Emil Cioran

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Emil Michel Cioran [tšoran] (8. huhtikuuta 1911 Rǎșinari, Itävalta-Unkari20. kesäkuuta 1995 Pariisi) oli romanialainen filosofi ja esseisti. Cioran siirtyi Ranskaan 1937 saatuaan Ranskan Bukarestin-instituutin apurahan.

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Emil Cioran.
E. M. Cioranin syntymäkoti Rășinarissa.

Cioranin isä oli ortodoksinen pappi. Cioran vietti onnellisen lapsuuden Rășinari-nimisessä kylässä Transilvaniassa, joka tuohon aikaan kuului Itävalta-Unkariin. Muutto pois kotikylästä oli hänelle traumaattinen kokemus.[1]

Cioran aloitti filosofian opinnot Bukarestin yliopistossa 17-vuotiaana ja tutustui siellä vuonna 1928 Eugène Ionescoon ja Mircea Eliadeen. Hän valmistui kandidaatiksi 1932. Vuosina 1933–1935 Cioran opiskeli Berliinin yliopistossa, jossa hän tutustui Ludwig Klagesiin ja Nicolai Hartmanniin. Palattuaan Romaniaan hän opetti 1936–1937 filosofiaa Brașovissa Andrei Șagunan lukiossa.

Cioran sai 1937 Ranskan Bukarestin-instituutista väitöskirja-apurahan Henri Bergsonin filosofian tutkimiseen ja lähti Pariisiin, mutta hän ei aikonutkaan kirjoittaa väitöskirjaa. Apurahaa jatkettiin lopulta vuoteen 1944 saakka, ja opiskelijakortin ansiosta Cioran pystyi syömään opiskelijaruokalassa 40-vuotiaaksi saakka. Hän palasi Romaniaan marraskuussa 1940 kolmeksi kuukaudeksi. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan palannut Romaniaan.

Cioran eli vaatimattomissa oloissa Pariisin latinalaiskorttelissa elämänsä loppuun saakka ja pysytteli Pariisin yliopisto- ja kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Hänellä oli kuitenkin älymystössä joitakin läheisiä ystäviä: Mircea Eliade, Eugène Ionesco, Samuel Beckett, Gabriel Matzneff, Frédérick Tristan, Henri Michaux, Gabriel Marcel ja Roland Jaccard. Vuonna 1942 hän tapasi englanninopettaja Simone Bouén, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Cioran kuoli Alzheimerin tautiin 1995, Simone Boué kuoli 1997. Molemmat on haudattu Pariisiin Montparnassen hautausmaalle.

Cioranin mielestä ihmisen on tärkeää valita paikka, jossa hän haluaa epäonnistua elämässään. Hänelle itselleen Pariisi oli paras mahdollinen paikka siihen ("S'il faut rater sa vie, c'est mieux de la rater à Paris qu'ailleurs. Il faut choisir l'endroit où on veut rater sa vie").[2]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cioran julkaisi ensimmäisen teoksensa Pe culmile disperării (”Epätoivon huipulla”) 22-vuotiaana vuonna 1934. Teos sai Romaniassa innostuneen vastaanoton, ja Ciorania alettiin nuoresta iästään huolimatta pitää yhtenä tärkeimmistä romanialaisista kirjailijoista. Myös Cartea amăgirilor (”Harhojen kirja”, 1935), Schimbarea la față a României (”Romanian kirkastus”, 1936) ja Lacrimi și Sfinți (”Kyyneleitä ja pyhimyksiä”, 1937) julkaistiin Romaniassa. Viimeinen kirja aiheutti Romaniassa skandaalin.

Pariisissa Cioran kirjoitti kaksi kirjaa romaniaksi. Amurgul gândurílor ("Aamunkoiton ajatuksia") valmistui vuonna 1938 ja ilmestyi Sibiussa 1940. Teosta Îndreptar pătimaș ("Intohimoinen käsikirja") hän alkoi kirjoittaa Pariisissa 1940 ja sai sen valmiiksi 1945. Tämän jälkeen ilmestyneet kirjansa hän kirjoitti ranskaksi. Îndreptar pătimaș julkaistiin Bukarestissa 1991 ja ranskankielisenä laitoksena Bréviaire des vaincus ("Voitettujen käsikirja") Pariisissa 1990. Kommunistien valtakaudella Cioranin kirjat olivat Romaniassa kiellettyjä.

