 1968 julkaistun esikoisalbumin Shades of Deep Purple.[27] Vuonna 2001 Fireball oli saavuttanut Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän, 500 000 kappaletta.[29]

Britanniassa albumin julkaisi Harvest Records syyskuussa 1971, jolloin äänitysten alkamisesta oli kulunut tasan vuosi.[30] Britannian-painoksessa ei ollut ollenkaan ”Strange Kind of Womania”, sillä se oli korvattu sessioissa viimeisenä valmistuneella kappaleella ”Demon’s Eye”.[17] Harvest oli julkaissut albumin Länsi-Saksassa kuukausi ennen Britannian-painosta. Saksan-painos ei eronnut kappaleiltaan brittiversiosta.[30] Britanniassa albumi nousi listaykköseksi viikon ajaksi,[31] mutta sitä myytiin vähemmän kuin neljänneksi sijoittunutta edellisalbumi In Rockia.[27] Listan kärkeen Fireball pääsi myös ainakin Länsi-Saksassa ja Ruotsissa.[32][33] Yhtyeen Saksan levy-yhtiö suunnitteli järjestävänsä uudenvuodenaattona juhlat, joissa Deep Purplelle jaettaisiin tuoreet kultalevyt. Suunnitelmaa jouduttiin kuitenkin muuttamaan, kun Fireball oli myynyt vain noin puolet tarvittavasta määrästä. Järjestäjät päättivät halkaista levyt puoliksi ja antaa ne yhtyeen jäsenille kokonaisten sijaan.[27]

Listasijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde
Flag of the United Kingdom.svg Britannia 1. 25 18.9.1971 [31]
Flag of Germany.svg Länsi-Saksa 1. 4 viikko 40/1971 [32]
Ruotsin lippu Ruotsi 1. [33]
Suomen lippu Suomi 2. 15 tammikuu 1972 [34]
Norjan lippu Norja 2. 23 viikko 39/1971 [35]
Ranskan lippu Ranska 3. 7.10.1971 [36]
Italia 3. [33]
Kanada 24. 4.9.1971 [37]
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 32. 21.8.1971 [27][28]

Sertifiointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Palkinto Luovuttaja Myönnetty Lähde
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat Gold.png kultalevy RIAA 26.7.2001 [29]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikot eivät vastaanottaneet albumia yhtä positiivisesti kuin edellistä Deep Purple in Rockia. Myös yhtyeen sisällä Fireball aiheutti eriäviä mielipiteitä. Ritchie Blackmoren mielestä levyllä oli vain kolme hyvää kappaletta; ”Fireball”, ”No No No” ja ”Fools”, ja Ian Gillan puolestaan piti albumia yhä 2000-luvullakin Deep Purplen parhaana.[19] Jon Lord oli muuten tyytyväinen, mutta myönsi, että albumi olisi ”ehkä kaivannut lisää höyryä”. Hän piti sitä kuitenkin In Rockia parempana.[20] Gillania lukuunottamatta yhtyeen arvio oli, että levy oli tyyliltään liian radikaali ja seuraavalla albumilla tulisi palata suoraviivaisempaan ilmaisuun.[38] Myös yhtyeen fanit totesivat jälkeenpäin, että levyn hajanaisuus ei ollut heille eduksi.[16]

Fireballin lievän väheksymisen syynä on pidetty muun muassa sitä, että se julkaistiin kahden todella arvostetun albumin Deep Purple in Rockin ja Machine Headin välissä, eikä sitä pidetä myöskään yhtä yhtenäisenä kokonaisuutena. Lisäksi albumin brittipainos ei sisällä varsinaisesti yhtäkään suurta Deep Purple -klassikkoa.[24]

Roger Glover analysoi albumia 1990-luvun lopulla:

»Albumeita arvioidaan yleensä hittien perusteella, ja koska Fireball ei menestynyt yhtä hyvin kuin In Rock, se häviää yleensä vertailussa. Se oli hyvä albumi mutta hieman raskassoutuinen. In Rockin tuoreuteen ja tulisuuteen verrattuna Fireball oli hyvin itsetietoinen levy. In Rock tehtiin ennen menestystä, eikä meillä ollut mitään menetettävää, kun taas Fireball-levyn aikaan In Rock oli jo jymymenestys ja tiesimme, että ihmiset kuuntelisivat Fireballia
(Roger Glover, basisti[20])

