Latinalaisen Amerikan itsenäisyyssodat
Espanjan siirtokuntien itsenäisyyssodat
Latinalaisen Amerikan itsenäisyyssodat käytiin Etelä-Amerikassa sijaitsevien Espanjan siirtomaiden kapinallisten ja Espanjan välillä sekä vähemmässä määrin Ranskan siirtomaiden kapinallisten ja Ranskan välillä.
Haiti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisenä latinalaisen Amerikan maista itsenäistyi Ranskan siirtomaa Haiti vuonna 1804. Ranskan suuri vallankumous katalysoi Haitilla vallankumouksen, joka johti mustan orjaväestön itse hallitsemaan valtioon. Haiti liitti alkuun itseensä koko Hispaniolan saaren, jonka itäosasta itsenäistyi Dominikaaninen tasavalta vuonna 1844.
Espanjan siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Espanjalaisen Amerikan itsenäisyyssodat
Espanjan hallitsemassa osassa Amerikkaa itsenäistymisprosessi oli toisenlainen. Espanja oli kärsinyt laajasti Napoleonin sodissa: Ranska miehitti maan vuonna 1808 ja sitä seurasi pitkä ja verinen sisällissota, Pyreneiden niemimaan sota. Espanjalla ei ollut mahdollisuuksia pitää Etelä-Amerikan siirtomaita hallussaan. Toisin kuin Haitilla, Espanjan siirtomaissa itsenäistymistaistelut käytiin kreolieliitin johdolla ja ehdoilla. Merkittävimpiä itsenäistymistaistelujen johtajia oli Simón Bolívar, joka haaveili Etelä-Amerikan yhdysvalloista, mutta joutui pettymään.
Useita vuosia kytenyt kapina räjähti vuonna 1817. Tällöin koko laajalla mantereella oli vain 10 000 espanjalaista sotilasta, jotka oli sijoitettu lähinnä satamien varuskuntiin. Vuoteen 1821 mennessä Espanja pystyi lähettämään Etelä-Amerikkaan vain 27 000 sotilasta lisävoimia. Näistäkin kaksi kolmasosaa sairastui nopeasti trooppisiin tauteihin. Vuonna 1823 Espanjassa puhkesi kansannousu, jonka aloittivat Cádizissa olleet sotilaat, jotka kieltäytyivät lähtemästä siirtomaihin. Tämä tarkoitti, että Espanjan kruunun etujen puolustaminen Etelä-Amerikassa kaatui suurimmaksi osaksi lojalistien harteille. Lojalisteissa oli päteviä komentajia, mutta heidän näkökulmansa kapinan kukistamiseen oli paikallinen. Lisäksi lojalistien joukoissa karkuruus kasvoi nopeasti, jos ne marssitettiin pois kotiseudultaan. Tämän vuoksi aloite oli kapinallisilla. Simón Bolívar loi kapinallisille koko Etelä-Amerikan kattavan strategian. Espanja pystyi toimimaan vain puolustuksellisesti ja ainoastaan reagoimaan kapinallisten aloitteisiin. Lisäksi espanjalaisilla oli suuria vaikeuksia koordinoida operointiaan.
Kapinalliset olivat menestyksekkäitä. Heidän puolellaan taisteli yli 5 000 englantilaista palkkasoturia. He toivat Bolívarin armeijaan ja laivastoon paljon osaamista ja taitoa.
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosien 1810 ja 1840 välillä syntyivät enimmät Latinalaisen Amerikan tasavallat, erilaisten useimmat lyhytikäisiksi jääneiden liittovaltiorakennelmien kautta. Río de la Platan yhdistyneistä provinsseista tuli Argentiina ja Uruguay, Suur-Kolumbiasta Kolumbia, Venezuela ja Ecuador sekä myöhemmin Panama ja Keski-Amerikan liittovaltiosta Guatemala, Honduras, El Salvador, Nicaragua ja Costa Rica. Ainoa espanjankielisen Amerikan maa, jonka liittovaltiorakenne kesti, oli Meksiko. Peru sekä Bolívarilta nimensä saanut Bolivia olivat myös hetken aikaa valtioliitossa. Myös Chile ja Paraguay itsenäistyivät tuolloin. Monet näistä itsenäistymisistä yltyivät verisiksi taisteluiksi. Sen sijaan Portugalin siirtomaan Brasilian itsenäistyminen tapahtui huomattavasti vähemmällä verenvuodatuksella.
Itsenäisyyssotien kausi päättyi lopullisesti 1800-luvun lopussa, kun Espanjan viimeinen siirtomaa Amerikassa, Kuuba, itsenäistyi Espanjan ja Yhdysvaltojen sodan seurauksena vuonna 1902.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Porch, Douglas: Wars of Empire. Lontoo: Cassell, 2000. ISBN 0-304-36128-3.