Gallimard julkaisi Cioranin ensimmäisen ranskankielisen teoksen Hajoamisen käsikirjan (Précis de décomposition) vuonna 1949, ja teos herätti huomiota sekä sisältönsä että lyyrisen, hiotun kielensä ansiosta. Gallimard julkaisi myös suurimman osan Cioranin myöhemmistä teoksista. Cioran sai 1950 Hajoamisen käsikirjasta Ranskan valtion myöntämän arvostetun Rivarol-palkinnon, jonka hän sanoi ottaneensa vastaan, koska tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän kieltäytyi kaikista hänelle myönnetyistä kirjallisuuspalkinnoista. Vuonna 1952 julkaistu Katkeruuden syllogismeja (Syllogismes de l'amertume) on Cioranin luetuimpia teoksia, ja sen ansiosta hänestä tuli tunnettu Ranskassa ja koko maailmassa etenkin sen jälkeen, kun se oli julkaistu pehmeäkantisena taskupainoksena.[3] Cioranin kenties merkittävin teos on vuonna 1973 ilmestynyt De l'inconvénient d'être né (”Syntymisen harmillisuudesta”). Vuonna 1987 ilmestyi hänen viimeinen teoksensa Aveux et anathèmes (”Kirouksia ja tunnustuksia”). Suomeksi Cioranin teoksista ovat ilmestyneet Hajoamisen käsikirja ja Katkeruuden syllogismeja.

Ajattelu ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cioran sai kyllikseen konservatiivisesta filosofiasta jo nuoruudessaan ja hylkäsi systemaattisen ajattelun ja abstraktin spekulaation. Sen sijaan hän keskittyi henkilökohtaiseen pohdintaan ja intohimoiseen lyyrisyyteen, sillä kaikki tavat saada tietoa olivat hänen mielestään yhtä arvokkaita.[4] Myöhemmin hän totesikin: ”En ole keksinyt mitään, olen vain ollut tuntemusteni sihteeri”. Cioranin mielestä kaikki filosofiset järjestelmät ovat virheellisiä, koska ihminen on kykenemätön luomaan vapaita ideoita. Cioranin tuotanto rakentuukin pikemmin ristiriitaisuuteen kuin pyrkimykseen rakentaa monimutkaisuudessaan vakaa ja kestävä ajatusrakennelma; ristiriitaisuuksia on Cioranin tuotannossa jopa saman tekstin sisällä. Cioranin mukaan onkin olennaista oppia elämään omien ristiriitaisuuksiensa kanssa ja hyväksyä ne, niin vaikeaa kuin se onkin.[5]

Cioran osasi hyvin saksaa. Nuoruudessaan hän opiskeli erityisesti Kantia, Schopenhaueria ja varsinkin Nietzscheä. Hänestä tuli agnostikko, ja hän otti tunnuslauseekseen ”olemassaolon harmillisuuden”. Nuoruudessa Cioraniin vaikuttivat suuresti myös Georg Simmel, Philipp Mainländer, Martin Heidegger, Wilhelm Dilthey ja Søren Kierkegaard sekä Lev Šestov, jonka ansiosta usko elämään sattumanvaraisuuteen tuli keskeiseksi osaksi Cioranin ajattelua. Cioran lopputyö yliopistossa käsitteli Henri Bergsonia (myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi Bergsonin ajattelun ja oli sitä mieltä, ettei tämä ollut ymmärtänyt elämän traagisuutta).

