Taloustiede

Wikipedia
Ohjattu sivulta Ekonomia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Taloustiede on yhteiskuntatiede, joka tutkii lähinnä taloudellisia päätöksiä tekevien toimijoiden kannustimia ja käyttäytymistä, sekä niiden perusoletuksista johdettuilla malleilla ja teorioilla erilaisia taloudellisia ilmiöitä. Tavallisia tutkimuksen kohteita ovat hyödykkeiden kulutus, tuotanto ja allokointi, markkinoiden toiminta sekä aina kokonaistalouteen liittyvät kysymykset kuten talouskasvu ja inflaatio. Suomeksi taloustiedettä sanotaan myös kansantaloustieteeksi erotuksena liiketaloustieteestä.

Akateemisen taloustieteen tutkinnon suorittanutta kutsutaan ekonomistiksi. Taloustieteilijä on henkilö, joka on suorittanut tieteellisen jatkotutkinnon talous- tai jossakin lähitieteessä ja tekee aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Taloustiede jaetaan tyypillisesti kahteen laajaan kokonaisuuteen: mikrotaloustieteeseen ja makrotaloustieteeseen. Makrotaloustiede on kehittynyt kansantalouden tilinpidon pohjalta ja se tarkastelee kokonaistaloudellisia ilmiöitä. Makrotaloustiede ei pohjaudu yhtenäiseen teoriapohjaan vaan se koostuu joukosta erillisiä malleja. Taloudellisesta aineistosta tilastollisin menetelmin tehtävää empiiristä tutkimusta kutsutaan ekonometriaksi.

Mikrotaloustiede selvittää yksittäisten taloudellisten toimijoiden käyttäytymisen lainalaisuuksia. Yleensä tarkastelun kohteena on yksilö, kotitalous tai yritys. Taloustieteessä vallitseva koulukunta on uusklassinen taloustiede, jota tämä artikkeli pääasiassa käsittelee; muut koulukunnat ovat usein vähemmän matemaattisia lähestysmistavaltaanlähde?. Taloustieteen vallitsevan koulukunnan mukaan toimijoita ohjaavat kannusteet ja pyrkimys hyödyn maksimointiin. Laajemmin ottaen valtavirran taloustieteen yksilön valintaan nojaavaa näkökulmaa voidaan soveltaa lähes kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan.

Mikrotaloustieteellä on yleisesti hyväksytty yhtenäinen uusklassiseen taloustieteeseen perustuva teoriapohja. Valtavirtataloustieteen teoria on sovellettua matematiikkaa. Teoria perustuu ihmisten käyttäytymisestä tehdyille oletuksille, kuten preferenssien rationaalisuudelle. Osa taloustieteen marginaalisemmista koulukunnista ei hyväksy joko uusklassista teoriaa tai matemaattista lähestymistapaa. On empiirinen kysymys, missä määrin nämä oletukset pitävät paikkansa ja missä määrin johdetut teoreettiset tulokset ovat oikeita.

Taloustieteessä tehdään usein ero positiivisen ja normatiivisen tutkimuksen välillä. Positiivinen taloustiede pyrkii selvittämään talouden toimintamekanismeja ja kehittämään teorioita. Normatiivinen taloustiede ottaa kantaa siihen, miten taloutta pitäisi hoitaa ja millaiseen järjestelmään tulisi pyrkiä. Akateeminen tutkimus on yleensä positiivista, kun taas poliittinen keskustelu on normatiivista.

Mikrotaloustiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mikrotaloustiede

Mikrotaloustiede tutkii yksittäisten taloudellisten toimijoiden, kuten yksittäisten henkilöiden, kotitalouksien ja yritysten taloudellista käyttäytymistä. Mikrotaloustieteen päämääränä on selvittää, miten yksittäiset taloudelliset toimijat tekevät päätöksiä niukkuuden vallitessa sekä miten nämä päätökset vaikuttavat toisiin talouden toimijoihin. Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on, miten hinnat määräytyvät markkinoilla.

Mikrotaloustieteen teoriapohja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesti ottaen taloustieteen valtavirta hyväksyy mikrotaloustieteen uusklassiseen teoriaan perustuvan yhtenäisen teoriapohjan. Teorian perustana on oletus hyödyn maksimoinnista: jokainen taloudellinen toimija pyrkii käyttämään resurssinsa mahdollisimman tehokkaasti. Teorian mukaan yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa ja kuluttajat puolestaan oman hyötynsä. Kuluttajien oletetaan saavan hyötyä kulutuksesta: mitä enemmän kuluttajilla on tarpeelliseksi kokemiaan hyödykkeitä, sitä enemmän kuluttajilla on hyötyä.