Albumin arvostus on kuitenkin noussut, ja tämänpäivän arvosteluissa se on saanut, toisin kuin ilmestyessään, hyvää palautetta. Esimerkkinä Allmusic-sivusto, jonka kriitikko Eduardo Rivadavia antoi arvostelussaan Fireballin Yhdysvaltain-painokselle neljä ja puoli tähteä viidestä.[39] Neljä tähteä viidestä antoi Progarchives-sivuston arvostelija, joka toteaa, ”ettei vihaa albumia tarpeeksi voidakseen antaa sille vähemmän kuin todella hyvän arvion”. Hän kuitenkin täsmentää, ettei inhoa kuin yhtä levyn kappaletta; raitaa ”No No No”, joka on hänen mielestään lähestulkoon parodia Deep Purple in Rock -albumin heavy metal -kappaleista.[40] Sputnikmusic-sivuston kriitikko nostaa albumilta esiin kappaleet ”Fools”, ”Fireball”, ”The Mule” ja ”Demon’s Eye”, ja antaa levylle niin ikään neljä tähteä viidestä.[41]

Suomenkielisen Deep Purple -historiikin kirjoittanut Heikki Heino pitää levyä mestariteoksena ja yhtenä Deep Purplen onnistuneimmista albumeista.[24]

Arvostelut:

Kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juliste mainostaa Hannoverissa 9. helmikuuta 1972 järjestettävää konserttia.

Levyn julkaisua seurasi Fireball World Tour -kiertue.[42] Koska valtaosa yhtyeen jäsenistä oli sitä mieltä, että Fireballin kappaleista suurin osa ei toiminut livenä, ainoastaan Ian Paicen rumpusoolonumero ”The Mule” sekä ”Strange Kind of Woman” pysyivät setissä pidemmän aikaa. Niinpä yhtye kehitti konsertteihin sopivampaa materiaalia, ja seuraavalla studioalbumilla Machine Head julkaistut kappaleet ”Highway Star” ja ”Lazy” olivat mukana keikoilla jo Fireballin ilmestymisen aikoihin.[21][19] ”Lazy” korvasi pitkään yhtyeen ohjelmistossa olleen kappaleen ”Wring That Neck”, joka oli ainoa kappale, jossa Ritchie Blackmore käytti yhä Gibson 335 -kitaraa. Näin ollen hän käytti jatkossa yksin Fender Stratocasteria. Fireballin muista kappaleista ”No No No” esitettiin kiertueella muutaman kerran ja lisäksi ”Demon’s Eye” ja ”Anyone’s Daughter” oli soitettu aiemmin samana vuonna ennen itse kiertuetta. ”Fireball” toimi toisinaan encorena.[19]

Kiertueella yhtyeen sisäiset ongelmat pahenivat. Blackmore ja laulaja Ian Gillan eivät tulleet enää toimeen keskenään. Blackmore oli sitä mieltä, että Deep Purplen menestys oli hänen virtuoosimaisen soittonsa ansiota. Ian Gillan oli myös tajunnut olevansa maailman arvostetuimpia rocklaulajia, ja molemmat sitä mieltä, että saivat tehdä, mitä halusivat. Detroitin konsertissa Gillan teki mikrofonitelineellä reikiä konserttilavan kumiseen alustaan. Paikallisen ammattiliiton edustajat raivostuivat tapahtuneesta, ja Gillan pakotettiin allekirjoittamaan papereita, joissa hän myönsi syyllisyytensä tuhotyöhön ja lupasi kustantaa korvaukset. Gillan ja Blackmore olivat myös keksineet, että häiriköimällä he saivat itselleen ilmaista mainosta.[43] Blackmoren ja Roger Gloverin välit eivät myöskään olleet parhaat mahdolliset, koska Blackmore ei pitänyt Gloverin bassonsoittotyylistä.[21]