Antiikin filosofeista Ciorania kiehtoivat skeptikot ja kyynikot, erityisesti Diogenes Sinopelainen.[6]

Kaunokirjallisista teksteistä Cioran luki varsinkin Fjodor Dostojevskia ja Marcel Proustia sekä elämäkertoja.[7] Pyhimyselämäkerrat ja mystikkofilosofit (varsinkin Pyhän Teresa Ávilalaisen tuotanto) olivat Cioranille erityisen rakkaita ja vaikuttivat merkittävästi hänen omiin teksteihinsä, varsinkin mystiseen käsitykseen ikävän luonteesta[8] Cioran suhtautui historiaan intohimoisesti ja oli erityisen perehtynyt rappiokausien kirjailijoihin ja rappion teoreetikkoihin, kuten Oswald Spengleriin, jonka gnostilainen näkökulma ihmiskunnan kohtaloon ja sivilisaatioon vaikutti voimakkaasti Cioranin poliittiseen filosofiaan. Cioranin mukaan ihminen on voinut vastustaa rappiota niin kauan, kuin hän on pysynyt yhteydessä lähtökohtiinsa eikä ole irrottanut itseään omasta itsestään ja on ollut tekemättä mitään.[9] Nyt ihmiskunta on matkalla kohti omaa tuhoaan, koska se on tehnyt itsestään objektin ja analysoi itseään loputtomiin.[10] Cioran halveksi edistyksen ajatusta ja kuvitelmaa, että historia kuljettaisi ihmiskuntaa kohti suurempaa täydellisyyttä;[11] siten Cioran myös vieroksui Hegeliä.[12] Cioran oli tutustunut myös buddhalaiseen filosofiaan.[13] Cioran tunsi suurta läheisyyttä Venäjää ja Espanjaa kohtaan, koska molemmat kansakunnat ovat menettäneet muinaisen mahtinsa ja koska uskonnollisella hurmoksella ja sen vastapainolla ateismilla on molemmissa maissa ollut niin suuri merkitys.[14]

Koko Cioranin tuotannolle on ominaista pessimismi, jonka juuret monien kriitikoiden mielestä juontavat jo hänen lapsuuteensa (vuonna 1935 Cioranin äiti sanoi hänelle, että olisi tehnyt abortin, jos olisi tiennyt, kuinka onneton hänen lapsestaan tulisi). Cioranin pessimismi, tai oikeastaan hänen skeptisisminsä tai jopa hänen nihilisminsä, on kuitenkin ehtymätöntä ja omalla tavallaan jopa iloista; sille ei voi osoittaa yhtä selkeää alkuperää. Cioran itse ei pitänyt itseään pessimistinä ja katsoi skeptisyytensä liittyvän voimakkaasti mystiikkaan.[15] Cioran onkin sanonut, ettei hänen äitinsä puhe abortista häirinnyt häntä, vaan teki häneen suuren vaikutuksen ja johti hänet voimakkaaseen oivallukseen olemassaolon luonteesta: ”Olen vain sattuman oikku. Miksi suhtautua siihen niin vakavasti?”[16]

Haastatteluissa ja teksteissään Cioran puhuu paljon unettomuudesta, josta hän kärsi nuorena[17][18] ja jonka ansiosta hän menetti uskonsa filosofiaan[19] ja jonka aiheuttaman yksinäisyyden ansiosta hän koki voivansa nähdä olemassaolon todellisen luonnon selkeämmin.[20] Kuoleman ja kärsimyksen ongelma vaivasi Ciorania, ja häntä kiehtoi ajatus itsemurhasta, koska hänen mielestään mahdollisuus tehdä itsemurha tekee myös elämisen jatkamisen mahdolliseksi.[21] Synkistä teksteistä huolimatta Cioran oli yksityiselämässään seurallinen ja iloinen; Cioran onkin sanonut kirjoittaneensa itsemurhan puolesta mutta puhuneensa sitä vastaan, sillä itsemurhasta kirjoittaminen kuuluu ideoiden maailmaan, kun taas siitä puhuttaessa on vastassa oikea ihminen.[22] Ideat saavat kuitenkin aina alkunsa kärsimyksestä, joka on useimmiten salattua.[23] Niinpä vain optimistit kykenevät itsemurhaan.[24] Cioranin mielestä elämä on joka tapauksessa kuolemaa vahvempi siinä mielessä, että epävarmuus on olennainen osa sitä. Elämä, suuri tuntematon, ei perustu mihinkään ymmärrettävissä olevaan eikä siinä ole järjen häivääkään, kuolema taas on varma ja selkeä – vain elämän mysteeri tekee elämästä elämisen arvoisen.[25]

