Etnofuturismi
Etnofuturismi (kreik. etnos, kansa ja futurismi[1]) on taiteellinen ja kirjallinen aatesuuntaus, jossa pienen kansan tai kieliryhmän omaleimaisuus ja tulevaisuus pyritään turvaamaan yhdistelemällä kansanperinteeseen uusia taiteellisia muotokokeiluja ja uutta tekniikkaa.[2] Alkujaan liike on lähtöisin uudelleen itsenäistyneen Viron kirjallisuuspiireistä, ja sen nimen on keksinyt runoilija Karl Martin Sinijärv. Etnofuturismi yhdistää ikivanhan, vain tietyn kansan ominaisen etnisen sisällön ja muodikkaan, välillä suorastaan futuristisen muodon. Sitä voidaan toteuttaa myös toisin päin: ikiaikainen muoto, kuten kalevalamitta kohtaa uuden ja nykyaikaisen sisällön. Etnofuturismin voi yhdistää myös surrealismiin, mutta olemukseltaan se on kansanomaisempi ja ennen kaikkea oman kansan alkuperää korostava.[3] Etnofuturismissa pyritään siis yhdistämään nykyaikaista maailmankulttuuria kansalliseen ja paikalliseen.[4] Etnofuturismin synnyn eräs tärkeä syy oli samaan aikaan Virossa kasvanut kiinnostus oman kansan menneisyyteen, kansanperinteeseen ja varsinkin kansanrunouteen ja -lauluun, kansanuskoon ja muuhun kansakunnalle ominaiseen ja omaan.[3]
Etnofuturistien tuotanto ulottuu myös kirjallisuuden ulkopuolelle.[3] Etnofuturismia esiintyy Venäjän uralilaisten kansojen, kuten selkuppien, nganasanien, marilaisten, hantien sekä viidentoista muun pohjoisen pallonpuoliskon suomensukuisella kansan keskuudessa.[5][6] Sitä harjoittavat myös turkinsukuisten kansojen älymystöt.[5]
Etnofuturistit voivat käyttää aineistonaan kansanperinnettä kuten taruja, loitsuja ja itkuvirsiä ja yhdistää niihin avantgardistisia kokeiluja.[7] Etnofuturismin käsite on väljä ja monimuotoinen. Jotkut pitävät esimerkkeinä suomalaisesta etnofuturismista esimerkiksi kansanmusiikkia ja kansanperinnettä hyödyntäviä maailmanmusiikki- ja rockyhtyeitä sekä murrekirjallisuutta.[1][8] Poliittisesti etnofuturismi voi suuntautua ekologisen tietoisuuden puolesta ja kulttuurista imperialismia vastaan.[9]
Virolaisen runoilijaryhmän ohjelmana alkanutta etnofuturismia on kutsuttu ainoaksi Virosta lähteneeksi kansainväliseksi taidesuuntaukseksi.[8] Oulun yliopiston professori Kari Sallamaa on kutsunut etnofuturismia uralilaisten kansojen taiteen omimmaksi filosofiaksi ja estetiikaksi.[10]
Liikkeen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1988–1991 Tartossa toimi kaksi nuorten kirjailijoiden ryhmää Hirohall ja Eesti Kostabi $elts. 1980-luvun alkupuolella Viron kirjallisuuselämässä vallitsi pysähtyneisyys ja varsin ankara hierarkinen järjestelmä. Kirjallista elämää johtivat vakiintuneesti niin sanotut elävät klassikkokirjailijat. Suuri valta nuoren aloittelijan hyväksymisessä kirjailijaksi oli kirja-arvosteluilla ja kritiikillä. Toisaalta Virossa odotettiin hyvin kiihkeästi, että kirjallisuudessa tapahtuisi jotain uutta. Runoudessa oli vallitsevana toisaalta sosiaalis-isänmaallinen runous, toisaalta omaan minään porautuva meditatiivisuus. 1980-luvun keskellä kirjallisuuteen nousi uusi ja vahva maskuliinis-sosiaalinen sukupolvi, jonka tärkeimpiä henkilöitä olivat Priidu Beier, Kalev Kesküla, Aado Lintrop ja Ilmar Trull. Hieman myöhemmin niin sanotut uusesteettiset kirjailijat, kuten Hasso Krull, Märt Väljataga, Indrek Hirv ja myös Tõnu Õnnepalu nousivat esiin. 1980-luvun lopussa nousivat esiin myös punk-runoilijat.[3]
1980-luvun lopussa poliitisen heräämisajan vaikutus ulottui Viron kirjallisuuteenkin. Kirjallisuus oli muodissa ja samaten muodissa olivat erilaiset seurat, organisaatiot ja ryhmät. Viron tasavallan alkuvuosina syntyi sellaisia ryhmiä kuten Siuru, ja samaan tapaan perustettiin ryhmiä myös vuosikymmeniä myöhemmin 1980-luvun lopussa. Siuru oli Viron kirjallisuuden kaikkein arkkityyppisin ryhmä: se oli skandaalinen, hämmentävä, estetismiin pyrkivä salonkirunoilijoiden ryhmä.[3]
