Emil Liljeberg
Emil Brynolf Liusvaara aik. Liljeberg (1. toukokuuta 1895 Kotka – 14. toukokuuta 1978)[1] oli suomalainen sotilas, joka sai koulutuksensa keisarillisella Venäjällä, palveli ensimmäinen maailmansodassa Venäjän armeijassa ja sen jälkeen sisällissodassa Suomessa valkoisten joukoissa upseerina sekä aktiiviupseerina itsenäisessä Suomessa. Hän oli nuoruudessaan pituushypyn ja kolmiloikan Suomen mestari.
Venäjän armeijassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Emil Liljeberg liittyi ensimmäisen maailmansodan syttyessä vapaaehtoisena Venäjän keisarilliseen armeijaan käyden ensin Nikolain Ratsuväenopiston Pietarissa, josta kornetiksi ylennettynä siirrettiin rintamatehtäviin.[2] Rintamalla hän oli Karpaattien alueella ja Romaniassa. Siellä hän johti Taka-Baikalian ratsuväkiosastoa sotnikkina.[3] Keisarillisen Venäjän sortumisen jälkeen hän osallistui syyskuussa 1917 kenraali Lavr Kornilovin epäonnistuneeseen sotilasvallankaappaukseen, jossa yritettiin kaataa tasavaltaisen Venäjän pääministeri Aleksandr Kerenskin johtama valta. Liljeberg kuului silloin luutnantin arvoisena vt. eskadroonan päällikkönä kenraaliluutnantti Aleksandr Krymovin joukkoihin, jotka etenivät osana Kornilovin vallankaappausta Pietaria kohti.[4]
Suomen sisällissodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joulukuussa 1917 luutnantti Liljeberg palasi Suomeen ja sai tietää maaherra Bruno Jalanderilta Helsingissä perusteilla olevista suojeluskunnista. Jalanderilta saamien neuvojen perusteella hän matkusti Etelä-Pohjanmaalle. Liljeberg liittyi tammikuun alussa 1918 Lappajärvellä perustettuun Uudenmaan rakuunarykmentin toimintaan.[5] Sisällissodassa hän toimi Satakunnan ryhmässä, jossa joutui kuitenkin syrjäytetyksi johtamiensa Ikaalisten suojeluskuntalaisten yksikössä.[6]
Sotien välinen aika - armeijan palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan jälkeen Liljeberg (myöh. Liusvaara) kapteeniksi ylennettynä siirtyi Sortavalaan ja palveli Laatokalla RT-3:n patteriston komentajana Konevitsassa kesästä 1922 lähtien ja teknillisen toimiston päällikkönä Sortavalassa 1926–1936. Tänä aikana hän opiskeli ylioppilaaksi Sortavalan lyseossa, josta tuli ylioppilaaksi 1922. Vuonna 1936 hänet määrättiin 1. ITP:n päälliköksi Helsinkiin. Vuonna 1926 majuriksi ylennetty Liusvaara suoritti Sotakorkeakoulun sotateknisen linjan Teknillisessä korkeakoulussa ja Sotakorkeakoulussa 1923–1927. Yleisesikuntaupseerin arvonimen hän sai 1939.[7][8]
Talvi- ja jatkosodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liusvaara osallistui talvi- ja jatkosotaan. Talvisodassa hän toimi kotijoukkojen esikunnan it-tston päällikkönä ja III/JR67:n komentajana Laatokan pohjoispuolella ja Karjalan kannaksella. Siirrettynä takaisin Merivoimiin hän toimi jatkosodan aikana Hangon rintaman it-komentajana ja Säkkijärven rannikkolohkon komentajana Viipurinlahdella.[7]
Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liusvaara erosi armeijasta 1944 ja toimi sen jälkeen Helsingin Veroviraston palveluksessa 1944–1951, toimien samalla usean vuoden ajan Valtiovarainministeriön kiinteistöjen arvioimistoimikunnan sihteerinä. 1950-luvulla hän siirtyi yksityiseksi liikemieheksi perustaessaan oman kiinteistöliikkeen.[7]
Liusvaara hoiti useita yhteiskunnallisia luottamustehtäviä. Sortavalassa ollessaan vuosina 1920–1936 hän oli kaupunginvaltuuston jäsen ja monen urheilu- ja liikuntakasvatusseuran johtohenkilö. Helsingissä hän oli kaupungin useiden lautakuntien jäsen.
Nuoruuden urheilu-ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aktiiviurheilijana Liusvaara (ent. Liljeberg) saavutti nuoruudessaan yleisurheilussa pituushypyssä ja kolmiloikassa yhteensä yhdeksän Suomen mestaruutta – neljä vauhditonta mestaruutta ja viisi Kalevan kisoissa 1913, 1914 ja 1918. Hän edusti Suomea naapurimaissa useissa kilpailuissa. Esimerkiksi balttilaisissa kisoissa Malmössä 1914 hän voitti pituushypyn. Puolustuslaitoksessa palvellessaan hän saavutti viisi armeijan mestaruutta. Helsingin Kisa-Veikkojen jäsen hän oli vuodesta 1912, samalla kunniajäsen.[7]
Liusvaaran pitkäaikaisena harrastuksena oli mieskuorolaulu ja niinpä hän kuului asuinpaikkakunnillaan Sortavalan Mieslaulajiin ja Helsingissä Viipurin Lauluveikkoihin.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Harjula, Mirko: Ryssänupseerit - Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. Books on Demand GmbH: Helsinki, 2014. ISBN 978-952-286-566-3.
- Hoppu, Tuomas: Historian unohtamat - suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914-1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 2005. ISBN 951-74680-4-0.
- Emil Brynolf Liusvaara 70 v. Rannikon puolustaja. Kesäkuu 1965. Rannikon puolustajain kilta ry. Viitattu 13.3.2015.
- E B Liusvaara 80 v. Rannikon puolustaja. Kesäkuu 1975. Rannikon puolustajain kilta ry. Viitattu 14.3.2015.