Muita Cioranin tuotannolle ominaisia teemoja ovat mm. perisynti, historian traagisuus, sivilisaation loppu, uskon tuomasta lohdutuksesta kieltäytyminen, absoluutin pakkomielle ja elämä ihmisen metafyysisenä karkotuspaikkana. Jumalasta Cioran on sanonut, että Hän olisi täysin toisarvoinen, ellei Johann Sebastian Bachia olisi olemassa ja että vain Bachin musiikki antaa oikeutuksen olla pitämättä maailmaa täysin epäonnistuneena.[26] Toisaalta maailma ilman Jumalaa olisi pelkää olemattomuutta (tai tyhjyyttä), ja Jumala itse on ylin olemattomuus.[27]

William H. Gass on kuvaillut Cioranin tekstejä filosofiseksi romanssiksi, jossa toistuvat nykyajan teemat vieraantuminen, absurdius, ikävä, turhuus, rappio, historian hirmuvalta, muutoksen rahvaanomaisuus, tietoisuus kärsimyksestä ja järki sairauden muotona. Tuotannon pääosa koostuu ironisista, skeptisistä ja ytimekkäistä aforismeista tai vähän pidemmistä fragmenteista. Mieltymys fragmentteihin liittyy sekä systemaattisia järjestelmiä kaihtavaan ajatteluun että tuskalliseen kielen vaihtamiseen romaniasta ranskaksi ja jopa laiskuuteen.[28] Cioran piti fragmenttejaan ajatteluprosessin yhteenvetona, josta on jätetty pois lopputulokseen johtanut päättelyketju[29] Cioranin ranskankieliset tekstit ovat äärimmäisen hiottuja ja klassisten kielinormien mukaisia; klassinen tyyli perustuu osittain myös pyrkimykseen kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin ranskalaiset kirjailijat[30]; Cioran pitikin tyyliään ainoana vahvuutenaan, joskin vahvuus ei ollut hänen mielestään luontaista vaan kovan työn tulos.[31] Cioran on usein puhunut traumaattisesta kielen vaihtamisesta, johon hän päätyi kääntäessään Stéphane Mallarmén runoja romaniaksi ja todettuaan, ettei ollut mitään järkeä kirjoittaa kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt.[32] Hän sanoo kirjoittaneensa Hajoamisen käsikirjan neljä kertaa, ennen kuin siitä tuli niin hiottu, ettei jälkeä muukalaisuudesta ("métèque") enää ollut.[33][18] Vaikka romaniaksi kirjoitetuissa teksteissä esiintyvät teemat ovat pääosin samoja kuin myöhemmin ranskaksi kirjoitetuissa,[34] ei Cioran itse pitänyt niitä tyylillisesti yhtä korkeatasoisina kuin ranskaksi kirjoittamiaan tekstejä. Hän suhtautui erityisen varauksellisesti romaniankielisistä teksteistä tehtyihin käännöksiin, varsinkin ranskannoksiin:[35] hän ei kokenut pitkällisen kirjallisen perinteen ja kielenhuollon pysähdyttämän ja jäykistämän ranskan kielen voivan ilmaista asioita samalla tavalla kuin slaavilaisuuden ja latinalaisuuden sekoituksessaan joustavan romanian kielen.[36] Romaniaksi Cioran kirjoitti vaistonvaraisesti, ranskan kieli oli hänelle kuin pakkopaita.[37]

