Luterilaisuus

Wikipedia
Ohjattu sivulta Evankelis-luterilainen
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lutherin vaakuna.

Luterilaisuus on protestanttinen kristinuskon suuntaus, jonka juuret ovat Martti Lutherin opetuksissa ja 1500-luvun uskonpuhdistuksessa. Luterilaisuus on pienin protestanttisuuden viidestä pääsuuntauksesta anglikaanisuuden, metodismin, kalvinismin ja baptismin jälkeen.

Luterilaisuus ei muodosta yksittäistä kirkkoa kuten esimerkiksi roomalaiskatolisuus, vaan se koostuu erilaisista alueellisista tai kansallisista kirkoista, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Maailmanlaajuisesti luterilaisia kirkkoja on noin 140, joista 138 kuuluu vuonna 1947 perustettuun Luterilaiseen maailmanliittoon. 2000-luvun alussa maailmassa oli kaikkiaan 65 miljoonaa luterilaista.

Uskonopillisesti luterilaisuus perustuu perinteisen protestantismin periaatteisiin, joita ovat Raamatun korostaminen (sola scriptura) yli paavillisen ja kirkollisen vallan, viiden perinteisen katolisen sakramentin hylkääminen, ja ajatukseen että ihmisen pelastuminen johtuu yksin armosta (sola gratia) ja uskosta (sola fide), eikä ihmisen tekemisistä maan päällä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Luther

Luterilaisuus syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen yhteydessä. Se syntyi katolisen kirkon sisällä ja lopulta erkani omaksi kirkokseen katolisen kirkon painostuksen johdosta. Martti Luther halusi palauttaa katolisen kirkon opetuksen Raamatun mukaiseksi. Hän halusi poistaa ajatuksen ankarasta Jumalasta. Raamatunmukaisuus onkin luterilaisuuden vanha pääperiaate, ”sola scriptura”. 1500-luvulla katolisuudesta erkanivat myös anabaptistit, anglikaanit ja kalvinistit. Luterilaisuus vaikutti erityisesti Pohjois-Saksassa ja Pohjois­maissa.

Vuonna 1580 Tunnustuskirjoja koottaessa alkoi luterilaisuuden sisällä ilmetä erimielisyyksiä oppia koskevista kysymyksistä. Tuolloin luterilaisia ryhmittymiä olivat aitoluterilaisuus, filippistit sekä kryptokalvinistit. Opilliset kiistat koskivat lain kolmatta käyttöä, synergismiä sekä sakramentteja. 1600-lukua kutsutaan yleisesti puhdas­oppisuuden ajaksi. Tuolloin luterilaisessa kirkossa vaikutti nk. luterilainen ortodoksia. Samaan aikaan syntyi luterilaisuuden sisälle pietismi vastustamaan puhdasoppisuutta. 1700-luvulla luterilaisuuden sisälle syntyi uusia herätysliikkeitä, esimerkiksi Ruotsin kirkon sisälle lukijalaisuus. 1800-luku oli luterilaisuudessa herätysliikkeiden aikaa ja niitä syntyi lukuisia. Herätysten pohjalta syntyi myös uusluterilaisuus, joka jatkuu tunnustuksellisena luterilaisuutena.

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 95 teesiä: Vuonna 1517 munkki-professori Martti Luther julkaisi Wittenbergin linnankirkon edustalla 95 väitettään. Tästä alkoi hänen kamppailunsa katolisen kirkon opin ja toiminnan muuttamiseksi raamatullisemmaksi.
  • Panna: Vuonna 1520 paavi julisti Lutherin kirkon­kiroukseen. Luther poltti panna­kirjelmän roviolla, jolla ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja.
  • Tässä seison, enkä muuta voi!” (mitä Luther ei oikeasti sanonut): 1521 keisari Kaarle V kutsui Lutherin puolustamaan oppiaan Wormsin valtio­päiville ja julisti tämän valtionkiroukseen. Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ”sieppasi” Lutherin turvaan Wartburgin linnaan.
  • UT: 1522 Luther käänsi Uuden testamentin saksaksi Wartburgin linnassa ja vaihtoi saksan jumalanpalveluskieleksi latinan tilalle. 1534 valmistui koko Raamatun käännös. Palasi Wittenbergiin maaliskuussa 1522.
  • Ruotsin uskonpuhdistus: Vuonna 1523 Ruotsin Tanskasta vapauttanut ja sen rahoittamiseksi pahasti velkaantunut Kustaa Vaasa katkaisi suhteet paaviin ja käytännössä vaihtoi katolisuuden luterilaisuuteen saadakseen kirkon omaisuuden itselleen. Tämän saivat aikaan Saksassa opiskelleet pappisveljekset Olaus ja Laurentius Petri. Tosin vasta vuonna 1593 oppi todettiin virallisesti luterilaisuudeksi. Mikael Agricola suomensi Uuden testamentin 1548.
  • Tanska-Norja: luterilaisena Kristian III ei saanut kruunua katolisen isänsä kuoltua, mutta voitti sisällissodan ja teki maasta luterilaisen vuonna 1537.
  • Augsburgin tunnustus 1530: Philipp Melanchthonin laatima ja luterilaisten allekirjoittama tunnustus erotti heidät lopullisesti katolisesta kirkosta.
  • Cuius regio, eius religio”: Lutherin kuoleman (1546) jälkeen alkaneet ruhtinaiden konfliktit päätettiin lopullisesti Augsburgin uskonrauhassa 1555: ”Kenen valta, hänen uskontonsa”, ruhtinaat saivat valita uskontonsa ja koko ruhtinaskunnan tuli seurata.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilainen risti Martti Lutherin sinetillä