Hyödyn maksimoinnin taustalla on oletus kuluttajien preferenssien rationaalisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että kuluttajien tulee olla valinnoissaan johdonmukaisia. Lisäksi kuluttajilla pitää olla käytössään täydellinen informaatio markkinoista ja tulevista tapahtumista. Nämä oletukset eivät ole aina realistisia, minkä vuoksi niitä yritetään väljentää teorian laajennuksissa.

Yksi teorian tärkeimpiä tuloksia on, että kuluttajien luoma kysyntä ja yritysten tarjonta johtaa vapailla markkinoilla tasapainohintaan, joka tuottaa tehokkaan tuloksen. Tehokkuus ei ole yksiselitteinen käsite, ja tässä yhteydessä se tarkoittaa Pareto-optimaalisuutta eli sitä, että kenenkään asemaa ei voida parantaa heikentämättä samalla jonkun toisen asemaa. Tulos pätee vain, kun kaikille hyödykkeille on markkinat, vallitsee täydellinen kilpailu ja kaupankäynnin kustannukset eli transaktiokustannukset ovat pieniä.

Teoria toimii hyvin olosuhteissa, joissa tuotannossa vallitsee nousevien rajakustannusten periaate – eli hyödykkeiden tuotantokustannukset kasvavat tuotantomäärien kasvaessa. Tällaiset olosuhteet vallitsivat esimerkiksi Adam Smithin elinaikana, mutta nykyisin vallitsevassa tuotantorakenteessa rajakustannukset ovat usein laskevia. Tällainen tilanne puolestaan johtaa siihen, että kysyntä- ja tarjontakäyrät eivät välttämättä kohtaa, tai siihen, että niillä on useita leikkauspisteitä.

Kuluttajan valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikrotaloustieteen perusolettamus on, että yksittäiset kuluttajat pyrkivät maksimoimaan oman hyvinvointinsa. Tyypillisesti kuluttajan hyöty on sitä suurempi, mitä enemmän hyödykkeitä hän kuluttaa. Koska kuluttajalla on kuitenkin rajallinen määrä rahaa, ei hän voi kuluttaa kaikkia hyödykkeitä rajattomasti. Kuluttaja joutuu näin ollen päättämään, kuinka paljon hän mitäkin hyödykettä kuluttaa. Tämä päätöksentekoprosessi tunnetaan mikrotaloustieteessä kuluttajan ongelmana.

Indifferenssikäyrä I1 yhdistää suuremman määrän hyödykkeitä x ja y kuin indifferenssikäyrä I2. Tyypillisesti kuluttajat haluavat mieluummin olla kauimpana origosta sijaitsevalla indifferenssikäyrällä.

Mikrotaloustieteellisen analyysin ratkaisu kuluttajan ongelmaan perustuu kuluttajan preferenssien tutkimiseen. Oletetaan, että kuluttaja voi hankkia vain kahta eri hyödykettä A ja B.[1] Kuluttaja on valmis luopumaan osasta hyödykettä A jos hän saa tilalle riittävästi hyödykettä B ja päinvastoin. Luonnollisesti kuluttaja on tyytyväisempi, jos hän saa enemmän kumpaa tahansa hyödykettä luopumatta toisesta hyödykkeestä. Ne hyödykeyhdistelmät, joihin kuluttaja on yhtä tyytyväinen muodostavat indifferenssikäyrän.

Laskevan rajahyödyn periaatteen mukaan kuluttaja saa jokaisesta lisäyksiköstä hyödykettä vähemmän hyötyä kuin edellisestä. Näin ollen indifferenssikäyrien oletetaan olevan koveria eli konvekseja. Kuluttaja valitsee siis sellaisen hyödykeyhdistelmän, joka maksimoi hänen hyötynsä käytettävissä olevien varojen rajoissa.

Tämän analyysin perusteella voidaan johtaa kuluttajan kysyntäkäyrä tai kysyntäfunktio, joka osoittaa kuinka paljon kuluttaja on valmis hankkimaan tiettyä hyödykettä kullakin hinnalla. Kysyntäkäyrät ovat yleensä alaspäin laskevia, sillä kuluttajien oletetaan haluavan ostaa kutakin hyödykettä sitä enemmän mitä matalampi sen hinta on.

