Etelänkiitäjä
| Etelänkiitäjä | |
|---|---|
_(13966837662).jpg) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Perhoset Lepidoptera |
| Alalahko: | Aitoperhoset Ditrysia |
| Yläheimo: | Kehrääjämäiset Bombycoidea |
| Heimo: | Kiitäjät Sphingidae |
| Alaheimo: | Macroglossinae |
| Suku: | Hippotion |
| Laji: | celerio |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Hippotion celerio |
|
| Katso myös | |
Etelänkiitäjä (Hippotion celerio) on Afrikassa ja eteläisessä Euroopassa tavattava kiitäjäperhoslaji.
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelänkiitäjä on melko kookas yöaktiivinen perhoslaji. Siipien pohjaväri on harmaanruskea ja etusiiven tyvestä kulkee leveä, vaalea, etureunastaan valkoinen juova etusiiven kärkeen. Sen etupuolella siiven tyviosassa on toinen vaalea juova, joka kuitenkin sulautuu pian siiven muuhun kuviointiin. Siivessä on pieni musta keskitäplä. Etusiiven ulkolaidassa on siiven poikki suuntautuva ohut vaalea viiru, jonka ulkopuolelta siipi on harmaa. Etusiiven siipisuonet erottuvat ohuina, mustina tai valkoisina viiruina. Takasiipien tyvi on voimakkaan vaaleanpunainen ja sävy vaalenee siiven kärkeä kohti. Takasiivissä on myös leveä musta keskijuova sekä reunajuova, joita yhdistää rivi mustia siipisuonia. Ruumis on harmaa, päätä kohti ruskeampi ja perhosen selkäpuolella on ohuita, vaaleita pitkittäisjuovia. Siipiväli 60–80 mm.[1][2][3][4][5]
-
Hippotion celerio ♂ -
Hippotion celerio ♂ △ -
Hippotion celerio ♀ -
Hippotion celerio ♀ △
Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelänkiitäjän levinneisyys kattaa trooppisen ja subtrooppisen Afrikan, jatkuu idässä Lähi-itään, Etelä-Aasiaan aina Etelä-Kiinaan saakka. Euroopassa sitä tavataan säännöllisesti Kanariansaarilla ja Välimeren alueella, vaeltaneita yksilöitä satunnaisesti Keski-Euroopastakin. Lämpiminä kesinä lajin tiedetään lisääntyneen Etelä-Euroopassa. Euroopassa perhoset ovat lennossa kahden tai kolmen vaeltaneen sukupolven turvin kesäkuusta lokakuuhun, Afrikassa ympäri vuoden.[5]
Suomesta etelänkiitäjää ei ole tavattu. Lähimmät havainnot vaeltaneista yksilöistä ovat useat havainnot Tanskasta sekä Etelä-Ruotsista vuosilta 2005 ja 2006. Lähes kaikki pohjoismaiset havainnot on tehty syyskuusta marraskuuhun.[5]
Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelänkiitäjä viihtyy avoimilla ja lämpimillä niityillä ja puutarhoissa, joiden kukilla se vierailee öisin ahkerasti. Keski-Euroopassa sen on todettu hakeutuvan mielellään viinitarhojen lähistöille. Laji aloittaa lennon illan hämärryttyä, ja kukilla käydessään se kiitäjille tyypilliseen tapaan lentää muutaman sekunnin ajan paikoillaan kukan edessä. Molemmat sukupuolet tulevat valolle.[5]
Naaras munii 150–250 munaa yksitellen lehdille lähelle maanpintaa ja suosii lämpimillä paikoilla kasvavia ravintokasveja. Nuoret toukat piilottelevat lehtien alapinnoilla. Toukat ovat yöaktiivisia eivätkä yleensä syö nauttimaansa lehteä kokonaan. Euroopassa kasvaneet toukat ovat täysikasvuisia heinä-syyskuussa ja koteloituvat maan alle tai karikkeen sekaan noin kolmeksi viikoksi. Kotelo ei kykene talvehtimaan, mikä rajoittaa lajin levittäytymistä pohjoiseen.[5]
Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toukka on polyfagi, joka elää etenkin viinellä (Vitis), villiviineillä (Parthenocissus) ja mataroilla (Galium).
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://www2.nrm.se/en/svenska_fjarilar/h/hippotion_celerio.html
- ↑ http://www.ukmoths.org.uk/show.php?bf=1993
- ↑ http://tpittaway.tripod.com/sphinx/h_cel.htm
- ↑ Rougeot & Viette. Euroopan ja Pohjois-Afrikan kiitäjät ja kehrääjät. Tammi 1983 ISBN 978-951-30-5585-1
- ↑ a b c d e Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 208–209