Egon Friedell

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Egon Friedell
Egon Friedell.jpg
Syntynyt 21. tammikuuta 1878
Wien, Itävalta
Kuollut 16. maaliskuuta 1938 (60 vuotta)
Wien, Itävalta
Ammatit kirjailija, toimittaja
Kansallisuus itävaltalainen
Äidinkieli saksa
Pääteokset Uuden ajan kulttuurihistoria
Tuotannon kieli saksa
Uskonnollinen kanta kristinusko, evankelisuus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Egon Friedelin muistolaatta Wienissä.

Egon Friedell, aiemmin Egon Friedmann, (21. tammikuuta 1878 Wien, Itävalta16. maaliskuuta 1938 Wien, Itävalta) oli itävaltalainen kirjailija, filosofi, kulttuurihistorioitsija, teatterikriitikko, näyttelijä ja dramaatikko. Hän on tunnettu ennen muuta teoksestaan Uuden ajan kulttuurihistoria. Kirjailija Thomas Mann piti Friedelliä yhtenä "parhaista saksan kielen tyylitaitureista".

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedell syntyi itävallanjuutalaisen silkkitehtailijan Moritz Friedmannin ja tämän vaimon Karolinen kolmantena lapsena.[1] Vanhempien avioliitto hajosi varhain äidin jättäessä perheen. Isänsä kuoleman jälkeen 1891 Friedell siirtyi tätinsä hoiviin Saksaan Frankfurt am Mainiin. Vaikeat kouluvuodet eri oppilaitoksissa Saksassa ja Itävallassa – muun muassa erottaminen koulusta huonon käytöksen vuoksi – päättyivät ylioppilastutkinnon suorittamiseen vuonna 1899. Muutama vuosi aikaisemmin Friedell oli kääntynyt juutalaisuudesta kristityksi ja liittynyt evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Friedell opiskeli Berliinissä, Heidelbergissä ja Wienissä muun muassa filosofiaa ja germanistiikkaa ja valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1904. Novaliksen filosofiaa käsitellyt väitöskirja edusti tarkastajien mielestä ennemminkin kirjallisuushistoriaa kuin vakavaa filosofista tutkimusta, mutta se hyväksyttiin kuitenkin painettavaksi.[2] Teos ilmestyi Münchenissä samana vuonna arvostetun Bruckmann Verlagin kustantamana. Tässä vaiheessa Egon Friedmann oli omaksunut itselleen uuden nimen Friedell.

Jo opiskeluaikanaan Friedell heittäytyi innokkaasti mukaan wieniläiseen kahvila- ja kabareemaailmaan. Hänestä tuli kirjailija Peter Altenbergin ympärille muodostuneen piirin jäsen ja monien kirjallisuuslehtien vakituinen avustaja. Hän hankki kokemusta esiintyjänä kabaree Höllessä (suom. Horna) ja toimi vuosina 1908–1910 Kabaree Ledermausin (suom. Kabaree Lepakko) taiteellisena johtajana. Myös vakavampi teatteriharrastus veti Friedelliä puoleensa. Ensimmäisiä teatterirooleja oli poliisikomentaja Frank Wedekindin näytelmässä Die Büchse der Pandora (suom. Pandoran lipas) vuonna 1905. Näyttelijäntyön kohokohtia olivat esiintymiset Berliinissä 1913–1914 Max Reinhardtin ohjaamissa Leo Tolstoin ja Bernard Shawn näytelmissä. Wieniläisintellektuellien ystäväpiirissä, johon kuuluivat Altenbergin ohella muun muassa Hermann Bahr, Hugo von Hofmannsthal, Arthur Schnitzler, Karl Kraus, Oskar Kokoschka ja Adolf Loos, Friedell sai varhain mainetta sanavalmiina originellina ja "nauravana filosofina".[3]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Friedell antautui kirjoituksillaan patrioottisen sotapropagandan palvelukseen. Sodan aikana hän ryhtyi luonnostelemaan myös ensimmäistä näytelmäänsä, Jeesuksen aikaan liittyvää poliittis-historiallista tragediaa (Judastragödie, ilm. 1920, ensies. 1923). Vuonna 1921 ilmestyneeseen esseekokoelmaan Das Jesusproblem ('Jeesus-kysymys') Friedell oli koonnut uskonnonhistoriallisia mietteitään.