Yrityksen valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yritysten oletetaan pyrkivän tuottamaan omistajilleen mahdollisimman suuren hyödyn maksimoimalla voittonsa. Yritys ottaa huomioon kohtaamansa kysynnän määrän eri hinnoilla ja mahdolliset tuotantovaihtoehtonsa eli tuotantomahdollisuuksien käyrän. Tuotannossa ajatellaan vallitsevan vähenevä rajatuottavuus, joka tarkoittaa että suurilla tuotantomäärillä toiminta muuttuu tehottomammaksi.

Jos markkinoilla vallitsee täydellinen kilpailu, jokainen yritys tekee nollavoittoa, joka kuitenkin kattaa sijoitetulle pääomalle vaadittavan koron, mikä poikkeaa kirjanpidossa tarkoitettavasta nollatuloksen määritelmästä. Jos jokin yritys onnistuisi tekemään suurempaa voittoa, tulee markkinoille lisää kilpailua ja hinta laskee. Yritysten, jotka tekevät vähemmän voittoa, oletetaan poistuvan markkinoilta.

Käytännössä täydellistä kilpailua vastaava tilanne ei markkinoilla toteudu. Epätäydellisen kilpailun tapauksessa yrityksiä toimii markkinoilla rajallinen määrä ja niillä on hinnoitteluvoimaa. Tällöin yritysten kannattaa nostaa hintaa voittojen kasvattamiseksi ja kuluttajien saama hyöty vähenee. Tiettyjä epätäydellisen kilpailun muotoja, kuten monopoleja ja kartelleja, pidetään erityisen haitallisina, ja niitä pyritään usein säätelemään lainsäädännöllä.

Mikroteorian laajennuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikrotaloustieteen teoriaa on laajennettu tarkastelemaan tilanteita, jotka ovat ajassa muuttuvia tai joissa yksi tai useampi perusteorian oletus ei pidä paikkansa. Markkinahäiriöllä tarkoitetaan tilanteita, joissa markkinoilla ei ole täydellistä kilpailua tai markkinoita ei ole. Häiriöiden katsotaan yleensä olevan peruste valtion puuttumiselle markkinoiden toimintaan. Taloudellisella toiminnalla voi olla myös niin sanottuja ulkoisvaikutuksia, jolloin toiminta vaikuttaa johonkin kolmanteen osapuoleen. Tällöin kyseisen ulkoisvaikutukselle pitäisi olla markkinat, jotta lopputulos olisi optimaalinen. Tyyppiesimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksesta ovat saasteet ja positiivisesta koulutus.

Perusteoria koskee lähinnä markkinoiden tasapainon määräytymistä eli mallit ovat staattisia. Se ei siis sovellu tarkastelemaan ajassa muuttuvia eli dynaamisia ilmiöitä. Ihmisten käyttäytyminen elinkaaren aikana on yleinen mikrotalouden mallien tarkastelun kohde. Tällöin on otettava huomioon, että ihmiset preferoivat nykyistä kulutusta tulevaan. Tämä preferenssi otetaan huomioon diskonttaamalla tuleva hyöty nykyarvoon. Jos kuluttajan preferenssit ovat aikakonsistentit, on diskonttaus eksponentiaalista.

Tarkasteltaessa tulevaisuuteen liittyviä valintatilanteita, on luonnollista pyrkiä väljentämään täydellisen informaation oletusta. Yleisemmin tehdään oletus, että kuluttajat pystyvät ennustamaan keskimäärin oikein, mutta voivat kohdata satunnaisia shokkeja. Tällöin mallitetaan odotetun hyödyn maksimointia. Analyysissa olennainen kysymys liittyy kuluttajien riskinottohaluun eli riskiaversioon. Riskiin liittyvissä kysymyksissä ihmisten on todettu olevan ainakin jossain määrin epäjohdonmukaisia.

Toinen epätäydellisen informaation muoto on epäsymmetrinen informaatio. Se tarkoittaa kaupankäynnin tilanteita, joissa joko myyjällä tai ostajalla on enemmän informaatiota. Epäsymmetrinen informaatio on yksi markkinahäiriöiden lähde. Tunnetuin esimerkki liittyy autokauppaan, jossa ostajat eivät pysty erottamaan hyviä autoja huonoista. Markkinoilla voi tällöin tapahtua haitallista valikoitumista, jolloin myyjät eivät saa tarpeeksi hyvää hintaa hyvistä autoista. Muita yleisiä epäsymmetrisen informaation tilanteita ovat päämies-agentti-ongelma ja vakuutusten yhteydessä yleinen moraalisen hasardin ongelma.