Luterilaisia oli vuonna 2013 noin 72,3 miljoonaa[1] eli noin 1 prosentin koko maailman väkiluvusta[2]. Euroopassa on noin 35,9 miljoonaa luterilaista, Afrikassa 20,8 miljoonaa, Aasiassa 10,7 miljoonaa, Pohjois-Amerikassa 4,1 miljoonaa ja latinalaisessa Amerikassa noin 0,8 miljoona.[1]

Maat, joissa on yli miljoona luterilaista, ovat Saksa (12,2 miljoonaa), Ruotsi (6,5 miljoonaa), Etiopia (6,4 miljoonaa), Tansania (5,8 miljoonaa), Indonesia (5,8 miljoonaa), Tanska (4,4 miljoonaa), Suomi (4,1 miljoonaa), Yhdysvallat (4,0 miljoonaa), Norja (3,9 miljoonaa), Intia (3,5 miljoonaa), Madagaskar (3,0 miljoonaa), Nigeria (2,3 miljoonaa), Alankomaat (2,1 miljoonaa), Namibia (1,1 miljoonaa) ja Papua-Uusi-Guinea (1,0 miljoonaa).[1]

Luterilaiset kirkot, joilla on yli miljoonaa jäsentä, ovat Ruotsin kirkko (6,5 miljoonaa), Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (6,4 miljoonaa), Tansanian evankelisluterilainen kirkko (5,8 miljoonaa), Tanskan kansankirkko (4,4 miljoonaa), Batakin kristillinen protestanttikirkko (4,1 miljoonaa), Suomen evankelis-luterilainen kirkko (4,1 miljoonaa), Amerikan evankelisluterilainen kirkko (4,0 miljoonaa), Norjan kirkko (3,8 miljoonaa), Malagassin luterilainen kirkko (3,0 miljoonaa), Hannoverin evankelisluterilainen maakirkko (2,8 miljoonaa), Andhran evankelisluterilainen kirkko Intiassa (2,5 miljoonaa),Baijerin evankelisluterilainen kirkko (2,5 miljoonaa), Nigerian luterilainen Kristuksen kirkko (2,2 miljoonaa), Keski-Saksan evankelinen kirkko (2,2 miljoonaa), Württembergin evankelisluterilainen kirkko (2,2 miljoonaa) ja Hollannin protestanttikirkko (2,1 miljoonaa).[1] Kahdeksan saksalaista evankelisluterilaista kirkkoa, Baijerin, Braunschweigin, Hannoverin, Keski-Saksan, Mecklenburgin, Pohjois-Elben, Saksin ja Schaumburg-Lippen kirkot, muodostavat yhdessä Saksan yhdistyneen evankelisluterilaisen kirkon, jonka yhteenlaskettu jäsenmäärä oli vuonna 2012 noin 9,7 miljoonaa.[3]

Valtaosa luterilaisista kirkoista on järjestäytynyt Luterilaisen maailmanliiton (LML, engl. Lutheran World Federation) puitteissa. LML:n puitteissa toimii avustusjärjestö Lutheran World Relief, joka toimii yli 50 maassa. Kansainvälinen luterilainen neuvosto (engl. International Lutheran Council) ja Tunnustuksellinen evankelis-luterilainen konferenssi (engl. Confessional Evangelical Lutheran Conference) ovat opillisesti tiukempaa linjaa vetävien kirkkojen kansainvälisiä järjestöjä.