1980-luvun nuorten kirjailijoiden ryhmä Hirohall viittasi Siuruun manifesteissaan ja tuotannossaan, välillä suoranaisesti siurulaisia siteeratenkin sekä käyttäytymisessä että runoissa. Ryhmän olemassolo oli jo arvo sinänsä, sillä koko Viron kirjallisuuselämä odotti tällaisia ryhmiä ja oli niiden tuloon valmis. Syntyi myös muita ryhmiä, kuten Wellesto, mutta vain Hirohall-ryhmällä oli selvä aate ja kirjallinen suunta. Hirohall oli itse asiassa pieni, ja siihen kuului vain viisi henkeä: runoilijat Karl Martin Sinijärv, Sven Kivisildnik, Kauksi Ülle, Valeria Ränik sekä prosaisti Jüri Ehlvest. Samaan aikaan sen pohjalta luotiin toinen laajempi organisaatio, Eesti Kostabi $elts. Tämä seura perustettiin ennen kaikkea käytännön asioiden hoitoa ja vaihtoehtoisen kirjallisuuden julkaisemista varten. Seura rekisteröitiin syyskuussa 1989.[3]
Eesti Kostabi $eltsin ja Hirohallin perustamisen syistä yksi oli vapautumistunteeseen kuuluva euforia. Itsetekemisen ilo oli niin suuri, että se etsi itselleen uusia ilmenemismuotoja. Ryhmän jäsenissä oli murroskauden henki ja he ennakoivat tulevia prosesseja. Henkisen esikuvan ryhmä sai maskotiltaan amerikanvirolaiselta taiteilijalta Mark Kalev Kostabilta, joka elämänkatsomukseltaan edusti bisneksen ja taiteen täydellistä yhdistämistä, nostaen rahan yhtä tärkeäksi kuin taiteen. Kostabi yritti elämänsä ja tuotantonsa avulla murskata vangoghilaisen myytin köyhästä taiteilijasta todistaen, että myös taiteilija tai runoilija voi olla rikas. Sinijärv ja Kivisildnik, jotka olivat Eesti Kostabi $eltsin ja Hirohall-ryhmän pääideologit, olivat täysin otettuja tällaisesta näkökulmasta ja korostivat esiintymisissään juuri tätä puolta. Vuosina 1989–1991 toiminut Eesti Kostabi $eltsin kustantamo oli myös merkittävä tässä murroksessa. Se oli Viron ensimmäisiä yksityisiä kustantamoja. Kustantamo julkaisi kahdessa vuodessa kahdeksan kirjaa, joista suurin osa oli seuran omien jäsenten runokokoelmia. Luomismetodinsa määrittelemiseksi Hirohall-ryhmän jäsenet keksivät etnofuturismi-käsitteen. Sanan keksijä oli Sinijärv.[3]
Liikkeen filosofisia juuria on yhdistelty komilaiseen Kallistrat Žakoviin, virolaiseen Uku Masingiin ja Lars Levi Laestadiukseen.[5]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hytönen, Ville: Etnofuturismin palo Kirjo. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ Venäjän suomalaiskansojen suosittu kulttuurivirtaus on etnofuturismi 27.7.2007. YLE Uutiset. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ a b c d e f g Viires, Piret: Karl Martin Sinijärv ja Sven Kivisildnik Tuglas-seura. Arkistoitu 16.3.2008. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ Ropponen, Ville: Mela kusi, mulimokata ajti* Kaleva. 22.2.2009. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ a b c Pikkupeura, Pasi: Kolonialismin ies Kaltio-lehti, Pasi Pikkupeuran rovaniemi-blog. Viitattu 18.12.2011.
- ↑ Hannula, Milla: Suomalais-ugrilaisilla on etnofuturismi. Alkukoti, 2000 (nro 1). Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta.
- ↑ Saxell, Jani: Etnofuturismi elvyttää Yliopisto. 16/2002. Helsinki: Helsingin yliopiston tiedotus. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ a b Sallamaa, Kari: Pakanuus palasi takaisin omauskona Soome-Ugri Rahvaste Infokeskus. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ Rauhala, Pirkko-Liisa: Arkifuturismi – sosiaalisesti ja eettisesti kestävän arkielämän mahdollisuuksia etsimässä valt.helsinki.fi. kesäkuu 2003. Arkistoitu 12.9.2007. Viitattu 16.1.2009.
- ↑ Sallamaa, Kari: Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999) Soome-Ugri Rahvaste Infokeskus. Viitattu 16.1.2009.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kerttu Karvonen-Kannas & Tuija Möttönen (toim.): Ugriculture 2000: Suomalais-ugrilaisten kansojen nykytaiteet: Karjala-Komi-Mari-Mordva-Udmurtia-Unkari-Viro. Näyttelyt: Gallen-Kallelan museo 6.5.2000–1.1.2001, Lönnströmin taidemuseo 12.1.2001–18.3.2001, Riihimäen taidemuseo 22.4.2001–27.5.2001. Espoo: Gallen-Kallelan museo, 2000. ISBN 952-9739-12-5.
- Ville Ropponen: Uralilainen ikkuna. Turku: Savukeidas, 2012. ISBN 978-952-268-050-1.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tekstejä etnofuturismista. Soome-Ugri Rahvaste Infokeskus.
- Ville Ropponen: Tulevaisuus on merkitty marginaaliin. Kulttuurivihkot 2–3/2003, s. 48–51.