Vuosina 1922–1927 Friedell toimi sekä ohjaajana ja dramaturgina että näyttelijänä muun muassa Berliinin saksalaisessa teatterissa ja Wienin Josefstadtin teatterissa. Lisäansioita hankkiakseen hän teki käännöksiä ja kirjoitti ahkerasti teatterikritiikkejä, satiirisia kommentaareja ja pieniä kulttuurihistoriallisia tutkielmia lehtiin Der Morgen, Die Stunde ja Neue Wiener Journal. Lehtiaineistonsa pohjalta hän alkoi vähitellen hahmotella ja koota pääteostaan Uuden ajan kulttuurihistoriaa.[4] Kulttuurihistorian 1. osa Renessanssi ja reformaatio ilmestyi vuonna 1927 müncheniläisen C. H. Beck -kustantamon julkaisemana. Tekijä oli omistanut teoksensa ihailemalleen teatteriohjaajalle Max Reinhardtille. Seuraavana vuonna tuli painosta ulos 2. osa Barokki ja rokokoo – valistusaika ja vallankumous ja vuonna 1931 teoksen viimeinen 3. osa Romantiikka ja liberalismi – imperialismi ja impressionismi. Kirjasta tuli myyntimenestys, ja se teki Friedellistä kuuluisan. Suomenkielinen käännös ilmestyi jo 1930–1933.

1930-luvun alusta lähtien Friedell alkoi vetäytyä syrjään teatterimaailmasta ja keskittyä kesähuvilallaan Tirolin Kufsteinissa kirjoittamaan Uuden ajan kulttuurihistorian rinnakkaisteosta Vanhan ajan kulttuurihistoriaa. Sen Egyptiä, Etu-Aasiaa ja muinaiskreetalaista kulttuuria käsittelevä ensimmäinen osa (Kulturgeschichte des Altertums) ilmestyi Sveitsissä vuonna 1936. Müncheniläiskustantamo ei enää voinut teosta julkaista, koska Friedellin koko tuotanto oli joutunut Saksassa kiellettyjen kirjojen listalle. Keskeneräiseksi jäänyt toinen osa Kreikan kulttuurihistoria (Kulturgeschichte Griechenlandes) julkaistiin postuumisti vasta sodan jälkeen 1949.

Tammikuussa 1938 sairastellut, diabeteksesta kärsivä Egon Friedell esiintyi viimeisen kerran näyttämöllä Wienissä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistaakseen. Kansallissosialistisen Saksan tunkeuduttua Itävaltaan saman vuoden maaliskuussa alkoivat myös Wienissä juutalaisiin, kommunisteihin, sosialisteihin ja kristillissosiaalisiin kohdistuneet vainot ja pidätykset. Muutaman päivän aikana Wienissä vangittiin noin 70 000 ihmistä.[5] Friedellin ystävät olivat turhaan pyytäneet häntä pakenemaan ja jättämään Itävallan. Hän ei kuitenkaan halunnut poistua kodistaan. Kun SA-joukkoihin kuuluva miesryhmä tunkeutui maaliskuun 16. päivän iltana Friedellin asunnolle, hän surmasi itsensä heittäytymällä kadulle kotitalonsa kolmannesta kerroksesta.[6]

Egon Friedell on haudattu Wienin Zentralfriedhofin hautausmaalle sen evankeeliseen osastoon.

Friedellin kulttuurifilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan kulttuurihistorian esipuheessa Friedell esittelee laajaasti käsityksiään historian luonteesta.[7] Historiankirjoitus ei hänen mukaansa ole olemukseltaan tieteellistä, vaan ennemminkin taiteellista ja eettistä. Se on "tapahtuneen filosofiaa", joka etsii ihmisten, esineiden ja tapahtumien ruumillistamaa syvempää "maailmantarkoitusta". Luonnontieteille ominainen syysuhteiden kuvaus ei ole historiankirjoituksessa mahdollista: emme voi tuntea niitä "todellisia voimia, jotka salaperäisesti ajavat kehitystämme eteenpäin, voimme ainoastaan aavistaa syvällisen yhteyden, emme koskaan aukottomasti kuvailla sitä".

