Feofan Prokopovitš

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Feofan Prokopovitš. 1700-luvun puolivälin parsuna.

Feofan Prokopovitš (ven. Феофа́н Прокопо́вич, etunimi ennen munkiksi vihkimistä Jelisei tai Jeleazar, Елисей, Елеазар; 27. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1677, toisten tietojen mukaan 19. kesäkuuta (J: 9. kesäkuuta) 1681 Kiova19. syyskuuta (J: 8. syyskuuta) 1736 Pietari[1] oli ukrainalaistaustainen[2] venäläinen kirkonmies, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan Pietari Suuren läheisenä avustajana.[3]

Tausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feofan Prokopovitš syntyi kauppiaan perheseen, jäi varhain orvoksi ja kasvoi Kiovan hengellisen akatemian rehtorina toimineen enonsa holhouksessa. Hän opiskeli luostarikoulussa ja hengellisessä akatemiassa. 1690-luvun puolivälin tienoilla Prokopovitš lähti opiskelemaan Puolaan, jossa hän kääntyi uniaatiksi. Vuonna 1698 hän siirtyi Roomaan, jossa hän valmistui Athanasiuksen jesuiittakollegiosta. Ulkomailla opiskellessaan Prokopovitš tutustui eurooppalaiseen filosofiaan ja kirjallisuuteen sekä vakuuttui uskonnollisen fanatismin ja teokraattisen ajattelun vahingollisuudesta.[1]

Kiovan akatemian opettaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1701 Prokopovitš lähti jesuiittakollegiosta ja palasi Venäjälle mahdollisesti opiskellen välillä Saksassa. Vuonna 1704 hänet otettiin jälleen ortodoksisen kirkon jäseneksi ja vuonna 1705 hän antoi munkkilupauksen. Vuosina 1705–1706 Prokopovitš opetti runousoppia Kiovan akatemiassa. Hänen renessanssin ja barokin estetiikkaan perustuva runousoppinsa vaikutti venäläisen kirjallisuuden kehitykseen 1700-luvun puoliväliin saakka. Samaan aikaan Prokopovitš kirjoitti akatemian oppilaiden esittämän historiallisen näytelmän Vladimir, jonka teemana on uskonnon ja valistuksen, kirkon ja maallisen vallan välinen kamppailu.[1]

Vuosina 1706–1707 Prokopovitš opetti retoriikkaa ja aloitteli uraansa saarnaajana. Vuosina 1707–1709 hän toimi filosofian professorina ja akatemian prefektinä pitäen myös luonnontieteiden kursseja. Dogmaattisuutta vastustaneen Prokopovitšin filosofia edustaa siirtymäkaudelle tyypilllistä skolastiikan, renessanssin, uskonpuhdistuksen ja valistusajatusten sekoitusta.[1]

Vuonna 1709 Prokopovitš piti ensimmäisen Pietari Suuren voitoille omistetuista puheistaan (ven. slovo), joka käännettiin myös latinaksi ja puolaksi. Samaan aikaan hän kirjoitti kolmella kielellä Pultavan taistelun voittajaa ylistävän runoelman Epinikion, joka muodosti perustan venäläisen eeppisen runon kehitykselle. Vuonna 1711 Prokopovitš osallistui saarnaajana Pietarin sotaretkelle, minkä jälkeen hänet nimitettiin Kiovan Bratskin luostarin igumeniksi. Vuosina 1711–1716 hän opetti akatemiassa teologiaa. Katolisuutta ja uniaattikirkkoa vastustaneen, mutta protestantismiin myönteisesti suhtautuneen Prokopovitšin teologia sai eräät kirkonmiehet syyttämään häntä harhaoppisuudesta.[1]

Pietari Suuren avustaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feofan Prokopovitš. 1700-luvun puukaiverrus.