Cioranin tekstejä niin usein luonnehtiva lohduttomuus liittyy mahdottomuuteen ymmärtää maailmaa ja ihmistä, toisaalta myös maailman ja ihmiskunnan liiankin selkeäjärkiseen ymmärtämiseen. Ihmiskunta jakaantuukin karkeasti niihin, jotka ovat ymmärtäneet, ja niihin, jotka eivät ole ymmärtäneet.[38] Selkeäjärkisyyttä ja jatkuvaa kieltäymystä Cioran pakenee estetiikkaan ja onkin selkeästi Friedrich Nietzschen linjoilla sikäli, että elämä on ymmärrettävissä lähinnä esteettisenä ilmiönä. Proosassaan ja aforismeissaan Cioran osoittaa elinvoimaansa ja etääntyy tekstissään ideoista eksyttäen lukijansa tai pikemminkin pakottaen tämän olemaan ymmärtämättä kaikkea. Kirjoittaminen on taakan ravistamista harteilta,[39] sisäinen pakko[40] ja lääke itsemurhaa vastaan.[41] Cioran itse ei pidäkään kirjojaan masentavina.[42] Cioranin proosa on lyyristä ja lähentelee usein runoudelle tavanomaisia ilmaisukeinoja. Proosaruno toimiikin yhtäältä keinona ilmaista ajatuksia, toisaalta väliaikaisena lääkkeenä liiallista ymmärtämistä vastaan, sillä runouden ei tarvitse todistaa mitään, niin kuin elämänkään ei tarvitse todistaa mitään.[43] Runous on kaikista tekstilajeista ylivertaisin.[44] Teksteissään Cioran hakee myös vilpittömyyttä ja pyrkii sovittamaan yhteen tekstinsä ja oman elämänsä ja elämään tekstiensä mukaisesti.[45][18][46] Toisaalta hän halusi säilyttää salaisuutena yksityiselämänsä, joka oli hänen olemassaolonsa onnellinen ja optimistinen osa – onni ei hänen mielestään kuulunut kirjoihin.

Suuren yleisön mielestä Cioranin ajattelu on pessimististä ja jopa sairaalloista. Cioranin äärimmäistä tyylittelyä ja pyrkimystä klassistiseen ilmaisuun on joskus arvosteltu, koska tyylin on katsottu hämärtävän tekstin varsinaista sanomaa. Toisaalta Cioranin filosofista ajattelua on arvosteltu myös siksi, että siitä puuttuu syvällisyys esimerkiksi silloin, kun hän käyttää Nietzschen ajatuksia vain antamalla niistä esimerkkejä.

Yhteydet äärioikeistolaisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cioranin ja Mircea Eliaden yhteydet Romanian 1930- ja 1940-luvun äärioikeistolaisiin liikkeisiin ovat herättäneet paljon keskustelua, ja niistä kerrotaan seikkaperäisesti esimerkiksi Marta Petreun teoksessa An Infamous Past: E. M. Cioran and the Rise of Fascism in Romania.

Cioranin kirjailijanuran alkukaudelta ja kirjeenvaihdosta löytyy paljon äärioikeistolaisuutta myötäileviä ajatuksia. Muun muassa Cioranin vuonna 1936 ilmestynyt teos Schimbarea la față a României sisälsi muukalaisvastaisia ja antisemitistisiä ajatuksia sekä totalitaristisen valtiojärjestelmän ihannointia. Cioran poistatti kaikkein juutalaisvastaisimmat kohdat kirjan ranskankielisestä laitoksesta 1990-luvulla. Berliinissä 1933–1935 Cioran oli kiinnostunut natsihallinnon toimista ja kirjoitti romanialaiseen Vremea-lehteen kolumnin, jossa hän puhui ihailevaan sävyyn muun muassa Adolf Hitleristä ja pitkien puukkojen yöstä. Hän suhtautui ihailevasti myös Italian fasistiseen liikkeeseen.

Cioran ei kuitenkaan koskaan ollut fasistisen Rautakaartin (Garda de Fier) jäsen, vaikka hän kannattikin liikkeen nationalistista ideologiaa toisen maailmansodan ensi vuosiin saakka; tosin hän ei oletettavasti hyväksynyt ryhmän väkivaltaisia metodeja. Toisaalta jotkut historioitsijat pitävät Cioranin nuoruuden kiinnostusta äärioikeistolaisuuteen lähinnä teoreettisena. Pariisiin asetuttuaan Cioran hylkäsi täysin ideologian ja keskittyi kirjoittamiseen. Myöhemmin Cioran on useissa haastatteluissa syvästi katunut nuoruudenaikaista innostustaan äärioikeistolaisuuteen. Esimerkiksi vuonna 1972 antamassaan haastattelussa hän tuomitsi Rautakaartin ”sekalaiseksi ryhmittymäksi tai pikemminkin mielipuoliseksi lahkoksi ja puolueeksi” ja sanoi: ”Silloin tajusin – – mitä tarkoittaa, kun joutuu aallon mukaan ilman vähäisintäkään vakaumusta. –  – Nyt olen sille immuuni.”