Monia mikrotaloustieteen valintatilanteita analysoidaan peliteorian avulla. Esimerkkejä peliteorian sovelluskohteista ovat esimerkiksi huutokauppateoria, neuvottelut, oligopolien toiminta sekä äänestäminen. Teorian ratkaisumallit, kuten Nash-tasapaino, perustuvat yleensä pelaajien rationaalisuuteen. Peliteoria kehitettiin alun perin juuri taloustieteen ongelmien ratkaisuun. Se on erityisen hyödyllinen työkalu myös epätäydellisen tai epäsymmetrisen informaation tilanteiden analyysiin.

Makrotaloustiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulon kiertokulkumalli.
Pääartikkeli: Makrotaloustiede

Makrotaloustiede tutkii taloutta kokonaisuutena. Makrotaloustieteen päämääränä on selittää kokonaistaloudellisten ilmiöiden, kuten inflaation, työllisyyden ja talouskasvun syitä, seurauksia sekä keskinäistä yhteyttä. Toisin kuin mikrotaloustieteellä, nykyaikaisella makrotaloustieteellä ei ole yleistä teoriapohjaa. Erityyppisten kysymysten analysointiin on makrotalouden tutkimuksessa kehitetty useita erillisiä malleja.

Makrotaloustieteen tarkastelemat kysymykset liittyvät aggregaattisuureisiin eli ne ovat summa yksittäisten toimijoiden taloudellisista toimista. Perinteisesti tarkasteltuja käsitteitä ovat olleet kulutusfunktio, säästämisaste, investoinnit ja kokonaistuotantofunktio. Nykyään yleinen näkemys on, että makrotalouden malleilla tulisi olla hyvät mikrotaloustieteelliset perusteet.

Makrotaloustiede erkani selkeästi omaksi tutkimussuunnaksi 1930-luvun laman aiheuttaman talouskriisin ja sitä seuranneen tutkimuksen seurauksena. Erityisen merkittävän työn teki John Maynard Keynes, joka kehitti kokonaiskysyntään perustuvan mallin yrittäessään selittää laman aikaisia ongelmia. 1970-luvulle tultaessa keynesiläinen taloustiede alkoi kohdata kasvavassa määrin arvostelua uusklassiselta koulukunnalta. Tunnetuimpia arvostelijoita on Robert Lucas, Jr, joka painotti rationaalisten odotusten hypoteesin merkitystä ja kuluttajien käyttäytymisen mallintamisen merkitystä. Jälkimmäinen tunnetaan Lucas-kritiikkinä.

Koska makrotalouden mallit pyrkivät usein vastaamaan suoraan talouspolitiikan kysymyksiin, on se tutkimusalana laajemman poliittisen mielenkiinnon kohteena kuin mikrotaloustiede. Tämä näkyy makrotaloustieteen jakautumisessa useisiin koulukuntiin. Nykyään taloustieteen valtavirtatutkimus on yhdistelmä uusklassisen ja keynesiläisen taloustieteen näkemyksiä.

Makrotaloustieteen tunnetuimmat mallit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouskasvun tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouskasvun teoria on tutkituimpia taloustieteen kysymyksiä. Nykyisistä makrotaloustieteessä käytetyistä malleista Ramsey-malli on yksi vanhimpia. Se tutkii, kuinka paljon kansantalouden pitäisi säästää, jotta kulutus maksimoitaisiin jokaisen sukupolven aikana. Mallin esitti ensimmäisenä Frank Ramsey vuonna 1928.[2]

Solow'n malli on yleisnimitys eksogeenisen kasvun malleille, joiden tavoitteena on selittää pitkän aikavälin talouskasvua. Se tarkastelee talouskasvua laajemmin kuin Ramsey-malli ottaen huomioon esimerkiksi teknologisen kehityksen ja väestönkasvun, vaikka se on säästämisen suhteen yksinkertaisempi. Malli on saanut nimensä Robert Solow'lta, joka laajensi ja teki tunnetuksi eksogeenisen kasvun mallia ja sai työstään taloustieteen Nobelin palkinnon.[3] Myöhemmin on kehitetty endogeenisen kasvun malleja, jotka pyrkivät kuvaamaan teknologista kehitystä tarkemmin.

Suhdannevaihtelun tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi makrotaloustieteellisen tutkimuksen perusaloja on suhdannevaihtelun tutkimus. Se pyrkii selittämään talouden kokonaiskysynnässä ja -tuotannossa tapahtuvia muutoksia. Tavoitteena on tarjota talouspolitiikan tekijöille oikeat menetelmät suhdannevaihtelun tasaamiseen.

