Esihistoriallinen arkkitehtuuri
Esihistoriallinen arkkitehtuuri on arkkitehtuuria esihistoriallisesta ajalta ennen korkeakulttuurien muodostumista. Sitä edustaa mm. Stonehenge Englannissa, Newgrangen käytävähauta Irlannissa, Çatal Hüyük Turkissa ja Mehrgarh nykyisen Pakistanin alueella.
Myöhäispaleoliittinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myöhäispaleoliittisellä kaudella ihmisheimot asuivat vielä usein luolissa tai kokoontuivat niihin viettääkseen erilaisia rituaaleja. Luolia saatettiin muokata kiveämällä luolan suuta tai tasoittamalla sen pohjaa tai pinoamalla luolaan kivisiä väliseiniä. Samaan aikaan yleistyivät kuitenkin lappalaista kotaa tai Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämää wigwamia muistuttavat asumukset niiden helpon rakennettavuuden ja siirrettävyyden ansiosta. Kyseiset asumukset pystyttiin lisäksi rakentamaan luonnosta helposti saatavilla olevista, vähän jalostamista tarvitsevista materiaaleista kuten heinästä, risuista ja kapeista puurimoista. Puuttomilla alueilla asumusten kantavana rakenteena saatettiin käyttää mammutin luuta, vaikkakin puurakenteitakin saatettiin kuljettaa pitkienkin matkojen päähän metsävyöhykkeestä.[1]
Siirrettävät asumukset lisäsivät heimojen mahdollisuuksia kulkea esimerkiksi eri vuodenaikojen mukaan otollisemmille metsästysalueille, joskin yhteisöjen liikkuvuus saattoi vaihdella suurestikin eri heimojen välillä. Heimo saattoi liikkua esimerkiksi lauhkeammalla vyöhykkeellä sijaitsevan talvikylän ja tundralle pystytetyn kesäkylän välillä, suorittaen näin nk. vuotuiskiertoa, kun taas jotkin heimot saattoivat asua vain yhdessä kylässä, josta vastaavasti suoritettiin pidempiä metsästysretkiä.
Neoliittinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neoliittisella kaudella maanviljely ja karjanhoito syntyivät ja kehittyivät, jolloin pysyvien asumuksien kehittäminen tuli tarpeelliseksi. Neoliittisia kulttuureja alkoi muodostua Lähi-idässä n. 10000 eaa., ensin Levantin alueella ja sieltä edelleen itään- ja länteenpäin. Vuoteen 8000 eaa. mennessä neoliittisia kulttuureja esiintyi Kaakkois-Anatoliassa, Syyriassa ja Irakissa ja 7000-luvulle eaa. tultaessa maataloutta harrastavia yhteisöjä muodostui Kaakkois-Eurooppaan. Keski-Euroopan neoliittiset kulttuurit ilmestyivät n. 5500 eaa., joista varhaisimpia esimerkkejä ovat Starčevon kulttuuri, Nauhakeraaminen kulttuuri ja Vinčan kulttuuri.
Neoliittisen kauden kansat Levantin, Anatolian, Syyrian, pohjoisen Mesopotamian ja Keski-Aasian alueilla olivat taitavia rakentajia, ja he osasivat hyödyntää savitiiliä rakentamisessaan. Çatal Hüyükissa talot rapattiin ja niitä koristeltiin ihmisiä ja eläimiä kuvaavin maalauksin. Euroopassa rakennettiin pitkätaloja hyödyntämällä tekniikkaa, missä talon rakenteen muodostavan puisen ristikon välit täytetään massalla, jota voidaan valmistaa erilaisista mudan, saven, hiekan, lannan ja olkien sekoituksista. Kyseistä rakennustekniikkaa hyödyntäneet Romanian, Moldovan ja Ukrainan alueiden neoliittiset kansat käyttivät rakennuksissaan lisäksi olkikattoja sekä savella päällystettyjä hirsilattioita. Neolittiisellä kaudella alettiin rakentaa myös mittavia hautarakennelmia, joita esiintyy erityisen paljon Irlannissa, missä tuhansia neoliittisen kauden hautoja on säilynyt nykypäiviin saakka. Britteinsaarten neoliittisten kansojen rakennelmista on säilynyt muun muassa pitkäkumpuja ja ympyräkaivantoja.