Luterilaisten kirkkojen ekumeeninen yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Lutherin toiminta ei alkuvaiheessa pyrkinyt oman kirkkokunnan synnyttämiseen vaan katolisen kirkon uudistamiseen. Sen vuoksi luterilaiset kirkot ovat pääsääntöisesti säilyttäneet hyvän keskusteluyhteyden katolisen kirkon ja myös muiden reformaatiossa syntyneiden kirkkojen kanssa.

Katolisen kirkon näkemyksen mukaan luterilaiset kirkot ovat "kristillisiä yhteisöjä". Pääongelma on että niiltä puuttuu sakramentaalinen pappeus.[4] LML on 1990-luvulla hyväksynyt Katolisen kirkon kanssa laaditun julistuksen "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista". Siinä luterilaiset kirkot ja katolinen kirkko yhdessä toteavat, että 1500-luvulla annetut vanhurskauttamis- eli pelastusoppia koskevat oppituomiot eivät enää "osu kohteeseensa" nykyisissä luterilaisissa kirkoissa ja katolisessa kirkossa. Kirkot ovat siten saavuttaneet merkittävän yhteisymmärryksen asiassa, joka perimmältään synnytti koko uskonpuhdistuksen.

Vapaat valtiokirkkoihin ja Luterilaiseen maailmanliittoon kuulumattomat luterilaiset kirkkokunnat ja yhteiskunnat ovat voineet pitää yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista saavutettua yhteisymmärrystä ainoastaan näennäisenä. Suomessa tätä kantaa edustavat muun muassa Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko ja Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko.

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armo ja uskonelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi facere quod in se est -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin kirjoittamisesta.

Luther korosti, että Jumalan armo saadaan "yksin armosta ilman lain tekoja". Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään meidän tekomme, vaan yksin Kristus.

Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastuksen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhrioppia, jonka mukaan messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi ja näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.

Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhät ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että niistä on syntynyt kirkolle hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakaa aneina kristityille. Aneopin mukaan ane antaa vapautuksen tietystä määrästä kiirastulessa vietettävistä vuosista. Kiirastuli oli hyvin keskeinen 1500-luvun kansanhurskauden käsitys. Vain erityisessä hurskauden säädyssä eli munkkina tai nunnana saattoi saavuttaa pyhyyden tason, jolla pääsi suoraan taivaaseen.

Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause "yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden" (sola fide, sola gratia, propter Christum).

Pelastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisen kirkon oppiin kuuluu ennaltamääräys eli predestinaatio. Oppi, kuten se esitetään Yksimielisyyden ohjeessa[5], erottaa ennaltatietämisen (praescientia) ja ennaltamääräämisen, ja opettaa niin sanottua yksinkertaista predestinaatiota, jossa pelastettavien pelastuksen syy on Jumalan armo ja valinta, mutta kadotukseen joutuvien kadotuksen syy on näiden oma synti.

Predestinaatio on taustateoria luterilaiselle pelastusopille. Pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta (sola fide). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän distinktion vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden.

Raamattuperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan sen kritisoimiseen, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin raamattuperusteluista syntyi uskonpuhdistuksen raamattuperiaate eli yksin Raamattu (sola scriptura). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.

Kirkon virat ja hierarkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Saksassa uskonpuhdistus ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ”kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan”.

Luterilaisuudessa on vahva käsitys kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaa ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristityistä erottuvaa hengellistä laatua tai persoonaansa pappisvihkimyksessä annettua muuta ominaisuutta, joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Pappisvirka siten säilyi luterilaisessa kirkossa. Se on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, että ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.

Sen sijaan piispan vihkimyksen luterilaisissa kirkoissa tekivät aluksi joskus papit eivätkä edelliset piispat. Tämän uskottiin seuraavan alkukirkon esikuvaa. Näin piispanvihkimysten ketju katkesi muun muassa Saksassa, joskaan ei Ruotsissa, eikä luterilaisilla kaikissa maissa ole ns. apostolista suksessiota kuten katolisessa kirkossa, jossa piispat uskotaan vihityn apostoleista lähtevässä ketjussa.[6]

Sakramentit ja sakramentaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisuus säilytti pääsääntöisesti erilaiset kirkon pyhät toimitukset ja rituaalit, kuten kasteen, ehtoollisen, avioliittoon vihkimisen ja hautajaiset. Luther uudisti messua messu-uhri-opin kritiikin seurauksena. Lisäksi avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina. Myös konfirmaatiokäsitys on irtautunut katolisen kirkon sakramentaalisesta konfirmaatiokäsityksestä.

