Etelänmustavalas

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Etelänmustavalas
Southern right whale2.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Valaat Cetacea
Alalahko: Hetulavalaat Mysticeti
Heimo: Silovalaat Balaenidae
Suku: Mustavalaat Eubalaena
Laji: australis
Kaksiosainen nimi
Eubalaena australis
(Desmoulins, 1822) [2]
Levinneisyyskartta
Etelänmustavalaan levinneisyys
Etelänmustavalaan levinneisyys
Synonyymit
  • Balaena antarctica Lesson, 1828 [2]
  • Balaena antipodarum Gray, 1843 [2]
  • Balaena australis Desmoulins, 1822 [2]
  • Balaena glacialis australis Desmoulins, 1822 [2]
  • Eubalaena glacialis australis (Desmoulins, 1822) [2]
  • Hunterus temminckii Gray, 1864 [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Etelänmustavalas Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Etelänmustavalas Commonsissa

Etelänmustavalaslähde? eli etelänvalas[3] (Eubalaena australis) on eteläisellä pallonpuoliskolla elävä valaslaji. Laji on nykyään toipumassa sitä verottaneesta pyynnistä. Etelänmustavalaat syövät eläinplanktonia ja vaeltavat etelästä pohjoiseen vuodenaikojen mukaan. Etelänmustavalas luokiteltiin aiemmin samaan lajiin kuin sen pohjoiset sukulaiset mustavalas (Eubalaena glacialis) ja tyynenmeren alueen mustavalas Eubalaena japonica, mutta sen asema omana lajinaan on nykyään yleisesti hyväksytty[4].

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysikasvuinen etelänmustavalas on 16–18 metrin pituinen ja painaa 36–73 tonnia. Naaraat ovat hieman koiraita suurempia. Niiden ruumis on pyöreähkö ja ympärysmitaltaan suuri verrattuna ruumiinpituuteen. Pään pituus on noin kolmannes ruumiinpituudesta. Päätä ja sen ympäristöä täplittävät valkoiset, äyriäisiin kuuluvat valasrokot. Väritys on tasaisen musta.[5] Vatsapuolella on erikokoisia valkoisia läikkiä, jotka keskittyvät ruumiin keskiosaan.[6] Evät ovat leveät ja lyhyet. Muiden silovalaiden tapaan etelänmustavalailta puuttuvat selkäevä ja leuan uurteet.[5] Etelänmustavalailla on 205—270 mustaa hetulaa, joiden pituus voi olla jopa 2,2 metriä.[6]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänmustavalasta tavataan nimensä mukaisesti eteläisellä pallonpuoliskolla. Levinneisyys ulottuu kesäisin jopa 65. leveysasteelle Antarktiksella, mutta useimmat yksilöt viettävät kesänsä 40.–50. leveysasteen tienoilla. Lisääntymisalueet ovat pohjoisempana rannikon läheisyydessä eteläisessä Australiassa, Uudessa-Seelannissa, eteläisessä Afrikassa ja Etelä-Amerikan Atlantin puoleisella rannikolla Brasiliassa ja Argentiinassa. Pieni alapopulaatio elää myös keskisen Chilen ja Perun alueella ja Madagaskarissa.[1] Ne elävät subantarktisissa vesissä ja välttelevät päiväntasaajan lämpimiä vesiä ja pysyttelevät mieluiten mantereiden saarten ympäristössä. Etelänmustavalaat vaeltavat talveksi pohjoiseen lisääntymään.[5]

Etelänmustavalas hyppäämässä Etelä-Afrikassa

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänmustavalas on hidas uimari ja etenee korkeintaan reilun 15 kilometrin tuntinopeudella, tuolloinkin lyhytaikaisesti. Emon ja poikasen uintivauhti on vain 2,7–4,2 kilometriä tunnissa. Laji elää pieninä ryhmin tai yksin.[5] Valaat viestivät keskenään tuottamalla lyhyitä ja matalataajuista vaikerointia ja pulsseja. Ne myös puhaltelevat sekä veden alla että pinnalla. Yleisin ääni on röyhtäisyn tapainen keskimäärin 1,4 sekunnin lausahdus. Sen taajuus on alle 500 Hz. Ne tuottavat myös suppeampia ja monimutkaisempia ääniä, jotka toistuvat sointuina. Lisäksi ne tuottavat ääniä läiskyttämällä vedenpintaa pyrstöllään ja evillään etenkin lisääntymiskauden aikana. Etelänmustavalailla on tapana ottaa pystysuora asento ilmaan ja keinua selällään, ne tekevät sitä noin 2 minuuttia kerralla. Se on luultavasti joko lepoasento tai liittyy lisääntymiseen. Ne myös nousevat usein puoliksi pintaan ja lysähtävät veteen joko selälleen tai sivulle. Ne saattavat näin yrittää poistaa loisia ja se voi olla myös esitys lisääntymisaikana.[7] Aikuisella, terveellä yksilöllä ei ole muita vihollisia kuin miekkavalas. Poikasia ja sen emoa sen sijaan saattavat uhata myös hait, joiden puremia niistä on löytynyt. Pienet poikaset saattavat joskus rantautua, mutta aikuisille niin käy vain harvoin. Elinikä on tuntematon, mutta luultavasti se on ainakin yli 50 vuotta.[6]