Vuonna 1716 Prokopovitš saapui Pietari Suuren kutsumana Pietariin, jossa hän jatkoi puheiden kirjoittamista ja laati myös historiallisia teoksia. Ajankohtaisissa oppositiota vastaan suunnatuissa kirjoituksissaan Prokopovitš selitti ja perusteli Pietarin tekemiä uudistuksia sekä valistuneen itsevaltiaan asemaa kirkollisen vallan yläpuolella. Samalla hän loi kirjallisuudessa pitkään säilyneen ihannoivan kuvan keisarista.[1]

Vuonna 1718 Pietari Suuri nimitti Prokopovitšin Pihkovan piispaksi tähän kohdistetuista kerettiläisyyssyytöksistä huolimatta. Saatuaan piispanviran Prokopovitš toimi keisarin läheisimpänä apulaisena kirkollisissa kysymyksissä. Hän perusteli muun muassa Moskovan patriarkaatin lakkauttamista teoksessaan Duhovnyi reglament (”Hengellinen ohjesääntö”, 1721). Pyhän synodin varapresidentin virassa Prokopovitš toimi sen todellisena johtajana. Vuonna 1725 hänet vihittiin Novgorodin arkkipiispaksi.[1]

Prokopovitš osallistui aktiivisesti koululaitoksen ja kirjapainotoiminnan kehittämiseen. Hänen laatimansa katekismuksen tapainen aapinen Pervoje utšenije otrokom (”Pojan ensimmäinen opetus”, 1720) oli suosittu 1800-luvulle saakka. Prokopovitšin valistuspyrkimykset heijastuivat myös hänen muissa teoksissaan, joissa hän yksinkertaisti kirkkoslaaviin perustunutta kirjakieltä ja lähensi sitä puhekieleen. Hän antoi suunnan venäjän kirjakielen kehitykselle vaikuttaen muun muassa Vasili Trediakovskiin, joka arvosti Prokopovitšia myös runoilijana.[1]

Prokopovitš oli laajasti sivistynyt, uskonnollisesti suvaitsevainen sekä monista tieteistä ja taiteista kiinnostunut ihminen. Hän osasi erinomaisesti kreikkaa, latinaa, italiaa ja puolaa ja oli kirjeenvaihdossa tunnettujen eurooppalaisten teologien ja tiedemiesten kanssa. 1720-luvulla hän oli Venäjän henkisen elämän kärkihahmo toimien läheisessä yhteistyössä Antioh Kantemirin, Vasili Tatištševin ja muiden Pietari Suuren uudistuksien kannattajien kanssa.[1]

Pietarin kuoltua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin kuoltua vuonna 1725 Prokopovitš joutui jälleen vastaamaan kerettiläissyytöksiin sekä taistelemaan uudistuksia vastustanutta papistoa ja valtakuntaa johtanutta salaista neuvostoa vastaan[1]. Vuonna 1730 keisarinnaksi valitun Anna Ivanovnan aikana hänen onnistui jälleen nousta huomattavaan asemaan. Poliittisessa toiminnassaan Prokopovitš oli keinoja kaihtamaton, ja asemansa vakiinnuttua hän kosti vastustajilleen valtiorikoksia tutkineen salaisen kanslian avulla.[4][5]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Saarnoja kokoelmassa Slova i retši poutšitelnyje, pohvalnyje i pozdravitelnyje (”Opettavaisia, ylistys- ja onnittelupuheita”, 1760–1764).
  • Lyyrisiä runoja venäjän, latinan ja puolan kielillä.
  • Traktaatit De arte poetica (”Runousoppi”, 1705, julkaistu 1786) ja De arte rhetorica (”Retoriikka”, 1706–1707, julkaisematon).
  • Puheita: Slovo o vlasti i tšesti tsarskoi (”Puhe tsaarin vallasta ja kunniasta”, 1718), Slovo pohvalnoje o flote rossijskom (”Ylistyspuhe Venäjän laivastosta”, 1720), Pravda voli monaršei (”Monarkin vallan oikeutus”, 1722) ym.
  • Duhovnyi reglament (”Hengellinen ohjesääntö”, 1721).[6][7]

Kootut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotšinenija. Moskva-Leningrad, 1961.
  • Filosofski tvori 1–3. Kyjiv, 1979–1981.[6]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Morozov, P.O. Feofan Prokopovitš kak pisatel. Sankt-Peterburg, 1880.
  • Nitšik, V.M. Feofan Prokopovitš. Moskva, 1977.
  • Tšistovitš, I.A. Feofan Prokopovitš i jego vremja. Sankt-Peterburg, 1868.[6][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 2. Sankt-Peterburg: Nauka, 1999. ISBN 5-02-027971-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.1.2013). (venäjäksi)
  2. Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 102. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4.
  3. Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 21, s. 67. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1975.
  4. Entsiklopedija ”Krugosvet” Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)
  5. Gumanitarnyi slovar Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)
  6. a b c Literaturnyi entsiklopeditšeski slovar, s. 681. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1987.
  7. a b Kratkaja literaturnaja entsiklopedija Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]