Fantastinen sinfonia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Fantastinen sinfonia op. 14 (ransk. Symphonie Fantastique) on Hector Berliozin säveltämä orkesteriteos vuodelta 1830. Sinfonian alaotsikko kuuluu: "Episodi erään taiteilijan elämästä."

Vaikka sinfonian taustalla on Berliozin ja näyttelijätär Harriet Smithsonin myrskyisä rakkaustarina, on sinfonia omistettu Venäjän keisarille Nikolai I:lle.

Teokseen sisältyy jaksoja, joiden sisältönä ovat oopiumiunessa nähdyt houreet. Oopiumi oli tuolloin taiteilijoiden suosima muotihuume. Musiikinhistoriallisesti merkittävää Fantastisessa sinfoniassa on johtoaiheen (ransk. idée fixe 'päähänpinttymä') käyttö sinfonian jokaisessa osassa. Sittemmin Richard Wagner käytti johtoaihetekniikkaa oopperoissaan.

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen osa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fantastisen sinfonian ensimmäinen osa "Unelmia, intohimoja" (Rêveries. Passions) kertoo taiteilijan pakkomielteestä: hän kaipaa ihanteellista rakastettua. Hän kohtaa neidon, joka on juuri sellainen kuin taiteilija on unelmissaan toivonut. Hän rakastuu tähän epätoivoisesti, mikä herättää hänessä iloa, mustasukkaisuutta ja raivoa. Mutta lopussa korostuvat taiteilijan tuntema lempeys ja suru sekä uskonnon suoma lohtu.

Osan alku on hidas ja täynnä uneliasta melankoliaa. Sinfonian johtoaihe perustuu Berliozin nuoruudensävellykseen.

Käyrätorvien ja viulujen arpeggioiden jälkeen musiikki kiihtyy, ja pian viulut ja huilu soittavat taiteilijan rakastettua kuvaavan teeman, joka toistuu eri muodoissa kaikissa sinfonian osissa ja toimii näin sitä yhdistävänä motiivina. Kehittely- ja kertausjaksossa musiikki muuttuu energiseksi. Sitten orkesterin nopeiden ja dramaattisuutta tavoittelevien sointujen jälkeen kuullaan viipyilevänä soiva osio, kooda - religioso.

Toinen osa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa osassa "Tanssiaiset" (Un Bal) taiteilija uneksii olevansa tanssiaisissa. Hän näkee tanssijoiden joukossa vilahduksen rakastetustaan, mikä saa hänen mielensä kuohumaan.

Harppujen arpeggiot ja viulut luovat tunnelman tanssisalonkiin ja melkein heti tämän jälkeen viulut aloittavat tanssimelodian, jota harput säestävät. Yhtäkkiä sävellaji vaihtuu pahaenteisesti, kun johtoaihe (rakastetun teema) kuullaan uudelleen huilun ja oboen soittamana, valssin rytmeihin sekoittuneena. Tunnelma tyyntyy pian ennalleen valssin tahtien voimistuessa. Pitkähkössä loppuosassa klarinetit soittavat soinnukkaan osan, mutta juuri kun musiikki saa tanssijat pyörähtelemään pitkin lattiaa, johtoaihe palaa hetkeksi, ennen kuin tanssi päättyy kiihkeään lopukkeeseen.

Kolmas osa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannessa osassa "Kohtaus maalla" (Scène aux champs) taiteilija on maaseudulla. Hän kuuntelee kahden paimenen laulavan sveitsiläistä melodiaa Ranz des vaches (jolla kutsuttiin lehmät lypsettäviksi) ja toivoo yksinäisyytensä jäävän väliaikaiseksi. Synkät ajatukset painavat hänen mieltään, mutta lopulta hän tyyntyy. Sitten paimenet kutsuvat jälleen karjaa, mutta saavat vastaukseksi vain ukkosen jyrinän.

Seuraavaksi kuullaan toisen paimenen soittavan englannintorvea ja toisen paimenen vastaavan oboella. Viulut ja huilu soittavat pitkän ja surullisen melodian, johon orkesteri kohta yhtyy. Bassoäänet rikkovat rauhan ja saavat vastauksekseen rakastetun teemasta tutun melodian, jonka soittavat unohtumattomasti huilu ja oboet. Seuraa myrskyisä osio, jonka jälkeen paimenteema tuo rauhan takaisin. Osa päättyy paimenten soittamien huilujen surullisiin säveliin, johon patarummut vastaavat ukkosen jyrähtelyä jäljitellen.

Neljäs osa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osassa "Marssi mestauslavalle" (Marche au Supplice) taiteilija kuvittelee tappaneensa rakastettunsa. Hänet on tuomittu kuolemaan, ja häntä viedään mestauslavalle kansan seuratessa hänen kulkuaan.

Rummut, matalat jouset ja kivahtelevat pasuunat luovat osan alkuun dramaattisen jännityksen. Pian marssimelodian jälkeen vaski- ja puupuhaltimet soittavat äänekkäästi. Juuri ennen dramaattista huipentumaa rakastetun teema kuullaan nopeasti klarinetilla soitettuna, minkä jälkeen giljotiini kirskahtaa ja osa päättyy viimeisiin äänekkäisiin tahteihin.

Viides osa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen osa "Uni noitasapatista" (Songe d'une nuit du Sabbat) kuvaa taiteilijaa noitien, aaveiden ja hirviöiden ympäröimänä Kyöpelinvuorella.

Johtoaihe kuullaan jälleen, mutta tällä kertaa se soi irvokkaassa ja vääristyneessä muodossa, ja kalmantanssi parodioi sielunmessua (Dies irae). Rakastettu on saapunut noitasapattiin, ja kaikki tervehtivät häntä.

Johtoaihe soi nyt tanssimuodossa pilkallisesti Es-vireisellä klarinetilla. Sitten Dies irae kuullaan pahaenteisten kellojen kumahdellessa. Tätä seuraa fugato, jossa orkesterin soitinryhmät jäljittelevät toisiaan. Dies irae palaa ja liittyy noitien orgioihin.

Berliozin orkesteritehot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fantastisen sinfonian keskeisimpiin piirteisiin kuuluu Berliozin mestarillinen, uraauurtava soitinnus. Hän ei käyttänyt vain harvinaisia soittimia, vaan hän yhdisteli niitä uudella tavalla. Sinfonian orkesterikokoonpanossa on mm. neljä fagottia, neljä erityyppistä klarinettia, suuret kellot (C ja G), kornetit, trumpetit, neljä harppua ja englannintorvet. Soitinnuksessa hyödynnetään myös stereoefektejä: 1. ja 2. viulut on sijoitettu kapellimestarin vasemmalle ja oikealle puolelle, samoin kaksi harppua vasemmalle ja kaksi harppua oikealle puolelle orkesteria. Myös patarumpuja käytetään uudenlaisella tavalla – lähestulkoon solistisesti – kolmannessa osassa.

Viimeisen osan Dies irae -jaksossa käytetään ofikleideja (nykyisen tuuban edeltäjiä), neljää fagottia, Es-vireistä klarinettia ja kahta kelloa. Osan lopussa luodaan aavemaista tunnelmaa jousien pizzicatoilla, jotka kuvaavat luurankojen tanssia.