Etelänmustavalas Valdésin niemimaan edustalla Argentiinassa

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänmustavalaiden pääravintoa ovat krillit ja hankajalkaiset. Ravinnon koostumus vaihtelee sen mukaan millä leveysasteilla ne liikkuvat. Hankajalkaiset ovat tärkeintä saalista 40°S lähtien pohjoisessa ja etelämpänä lähinnä krillit.[6] Ne syövät myös äyriäisten toukkia. Etelänmustavalailla on kaksi pyyntitekniikkaa. Ne ruokailevat pinnalla ja avaavat suunsa ammollaan ja siivilöivät hetuloidensa läpi yhteen pakkautuneen planktonparven tai ruokailevat sukelluksissa tiheiden planktonesiintymien luona.[5]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänmustavalasnaaraat saavat yhden poikasen yleensä kolmen vuoden välein. Väli on kuitenkin pidempi jos ravintoa on huonosti saatavilla.[1] Kiima on heinä-elokuussa. Naaraalla saattaa jopa kahdeksan koirasta, joiden kanssa se parittelee. Koiraiden välillä on silti erittäin vähän aggressioita toisiaan kohtaan. Kantoaika on 11–12 kuukautta, ja naaraat synnyttävät kesä-elokuussa. Naaraan täytyy olla 4 kuukautta syömättä talvikuukausien aikana.[8] Poikanen on syntyessään 1 000–1 500 kiloinen ja 5–6 metrinen[5] Emo hoitaa ja imettää poikastaan suojaisissa matalissa vesissä, joissa ne ovat hyvin turvassa valkohailta ja miekkavalailta.[8] Poikasta imetetään 4–6 kuukautta. Se kasvaa kolme senttiä päivässä. Sukukypsyys saavutetaan noin 10-vuotiaana.[5]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänmustavalaita katsomaan tulleita matkailijoita lähellä Valdésin niemimaata Patagoniassa, Argentiinassa

Etelänmustavalas ei ole nykyään uhanalainen, mutta ne ovat ennen kärsineet kaupallisesta valaanpyynnistä. Niitä pyydettiin muun muassa lihan ja öljyn vuoksi.[5] Etelänmustavalaiden pyynti alkoi 1600-luvun alussa ja se kasvoi voimakkaasti 1700- ja 1800-luvulla. Vuosien 1770-1900 välisenä aikana tapettiin arviolta 150 000 etelänmustavalasta, joista 48 000–60 000 1830-luvulla. Pyynti jatkui vuoteen 1935, jolloin laji rauhoitettiin kansainvälisesti. Kanta kääntyi hitaaseen nousuun, mutta laiton pyynti alkoi 1960-luvulla, kun neuvostoliittolaiset pyysivät yli 3 000 valasta, mikä oli luultavasti yli puolet silloisesta populaatiosta. Pyynti jatkui myös hieman Etelä-Amerikan valtioiden taholta ja laiton pyynti loppui vasta 1970-luvulle tultaessa. Etelänmustavalaita kuolee nykyään törmäyksissä laivojen kanssa ja takertuu kalastusvälineisiin, joskaan ne eivät ole paljoakaan haitanneet kannan elpymistä. Kannan kooksi arvioitiin vuonna 1997 7 500 yksilöä. Kokonaiskannan elpymisestä huolimatta Perun-Chilen noin 50 yksilön populaatio on äärimmäisen uhanalainen. Nyttemmin valaat ovat saaneet rauhoitusalueita, joilla ne voivat lisääntyä rauhassa ja sukukypsien naaraiden lukumäärän arvioidaan kaksinkertaistuneen vuodesta 1997 vuoteen 2007. Laji kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen I.[1] 1990-luvulta lähtien valaita on hyödynnetty valasmatkailun muodossa. Sen tuomat rahat ovat antaneet hyvän syyn suojella lajia.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Reilly, S.B., Bannister, J.L., Best, P.B., Brown, M., Brownell Jr., R.L., Butterworth, D.S., Clapham, P.J., Cooke, J., Donovan, G.P., Urbán, J. & Zerbini, A.N.: Eubalaena australis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 1.8.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Eubalaena australis (TSN 552771) Viitattu 25.10.2010. (englanniksi)
  3. Luonnontieteellinen keskusmuseo: Hatikan nimistöhaku 2006 Luettu 25.10.2010
  4. Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Eubalaena Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 25.10.2010. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i Julia Smith: ADW Eubalaena australis Information 2000. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 5. joulukuuta 2008.
  6. a b c d Eubalaena australis — Southern Right Whale 12.6.2008. Department of the Environment, Water, Heritage and the Arts. Viitattu 5.12.2008.
  7. Eubalaena australis at MarineBio.org MarineBio Society. Viitattu 6. 12. 2008.
  8. a b Eubalaena australis - Information - ARKive kesäkuu, 2008. ARKive. Viitattu 6.12.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]