Perinteisesti makrotaloustieteilijät käyttävät suhdannevaihtelujen selittämiseen kolmea vaihtoehtoista makrotaloudellista mallia:

  1. AS-AD-malli, joka selittää suhdannevaihteluja talouden kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan avulla.
  2. IS-LM-malli, joka pyrkii esittämään matemaattisesti keynesiläisen talousteorian perusteet. Mallin laajennus on pientä avointa kansantaloutta kuvaamaan pyrkivä Mundell-Fleming-malli.

Tuorein tunnustusta saanut teoria on niin sanottu "Real business cycle" -teoria. Teorian tunnetuimmat kehittäjät ovat Finn Kydland ja Edward Prescott.[4] Teorian nimi viittaa siihen, että se pyrki alun perin mallittamaan suhdannevaihteluita reaalisilla suureilla. Alkuperäistä mallia pidettiin puutteellisena, koska se ei sisältänyt rahapolitiikan lisäksi myöskään markkinoiden tehottomuutta eikä työttömyyttä. Myöhemmin mallia on laajennettu ja sen käytännön toimivuus on aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Rahapolitiikan tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahapolitiikka on hallituksen tai keskuspankin väline inflaation, valuuttakurssin, työttömyyden tai talouskasvun hallintaan säätelemällä korkoa sekä rahan tarjontaa. Rahan tarjontaa voidaan muuttaa esimerkiksi suoraan ohjauskoron kautta, epäsuorasti avomarkkinaoperaatioiden avulla, muuttamalla pankkien varantovaatimuksia tai käymällä valuuttakauppaa.

Useat keskuspankit ovat enemmän tai vähemmän itsenäisiä ja ne keskittyvät erityisesti inflaation hallintaan. Yleensä tasaista ja matalaa inflaatiota pidetään hyvänä, koska se tuo joustoa niille talouden sektoreille, joilla on hintajäykkyyttä. Negatiivista inflaatiota eli deflaatiota taas pidetään huonona, koska se vähentää kannusteita investointiin ja kulutukseen.

Keskuspankit saavat tuloa rahan liikkeelle laskusta. Rahan kvantiteettiteorian mukaan rahan määrää voidaan lisätä halutun inflaation ja taloudellisen aktiviteetin lisääntymisen verran. Setelirahoituksen vaarana on liiallinen rahamäärän lisäys ja inflaation nousu. Korkea inflaatio on taloudelle haitaksi, koska se tekee valuutan hallussapidosta epäedullista ja lisää rahan kiertokulkua. Tällöin vaarana on inflaation jatkuva nopeutuminen eli hyperinflaatio ja siitä seuraava taloudellisten toimijoiden luottamuksen menetys.

Rahapolitiikkaan liittyy myös kiinteästi valuuttajärjestelmä. Kiinteiden kurssien tapauksessa keskuspankki päättää valuutan arvosta suhteessa muihin valuuttoihin ja käy kauppaa valitsemallaan hinnalla. Tällöin devalvointia ja revalvointia voidaan käyttää talouspolitiikan välineinä. EMU sekä useat maat antavat kuitenkin valuuttansa arvon määräytyä vapaasti markkinoilla, jolloin valuuttaa sanotaan kelluvaksi.

Ekonometrinen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ekonometria

Ekonometria on empiiristä taloustieteellistä tutkimusta, jossa sovelletaan tilastotieteen menetelmiä. Ekonometrisen tutkimuksen avulla voidaan arvioida taloudellisia riippuvuussuhteita, testata taloustieteen teorioita käytännössä sekä arvioida julkisen tai yksityisen sektorin tekemien uudistusten taloudellisia vaikutuksia. Ekonometrian ja teoreettisemman suuntauksen välillä vallitsee usein erimielisyyksiä mielekkäästä tutkimusmetodista valtavirran taloustieteen sisäisissä keskusteluissa.

Taloustieteellisessä tutkimuksessa on vain harvoin mahdollista käyttää kontrolloituja kokeita. Tämän vuoksi ekonometriassa on keskitytty tutkimaan erityisesti sellaisia tilastollisia malleja, jossa selittävät muuttujat ovat kiinteiden sijaan satunnaismuuttujia.

Ekonometrisissä malleissa on usein endogeenisiä muuttujia. Endogeenisella selittävällä muuttujalla tarkoitetaan sitä, että selittävä muuttuja on korreloitunut virhetermin kanssa. Teoreettinen ekonometrinen tutkimus liittyy usein muuttujien endogeenisyydestä aiheutuvien ongelmien korjaamiseen. Mikroaineiston tapauksessa endogeenisyydestä aiheutuvaa harhaa korjataan yleisimmin instrumenttimuuttujien avulla.