Luterilaisilla on kaksi sakramenttia. Luther sovelsi Augustinuksen kastekäsitystä laajennettuna koko sakramenttikäsitykseen: sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen (Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum, Sana laskeutuu [materiaaliseen] elementtiin ja syntyy sakramentti.). Reformaatiossa kuitenkin korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama ja armon välittäjä. Sakramenteiksi luettiin siten kaste ja ehtoollinen. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta. Rippi on kuitenkin luterilaisessa teologiassa armonväline. Myös pappeuden sakramentaalinen asema ei ole täysin hylätty, koska pappeus on armonvälineiden hoitajan virka.

Raamattu ja tunnustuskirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, ns. Christum agere -periaate).

Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli mm. Jaakobin kirje. Lutherin myötä myös siirryttiin käyttämään Vanhan testamentin kirjoina niin sanottua heprealaista kaanonia, josta apokryfiset kirjat oli jätetty pois. Katolisessa kirkossa oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Reformaation myötä protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther tosin piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.

Luterilainen oppi on kirjattu luterilaisiin tunnustus­kirjoihin. Niistä keskeinen on Augsburgin tunnustus. Augsburgin tunnustus viittaa alussa kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, apostoliseen, Nikean ja Athanasioksen uskontunnustukseen, joiden kautta luterilaisuus liittyy vanhan jakamattoman kirkon perinteeseen. Luterilainen kirkko hyväksyy sellaisenaan jakamattoman kristinuskon käsitykset Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Luterilaiset tunnustuskirjat on koottu Yksimielisyyden kirjaan (Liber concordiae, 1580), joka sisältää edellä mainittujen vanhojen tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana Invariata), Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Lutherin Ison ja Vähän katekismuksen, Tutkielman paavin vallasta ja johtoasemasta sekä Yksimielisyyden ohjeeen sekä Todisteiden luettelon. Suomen evankelisluterilainen kirkko on katsonut myös Upsalan kokouksen päätöksen tunnustuskirjaksi, mutta ei tee näin tällä hetkellä. Luterilaisten kirkkojen tunnustuskirjapohja vaihtelee jonkin verran. Jotkin luterilaiset kirkot hyväksyvät tunnustuskirjakseen Yksimielisyyden ohjeen, osa vain Augsburgin tunnustuksen. Siitä on myös käytössä joissakin kirkoissa ns. muutettu versio (Confessio Augustana Variata). Luterilaisen maailmanliiton jäsenyyteen vaaditaan Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin Vähän katekismuksen hyväksyminen.

Pyhimykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisuudessa tunnustetaan enkelien ja pyhimysten olemassaolo, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa. Pyhiä ihmisiä pidetään nykyisessä doktriinissa esikuvallisina kristittyinä, jotka tarjoavat mallin uskon soveltamisesta elämään. Heitä ei kuitenkaan rukoilla eikä heiltä pyydetä esi­rukouksia, koska luterilaisuudessa katsotaan ihmisen olevan suorassa, välittömässä suhteessa Jumalaan. Tämän vuoksi myös Ave Maria -rukous on jäänyt pois luterilaisten käytöstä. Mariologiassaan luterilainen kirkko liittyy vanhan kirkon mariologisiin dogmeihin Mariasta jumalansynnyttäjänä (theotokos) sekä ainakin virallisesti myös Marian ikuisesta neitsyydestä (semper virgo).[7] Sen sijaan luterilaisuus ei ole omaksunut katolisen kirkon käsitystä Marian peri­synnittömästä sikiämisestä ja taivaaseen­ottamisesta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d The Lutheran World Federation – 2013 Membership Figures Lutheran World
  2. World Population Worldometers
  3. Who we are Saksan yhdistynyt evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 8.1.2014. (englanniksi)
  4. Vastauksia joihinkin kysymyksiin, joita on esitetty tietyistä kirkkoon liittyvistä opinkohdista Uskonopin kongregaatio. Viitattu 29.01.2007.
  5. Jakob Andreä, Martin Chemnitz et al.: Yksimielisyyden ohje. Saksi, 1577.
  6. PIISPUUS KIRKON APOSTOLISUUDEN PALVELIJANA PORVOON YHTEINEN JULKILAUSUMA. Viitattu 29.01.2008.
  7. Aamenesta öylättiin -- kirkollinen sanasto: M Suomen ev.lut. kirkko. Viitattu 29.01.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. 2. korjattu painos. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 951-570-597-5.
  • Heinimäki, Jaakko & Jolkkonen, Jari: Luterilaisuuden ABC: Synkkä ja harmaa sanakirja. Logos. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-5290-3.
  • Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.
  • Kärkkäinen, Pekka (toim.): Johdatus Lutherin teologiaan. Theologia systematica. Helsinki: Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos, Kirjapaja, 2001. ISBN 951-625-789-5.
  • Vainio, Olli-Pekka (toim.): Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan. Theologia systematica. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-932-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]