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Cioranin ja Simone Bouén hauta Montparnassen hautausmaalla.

Romaniaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pe culmile disperării ("Epätoivon huipulla"), Editura Fundația pentru Literatură și Artă, 1934
  • Cartea amăgirilor ("Harhojen kirja”), Cugetarea, 1936
  • Schimbarea la față a României ("Romanian kirkastus”), Editura Vremea, 1936
  • Lacrimi și Sfinți ("Pyhimyksiä ja kyyneleitä"), omakustanne, 1937
  • Amurgul gândurílor ("Ajatusten aamunkoitto"), Dacia Traiană, 1940
  • Îndreptar pătimaș ("Intohimoinen käsikirja”), Humanitas, 1991

Ranskaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Précis de décomposition, Gallimard, 1949.
  • Syllogismes de l'amertume, Gallimard, 1952.
  • La tentation d'exister, Gallimard, 1956
  • Histoire et utopie, Gallimard, 1960
  • La chute dans le temps, Gallimard, 1964
  • Le mauvais démiurge, Gallimard, 1969
  • Valéry face à ses idoles, L'Herne, 1970
  • De l'inconvénient d'être né, Gallimard, 1973
  • Vacillations, Fata Morgana, 1977
  • Écartelèment, Gallimard, 1979
  • Exercices d'admiration, Gallimard, 1986
  • Des larmes et des saints, romaniasta ranskaksi kääntänyt Sanda Stolojan, L'Herne, 1986
  • Aveux et anathèmes, Gallimard, 1987
  • Sur les cimes du désespoir, romaniasta ranskaksi kääntänyt André Vornic, käännöksen tarkistanut Christiane Frémont, L'Herne, 1990
  • Le crépuscule des pensées, romaniasta ranskaksi kääntänyt Mirella Patureau-Nedelco, käännöksen tarkistanut Christiane Frémont, L'Herne, 1991
  • Le livre des leurres, romaniasta ranskaksi kääntäneet Grazyna Klewek ja Thomas Bazin, Gallimard, 1992
  • Bréviaire des vaincus, romaniasta ranskaksi kääntänyt Alain Paruit, Gallimard, 1993
  • Œuvres ("Kootut teokset"), Gallimard-Quarto, 1995
  • Mon pays/Țara mea, Humanitas, 1996 (kirjoitettu ranskaksi, julkaistu ensimmäisen kerran Romaniassa kaksikielisenä laitoksena)
  • Cahiers 1957-1972, Gallimard, 1997
  • De la France, L’Herne, 2009
  • Transfiguration de la Roumanie, romaniasta ranskaksi kääntänyt Alain Paruit, L’Herne, 2009
  • Cioran, L’Herne, 2009 (kokoelma ennen julkaisemattomia tekstejä, kirjeitä ja valokuvia).

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hajoamisen käsikirja. Suomentanut Simo Määttä. Niin & näin, 2009. ISBN 978-952-5503-38-8
  • Katkeruuden syllogismeja. Suomentaneet Juhani Ihanus ja Carla Schubert. Loki-kirjat, Helsinki 2004. ISBN 951-825-010-3