Ekonometriset menetelmät jaotellaan usein tarkasteltavan aineiston mukaan. Kun tutkimusyksikkö on yksilö, kotitalous tai yritys, puhutaan mikroaineistosta. Tällaisia ovat esimerkiksi poikkileikkausaineistot ja paneeliaineistot. Kun aineisto on aggregoitu esimerkiksi koko kansantalouden tasolle, on kyseessä aikasarja-aineisto.

Taloustieteen tutkimussuuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloustieteellinen tutkimus jakaantuu useille osa-alueille. Näistä tunnetuimpia ovat:

  • Julkistaloustiede keskittyy tulonjakoon, talouden tehokkuuteen ja muihin talouspoliittisiin kysymyksiin. Näihin liittyy hyvinvointitaloustieteen lisäksi monia kysymyksiä kuten ulkoisvaikutuksista johtuvat markkinahäiriöt ja verotuksen kannustevaikutukset.
  • Kansainvälinen talous analysoi kansainvälistä kauppaa sekä kansainvälisiä rahoitus- ja valuuttamarkkinoita.
  • Kehitystaloustiede sisältää kehitysmaiden talouksiin liittyvät erityiskysymykset.
  • Rahoituksen taloustiede tutkii esimerkiksi osakkeiden, velkainstrumenttien ja johdannaisten hinnanmuodostusta, rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja tehokkuutta sekä yritysten rahoituspäätöksiä.
  • Terveystaloustiede on terveydenhuollon tehokkuuden tutkimusta. Suomessa terveydenhuolto käsittää 8,4 prosenttia bruttokansantuotteesta ja maksaa 15,5 mrd. euroa vuositasolla (2008). Alalla on monia syitä markkinoiden epäonnistumiseen tehokkaan tuloksen saavuttamisessa.
  • Sosiaalitaloustiede on sosiaalihuollon kustannusvaikuttavuuden ja tehokkuuden tutkimusta. Suomessa sosiaaliturva (pl. terveydenhuolto) käsittää 17,9 prosenttia bruttokansantuotteesta ja maksaa 33 mrd. euroa vuositasolla (2008). Alalla on monia syitä markkinoiden epäonnistumiseen tehokkaan tuloksen saavuttamisessa. Näistä voidaan mainita epäsymmetrinen informaatio, tulonjakovaikutukset ja perustarpeista huolehtiminen terveyden pettäessä tai vammautumisen johdosta.
  • Toimialan taloustiede on yrityksien toimintaan ja markkinarakenteisiin keskittyvää tutkimusta. Erityisesti kiinnostuksen kohteina ovat markkinahäiriöt sekä tuottavuus ja tuotekehitys.
  • Työn taloustiede on talouden suurimman yksittäisen osa-alueen, työmarkkinoiden, tutkimusta. Tärkeimmät kysymykset ovat palkanmuodostus, työttömyys ja koulutus. Aikaisemmin työn taloustiedettä tutkittiin makrotaloustieteen näkökulmasta, mutta nykyään lähestymistapa on useimmiten mikrotaloustieteellinen.
  • Ympäristötaloustiede on ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyvien kysymyksien tutkimusta taloustieteen näkökulmasta. Tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi saasteiden tehokas kontrollointi, ympäristön arvo ja etenkin Suomessa optimaalinen puunkorjuu.

Pienempiä tutkimussuuntia ovat muun muassa:

  • Aluetaloustiede on alueellisesta näkökulmasta tehtyä tutkimusta.
  • Behavioristinen taloustiede tutkii päätöksenteon rationaalisuutta ja epärationaalisen käyttäytymisen malleja.
  • Kansantalouden tilinpitoa tutkitaan parempien makrotaloudellisten indikaattorien muodostamiseksi.
  • Kaupunkitaloustiede tutkii ihmisten ja yritysten sijaintiin liittyviä kysymyksiä ja kaupunkien toimivuutta.
  • Kokeellinen taloustiede pyrkii testaamaan mikrotaloustieteen perushypoteeseja ja peliteoriaa käytännössä, mielellään laboratorio-olosuhteissa.
  • Oikeustaloustiede soveltaa taloustieteellisiä menetelmiä oikeustieteen tutkimuskohteisiin kuten juridisiin instituutioihin.
  • Poliittinen taloustiede termiä käytetään useissa merkityksissä, mutta yleensä sillä tarkoitetaan poliittisen toiminnan tarkastelua esimerkiksi ottamalla malleissa huomioon ihmisten äänestyskäyttäytyminen.