Yhtye oli soittanut Pohjois-Amerikan-kiertueen ensimmäisen osion menestyksekkäästi The Facesin lämmittely-yhtyeenä, ja lokakuussa se aloitti toisen puoliskon vuorostaan pääesiintyjänä.[44][45] Deep Purple sai jokaisesta esiintymisestään noin 5 000–6 000 dollarin palkkion, mutta kiertue jouduttiin keskeyttämään kolmen konsertin jälkeen solisti Gillanin sairastuttua hepatiittiin.[45]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strange Kind of Woman[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strange Kind of Woman   (helmikuu 1971[46], Harvest, Warner Bros.)
  1. Strange Kind of Woman – 03:48
  2. I'm Alone – 03:02

”Strange Kind of Woman”, sisältyi vain albumin Yhdysvaltain-, Kanadan- ja Japanin-painoksille. Se oli suuri hitti Euroopassa, mukaan lukien Britanniassa, jossa se pääsi sijalle 8.[47]

Fireball[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fireball   (lokakuu 1971[46], Harvest, Warner Bros.)
  1. Fireball – 03:25
  2. Demon’s Eye – 05:19 (UK)
  3. Anyone’s Daughter – 04:43 (USA)

Albumin nimikappale ”Fireball” julkaistiin singlenä lokakuussa 1971, noin kuukausi sen jälkeen kun albumi oli ilmestynyt Britannian ja muun Euroopan markkinoille. Singlen hyvä kaupallinen menestys yhtyeen kotimaassa (sijoitus 15.) toi Deep Purplelle esiintymisen Top of the Pops -tv-ohjelmaan.[19]

No No No[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

No No No   (lokakuu 1971[46], Harvest)
  1. No No No
  2. Fools

”No No No” ilmestyi singlenä ainoastaan silloisessa Tšekkoslovakiassa.[46]

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deep Purple
Muut
  • Äänitys – Martin Birch, Lou Austin, Alan O'Duffy
  • Kannen suunnittelu – Castle, Chappel and Partners Limited
  • Valokuvaus – Tony Burrett, Chagford Studios
  • Varustus – Ian Hansford, Ron Quinton, Rob Cooksey

Painoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[30]

Formaatti Valtio Levy-yhtiö ja tunnus Julkaistu
LP Yhdysvaltain lippu Warner Bros. BS-2564 heinäkuu 1971
LP Japanin lippu Warner Bros. P-8092W toukokuu 1971
LP Saksan lippu Harvest 1c038-157562-1 elokuu 1971
LP Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Harvest SHVL-793 syyskuu 1971
LP Ranskan lippu Harvest SHVL-793 syyskuu 1971
MC Saksan lippu Harvest 1c238-157562-4 lokakuu 1971
MC Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Harvest TC-SHVL-793 1971
LP Italian lippu Harvest 3c062-92726 1971
LP Italian lippu Harvest 3c062-92726 1971
LP Yhdistyneen kuningaskunnan lippu EMI/Harvest EJ-26-0344-0 helmikuu 1985
LP Ruotsin lippu Scandinavian Music 15-5218 1985
CD Yhdistyneen kuningaskunnan lippu EMI CDP-7-46240-2 198?
CD Japanin lippu WEA Japan 20P2-2604 199?
CD Kanadan lippu Warner Bros. CD3486 199?
CD Australian lippu EMI Australia CDDPB1 199?
CD Venäjän lippu AnTrop/Santa 00541 1993
CD Japanin lippu Warner Bros WPCR-866 1996
CD Yhdistyneen kuningaskunnan lippu EMI Premier 7243-8-53711-2-7 kesäkuu 1996
LP Euroopan unionin lippu EMI Premier DEEPP2 kesäkuu 1996
CD Italian lippu EMI Premier 7243-8-53711-2-7 1996
CD Japanin lippu Warner Bros. WPCR-1140 1997
CD Japanin lippu Warner Bros. WPCR-1565 huhtikuu 1998
CD Japanin lippu Warner Bros. WPCR-10191 1999
LP Yhdistyneen kuningaskunnan lippu EMI 1c062-92726 19??
LP Flag of Benelux.svg Harvest 19-- 1a038-157562-1 19??
LP Euroopan unionin lippu Harvest/EMI Fame 1a038-1575621 19??
CD Yhdysvaltain lippu Rhino kesäkuu 2000