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cavaillès, Nicolas: Cioran malgré lui: Écrire à l'encontre de soi. CNRS Éditions, Paris 2011. ISBN 978-2-271-07180-4
  • Cioran, E. M.: Cahier de Talamanca. Mercure de France, 2000
  • Cioran, E. M.: Entretiens. Gallimard, 1995. (Ciorania ovat haastatelleet François Bondy, Fernando Savater, Helga Perz, Jean-François Duval, Léo Gillet, Luis Jorge Jalfen, Verena von der Heyden-Rynsch, J. L. Almira, Lea Vergine, Gerd Bergfleth, Esther Seligson, Fritz J. Raddatz, François Fejtö, Bemjamin Ivry, Sylvie Jaudeau, Gabriel Liiceanu, Bernard-Henri Lévy, Georg Carpat Focke, Branka Bogavac Le Comte, Michael Jakob.)
  • Limet, Yun Sun – Dauzat, Pierre-Emmanuel (toim.): Cioran et ses contemporains: Essais. Pierre Guillaume de Roux, Paris 2011. ISBN 978-2-36371-013-0
  • Sora, Mariana: Cioran, jadis et naguère. L'Herne, 1988.
  • Tacou, L. & Piednoir, V. (toim.): Cioran. Herne, 2009.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Entretiens, s. 32, 285–286.
  2. Entretiens, s. 209.
  3. Entretiens, s. 61–63.
  4. Hajoamisen käsikirja, s. 184.
  5. Entretiens, s. 108, 285–286.
  6. Hajoamisen käsikirja, s. 90–93.
  7. Entretiens, s. 54.
  8. Entretiens, s. 32, 293–294. — Gautier, Jean-François: "Cioran ou la mystique de l'ennui". Teoksessa Tacou & Piednoir, s. 257–263.
  9. Entretiens, s. 255.
  10. Hajoamisen käsikirja, s. 156.
  11. Entretiens, s. 64–67, 126, 181.
  12. Hajoamisen käsikirja, s. 183.
  13. Entretiens, s. 79–83.
    Chenet, François: "Cioran et le bouddhisme". teoksessa Tacou & Piednoir, s. 271–283.
  14. Entretiens, s. 23–24. — Katkeruuden syllogismeja, s. 63. — Hajoamisen käsikirja, s. 168–169.
  15. Entretiens, s. 154–156, 159.
  16. Entretiens, s. 88.
  17. Entretiens, s. 86–91.
  18. a b c Visdei, Anca
  19. Entretiens, s. 137.
  20. Entretiens, s. 219.
  21. Katkeruuden syllogismeja, s, 65.
  22. Entretiens, s. 94–97.
  23. Cahier de Talamanca, s. 15.
  24. Katkeruuden syllogismeja, s. 78.
  25. Entretiens, s. 175. — Hajoamisen käsikirja, s. 29.
  26. Entretiens, s. 211. — Dodille, Norbert: "Cioran et la musique". Teoksessa Tacou & Piednoir, s. 396–398. — Hajoamisen käsikirja, s. 190–191.
  27. Katkeruuden syllogismeja, s. 68.
  28. Entretiens, s. 77.
  29. Entretiens, s. 41–42, 77–79, 135, 184–185.
  30. Entretiens, s. 45–46.
  31. Cahier de Talamanca, s. 42.
  32. Toisaalta kielen vaihtamisen on katsottu liittyvän myös romanialaisuudesta johtuvaan kompleksiin ja haluun olla mitä tahansa muuta kuin romanialainen, ks. Mateoc, Florica. "E. M. Cioran et la France". Revista sociopoética 1 (Diálogos interculturais), 1986. Artikkeli, pdf.
  33. Entretiens, s. 28–29, 43–46, 74–76, 143–147, 162, 184–185, 307–308.
  34. Hajoamisen käsikirjaa on pidetty jopa osittain romaniasta käännettynä teoksena, josta viittaukset romanialaiseen kulttuuriin on poistettu. Cavaillès, Nicolas: "L'Exogenèse. Cas du Précis de décomposition de Cioran". Recto/Verso 1, 2007. Artikkeli, pdf.
  35. Entretiens, s. 150. — Dodille, Norbert: "C'est Cioran qui m'intéresse, pas moi". (Simone Bouén haastattelu.). Teoksessa Tacou & Piednoir, s. 447–448.
  36. Entretiens, s. 143.
  37. Entretiens, s. 28–29.
  38. Entretiens, s. 104.
  39. Entretiens, s. 21–22.
  40. Entretiens, s. 47–49, 318.
  41. Entretiens, s. 175, 318.
  42. Entretiens, s. 304.
  43. Hajoamisen käsikirja, s. 38.
  44. Entretiens, s. 301–302.
  45. Entretiens, s. 136, 151.
  46. Ciorania on myös moitittu täydellisestä ristiriidasta, joka vallitsee hänen tekojensa ja puheidensa välillä. Rădulescu, Mihaela Șt.: "Cioran, în viziunea proprie și a unor critici români și francezi. Cioran as seen by himself and by several Romanian and French critics". Studii de știintă și cultură IV: 3 (14), 2008. Artikkeli. — Cioran lienee kuitenkin tarkoittanut olleensa vilpitön kirjoituksissaan; Cahier de Talamanca, s. 15.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]