Taloustieteen oppihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adam Smith (1723-1790).
Anders Chydenius (1729-1803).

Modernin taloustieteen isänä pidetään skotlantilaista valistusajan filosofia Adam Smithiä. Vuonna 1776 julkaistussa teoksessaan Kansojen varallisuus hän kuvaili ihmisten yksittäisten vapaaehtoisten vaihtokauppojen verkostoa eli markkinataloutta vastapainona silloin vallinneelle merkantilismille. Smithin keksimä on muun muassa metaforinen näkymätön käsi, joka ohjailee ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa.

Ennen Adam Smithiä lukuisat filosofit ja yhteiskunnalliset ajattelijat olivat tehneet havaintoja taloudesta. Antiikin filosofeista tässä suhteessa yksi merkittävimpiä oli Aristoteles. Suomalainen Anders Chydenius julkaisi teoksen Kansallinen voitto vuonna 1765, jossa hän hahmotteli Smithin näkymätöntä kättä vastaavan teorian. Chydenius ei kuitenkaan ole lainkaan yhtä tunnettu taloustieteilijänä kuin Adam Smith.

Adam Smithin ja hänen aikalaistensa katsotaan muodostavan niin sanotun klassisen taloustieteen koulukunnan. He toimivat teollisen vallankumouksen aikoihin, jolloin taloudellinen toiminta ja kaupankäynti oli vilkkaassa kasvussa. Tänä aikana luotiin teoriapohja monille taloustieteen peruskäsitteille ja luotiin pohjaa myöhemmälle matemaattiselle lähestymistavalle.

Englantilainen David Ricardo kehitti eteenpäin Smithin tuotantokustannuksiin perustuvaa tavaroiden ja palveluiden arvon määräävää työarvoteoriaa. Hän ajatteli Thomas Malthusin hengessä koko kansantaloudessa vallitsevan vähenevän rajatuottavuuden, koska viljelyä jouduttiin laajentamaan aina vain huonommalle maalle. Ratkaisuna tähän hän esitti tulleista luopumista ja vapaakaupan sallimista. Hänen kuuluisin teoriansa on suhteellisen edun teoria kansainvälisen kaupan hyödyllisyydestä.

Arvosteluna teollisesta vallankumouksesta seuranneelle työolojen kurjistumiselle ja pääomavallalle, saksalainen Karl Marx julkaisi vuonna 1867 teoksensa Pääoma: kansantaloustieteen arvostelua ensimmäisen niteen. Hänen työnsä tunnetumpi osa ennustaa kapitalistisen talousjärjestelmän sortumista omaan mahdottomuuteensalähde?, mutta hän kehitti myös taloustieteen teoriaa, kuten lisäarvoteorian.

1800-luvun lopulla useat taloustieteilijät kehittivät mikrotalousteoriaa samanaikaisesti. Tämän uusklassisena vallankumouksena tunnetun vaiheen aikana kehitettiin muun muassa marginalismin ja vaihtoehtoiskustannuksen ajatukset. Erityisen vaikutusvaltainen oli englantilaisen Alfred Marshallin vuonna 1890 julkaistu teos Principles of Economics, jossa hän käytti ensimmäisenä kysyntä- ja tarjontafunktioita hinnan määrittämisessä. Muita tunnettuja aikalaisia olivat englantilainen William Stanley Jevons, itävaltalainen Carl Menger ja sveitsiläinen Leon Walras.

Makrotaloustiede erkani mikrotaloustieteestä 1920-luvulla englantilaisen John Maynard Keynesin työn myötä. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1936 julkaistu General Theory of Employment, Interest and Money, jossa hän nostaa kokonaiskysynnän muutokset suhdannevaihtelujen tärkeimmäksi lähteeksi. Keynesiläisen taloustieteen keskeistä näkemystä kuvaavan IS-LM-mallin kehitti englantilainen John Hicks. Keynesiläinen taloustiede on Keynesin ajatusten ja uusklassisen taloustieteen synteesiä, ja se hylkää monia Keynesin keskeisiä ajatuksia. Makrotaloustieteessä keynesiläisyys oli hallitsevassa asemassa aina 1970-luvulle asti.

Keynesiläinen teoria antaa perusteet julkisille investoinneille taloutta tasapainottavana tekijänä. Lähestymistapaa arvostelivat monetaristit, joiden keulahahmona pidetään chicagolaista Milton Friedmania. Monetaristien keskeinen argumentti on, että ihmiset pystyvät ennakoimaan keynesiläisen elvytyspolitiikan seuraukset. Elvytyksestä seuraa verojen nosto, jonka vuoksi julkisilla investoinneilla on lähinnä haitallinen, muun muassa inflaatiota nostava, vaikutus.