Neoliittisia asuinpaikkoja ovat muun muassa:
- Jeriko Levantin alueella, n. ajalta 8350 eaa.
- Çatalhöyük, Turkki, 7500 eaa.
- Mehrgarh, Pakistan, 7000 eaa.
- Göbekli Tepe, Turkki, n. 9000 eaa.
- Nevali Cori, Turkki, n. 8000 eaa.
- Skara Brae, Skotlanti, Orkneysaaret, 3500 BC.
- Yli 3000 Tripoljen kulttuuriin kuuluvaa kylää, joista yhdessä saattoi olla jopa 15,000 asukasta, kukoisti nykyisen Romanian, Moldovan ja Ukrainan alueella 5400-2800 eaa.
Megaliitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurin osa Välimeren ja Länsi-Euroopan megaliiteistä pystytettiin neoliittisellä kaudella. Englannissa sijaitseva Stonehenge on yksi tuon ajan tunnetuimpia megaliittisia rakennelmia. Muita vastaavanlaisia monumenttejä ovat muun muassa megaliittiset haudat, temppelit ja useat rakennukset, joiden käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi. Vanhin tunnettu megaliittinen temppeli on Gozon saarella sijaitseva Ġgantija.
Esihistoriallinen arkkitehtuuri Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen esihistoriallinen arkkitehtuuri perustui pääasiassa puun käyttöön ensisijaisena rakennusmateriaalina. Koska puu pyrkii orgaanisena materiaalina hajoamaan luonnossa suhteellisen nopeasti, ei merkittävää määrää esihistoriallisesta puurakennuskannasta ole voinut säilyä.
Varhaisin suomalainen asuinrakennustyyppi on kota. Kodan rakenne muodostuu keveistä puurimoista, jotka sidotaan ja ladotaan toisiaan vasten kartiomaiseksi rakennelmaksi. Myös kaarnaa, tuohia, turvetta ja nahkaa saatettiin käyttää tiiviin rakenteen aikaansaamiseksi. Kota palveli pyyntikulttuuriin kuuluvaa elämäntapaa, joka ei vaatinut suurta säilytystarvetta. Pyyntikulttuuriin kuului kuitenkin kausittainen muuttaminen, mikä puolestaan vaati rakennelmalta helppoa kasattavuutta ja jopa siirrettävyyttä asuinpaikasta toiseen. Talvella kota saatettiin päällystää lämpimäksi ja kaivaa osittain maan sisään. Kota säilytti merkittävyytensä vielä myöhään lappalaisten asumismuotona.[2]
Alkeismaanviljelyn ja karjanhoidon yleistyminen mahdollisti pysyvämmän asuinrakentamisen, minkä seurauksena puun käyttö rakennusmateriaalina monipuolistui. Varhaisimpia suomalaisia, pysyvään asumiseen tarkoitettua rakennelmia olivat patsasrakenteiset majat. Niiden alkeellinen rakenne koostuu maahan upotetuista tai kivillä tuetuista puupilareista, jotka jäykistettiin sivutuilla ja joiden päälle nostettiin puiset palkistot. Maja saatettiin eristää turpeella tai heinällä ja seinät ladottiin joko hirsistä tai orsista patsaiden väliin.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ihmisen tarina; kansojen historia; 1 osa. Kirjayhtymä 1971, s. 62–86.
- ↑ a b Valonen Niilo, Vuoristo Osmo: Suomen kansanrakennukset. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala, 1994. ISBN 951-9075-76-3.