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jerry Bloom: Musta ritari Ritchie Blackmore. Otavan Kirjapaino Oy, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8.
  • Jan M. Ekblad (toim.): Deep Purple – syvän purppuran vuodet 1967–2004. Sisältää Deep Purplen historiikin, yhtyeeseen liittyviä arvosteluja, fanitarinoita sekä diskografian. Useita kirjoittajia. Suurimman osan tekstistä on kirjoittanut historiikin laatinut Heikki Heino, jonka tekstiin tässä artikkelissa viitataan. Tampere: Juvenes Print, 2004. ISBN 952-5546-02-0.
  • The Highway Star.com
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Deep Purple Allmusic Allmusic. Viitattu 19.8.2011. (englanniksi)
  2. Heino 2004: 20-21.
  3. Heino 2004: 24.
  4. Chart Stats – Deep Purple chartstats.com. Viitattu 14.8.2010. (englanniksi)
  5. Deep Purple in Rock - Deep Purple Allmusic. Viitattu 19.8.2011. (englanniksi)
  6. a b Heino 2004: 30.
  7. a b Thompson, s. 130
  8. a b Heino 2004: 108.
  9. a b Thompson, s. 142
  10. a b Bloom 2009: 180.
  11. Thompson, s. 135
  12. a b c d e f g h i j k l m n o Fireball-albumin 25th Anniversary Editionin kansilehtinen
  13. a b Bloom 2009: 182.
  14. Thompson, s. 138
  15. Thompson, s. 138–139
  16. a b Thompson, s. 139
  17. a b c d Bloom 2009: 185.
  18. Chart Stats - Deep Purple - Fireball (single) chartstats.com. Viitattu 14.8.2010. (englanniksi)
  19. a b c d e Bloom 2009: 187.
  20. a b c d Thompson: s. 143.
  21. a b c Heino 2004: 31.
  22. Bloom 2009: 183.
  23. Strange Kind Of Woman by Deep Purple Songfacts songfacts.com. Viitattu 9.8.2010. (englanniksi)
  24. a b c Heino 2004: 109.
  25. Allmusic: Fireball > Overview Allmusic.com. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  26. Thompson: s. 142.
  27. a b c d e Thompson: s. 144.
  28. a b allmusic Fireball > Charts & Awards > Billboard Albums allmusic.com. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  29. a b RIAA - Gold & Platinum Searchable Database RIAA.com. Viitattu 25.12.2013. (englanniksi)
  30. a b c Fireball thehighwaystar.com. Viitattu 5.9.2010. (englanniksi)
  31. a b Chart Stats - Deep Purple - Fireball chartstats.com. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  32. a b Charts-Surfer: Songsearch charts-surfer.de. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  33. a b c Deep Purple deeppurplemania.blogspot.com. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  34. Pennanen, Timo: Sisältää hitin, levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy, 2006. ISBN 978-951-1-21053-5.
  35. Deep Purple – Fireball (Album) norwegiancharts.com. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  36. Tous les Albums de chaque Artiste infodisc.fr. Viitattu 13.9.2010. (ranskaksi)
  37. Search - RPM - Library and Archives Canada collectionscanada.gc.ca. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  38. Bloom 2009: 191.
  39. a b Rivadavia, Eduardo: Fireball - Deep Purple Review AllMusic.com. Viitattu 25.12.2013. (englanniksi)
  40. a b Deep Purple Fireball music review by Tarkus1980 progarchives.com. Viitattu 17.9.2010. (englanniksi)
  41. a b Deep Purple - Fireball (album review 2) Sputnikmusic.com. Viitattu 25.12.2013. (englanniksi)
  42. Deep Purple: World Tours servinghistory.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  43. Bloom 2009: 188-189.
  44. Bloom 2009: 186.
  45. a b Bloom 2009: 189.
  46. a b c d The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar thehighwaystar.com. Viitattu 9.8.2010. (englanniksi)
  47. Chart Stats - Deep Purple - Strange Kind of Woman chartstats.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)