1960-luvulla keynesiläiset ja monetaristit kiistelivät inflaation syistä ja vaikutuksesta työllisyyteen (ks. Phillipsin käyrä), rahan kysynnän korkojoustosta ja siitä, "onko finanssipolitiikalla toivottua vaikutusta kokonaiskysyntään". Kiista "ratkesi empiiristen tosiasioiden avulla - - monetaristien voittoon. - - keynesiläisten usko rahapolitiikan ylivertaiseen kykyyn hoitaa työttömyysongelma on kuollut - - Optimistikaan ei enää luota keynesiläiseen ajatukseen kysynnän aktiivisesta hienosäädöstä".[5]

Taloustieteen koulukuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykypäivänä taloustieteen voidaan katsoa jakautuvan taloustieteen valtavirtaan sekä useisiin pienempiin koulukuntiin. Taloustieteen valtavirtana pidetään uusklassista taloustiedettä, jossa on vaikutteita keynesiläisyydestä. Yleensä taloustieteilijät hyväksyvät markkinahäiriöiden olemassaolon ja lähestyvät ongelmia mikrotasolla peliteorian sekä epäsymmetrisen informaation näkökulmasta.

Taloudellinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Taloudellinen toiminta

Taloudellisen toiminta tarkoittaa käytettävissä olevien varojen sopeuttamista parhaalla mahdollisella tavalla tarpeita silmällä pitäen. Taloudellista toimintaa on luonteeltaan kahdenlaista: hyödykkeitä tuottavaa eli tuotantoa ja hyödykkeitä kuluttavaa eli kulutusta. Taloudellisen toiminnan perimmäisenä tarkoituksena on tarpeiden tyydyttäminen. Koska tarjolla olevat hyödykkeet eivät koskaan riitä kaikkiin tarpeisiin, mikä merkitsee niukkuutta, on ihmisten pakko noudattaa tiettyä tarpeiden tärkeysjärjestystä taloudellisen periaatteen muodossa. Tämän mukaan mahdollisimman suuri tulos on saatava aikaan kulloinkin käytettävissä olevien niukkojen varojen avulla. Taloudellisen toiminnan tulos mitataan tavallisesti hyödykemääränä, mutta pohjimmiltaan on kysymys tarpeiden tyydyttämisen määrästä, jota on vaikea mitata luotettavasti.

Uusklassinen taloustiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaisia uusklassisia taloustieteilijöitä voidaan katsoa olevan sellaisten taloustieteilijöiden, jotka uskovat hyödyn maksimoinnin ohjaavan myös hyvin pitkän aikavälin sekä ei-taloudellisia päätöksiä. Useat taloustieteilijät pitäisivät esimerkiksi kysymystä ”Kuinka kauan aikaa minun pitäisi viettää lapsieni kanssa?” liian pitkälle menevänä rationaalisuutena ja hyödyn maksimointina. Nykyään valtavirran taloustiedettä kutsutaan usein uusklassiseksi taloustieteeksi.

Uuskeynesiläinen taloustiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän koulukunnan edustajat pyrkivät rakentamaan malleilleen mikrotaloudelliset perusteet, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisiä teemoja kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisia Joseph Stiglitziä ja George Akerlofia voidaan pitää tämän koulukunnan edustajina.

Muita suuntauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muihin koulukuntiin kuuluu useita erilaisia, usein huomattavasti valtavirrasta poikkeavia, näkemyksiä omaavia taloustieteilijöitä. Näistä tunnetuimpia ovat marxilaiset, sosialistiset, vihreät, itävaltalaiset, jälkikeynesiläiset ja vanhakeynesiläiset taloustieteilijät.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Oletus ei ole niin yksinkertaistava miltä se vaikuttaa: toista hyödykkeistä voidaan käsitellä komposiittihyödykkeenä, joka käsittää kuluttajan kaiken muun kulutuksen.
  2. Ramsey, Frank (1928): "A Mathematical Theory of Saving". Economic Journal, 38, 152, 543-559.
  3. Solow. R. M. (1957), "Technical Change and the Aggregate Production Function". Review of Economics and Statistics, 39.
  4. Kydland, Finn E. ja Edward C. Prescott. (1982), "Time to Build and Aggregate Fluctuations". Econometrica, 50, 1345-70.
  5. Vesa Kanniainen: Miksi taloustieteilijöitä vihataan?. Tieteessä tapahtuu, 2008, nro 8. Artikkelin verkkoversio.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Taloustiede.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]