Friedellin mukaan menneisyys levittää esineiden ylle harsoesiripun, joka saa kaiken menneen näyttäytymään meille "maagillisen tapahtumisen hohteessa ja tuoksussa", mihin historian pääviehätys juuri pohjautuukin. Tästä johtuen legenda on ainoa muoto, jossa voimme kuvitella ja myötäelää historiaa. "Kaikki historia on satua, mythosta ja sellaisena henkisten kykyjemme kulloisenkin tilan tuotetta." Se mitä Friedell sanojensa mukaan teoksellaan halusi ilmaista, "ei ollut muuta kuin uudenajan nykyinen legenda".

Kulttuurin olemukseen kuuluu Friedellin mukaan yhtenäisyys. Siksi kulttuurihistorian tehtävänä on paljastaa, kuinka ajan henki ja filosofia ilmenevät "inhimillisen kulttuuripyramidin" kaikilla tasoilla: taloudessa, yhteiskuntaelämässä, politiikassa ja tieteessä, tekniikassa, tavoissa, taiteessa ja ihmistyypeissä. Olipa kyseessä sitten sävelkulut tai taistelujärjestykset, asetakit ja ohjesäännöt, maljakot ja runomitat, dogmit tai arkkitehtuurin kattomuodot – ne kaikki ovat "ajan jähmettynyttä filosofiaa". Avaimen eri aikakausiin ja niiden sieluun tarjoavat niitä edustavat "suuret miehet", runoilijat ja nerot. Heissä kulttuuriaikakausi Friedellin mukaan tihentyy "selventäväksi poikkileikkaukseksi". Vaikka suurmiehet ovat aikansa luomuksia, niin toisaalta he myös luovat todellisuutta monikertaistamalla itsensä salaperäisellä tavalla ja vaikuttamalla näin ratkaisevasti aikalaistensa tapaan nähdä ja kokea maailmaa. Tällaisia edustavia hahmoja, jotka kokosivat itseensä kaikkien aikalaisten toiveet ja teot, oli Friedellille esimerkiksi Sokrates, Shakespeare, Voltaire, Lessing ja Nietzsche.

Kulttuurihistoriallisen esityksen ainoana oikeana "taidemuotona" Friedell piti anekdoottia, jossa ihmisiä ja tapahtumia kuvataan terävin yksityiskohdin, liioitellen ja paradokseja viljellen. "Historian suuri kuperapeili" heijastaa menneisyyden piirteet valtavampina ja vääristetympinä, mutta sitä vaikuttavampina ja selvempinä. "Yritykseni ei tarkoita uuden ajan tilastoa, vaan sen anekdotiikkaa, se ei tahdo olla nykyajan kansayhteisön kantakirja, vaan sen perhekronikka tai, miksei, sen chronique scandaleuse", Friedell kirjoitti. Esikuvikseen ja edeltäjikseen kulttuurihistorioitsijoina hän kirjoitustyössään nosti muun muassa Ralph Waldo Emersonin, Jacob Burckhardtin, Hippolyte Tainen ja Oswald Spenglerin.

Uuden ajan kulttuurihistorian johtoajatus on eurooppalaisen ihmisen "sielunkriisi", jonka tausta oli mustan surman aiheuttama kollektiivinen trauma. Sen seurauksena ihminen vieraantui ja etääntyi ihanteellisesta keskiaikaisesta olotilastaan. Metafyysis-uskonnollisen elämänasenteen tilalle astui vähitellen kaikki elämänalueet valtaava rationalismi, mikä lopulta 1800-1900-lukujen vaihteessa johti maailmansodan katastrofiin ja "todellisuuden sortumiseen".[8]

Friedell Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria on ollut varsinkin Pohjoismaissa paljon luettu ja siteerattu teos. Käännökset tanskan, ruotsin ja suomen kielille ilmestyivät jo 1930-luvun alussa, norjaksi heti sodan jälkeen. Vironkielinen laitos ilmestyi vuosina 2003–2010.

Teoksen suomentanut filosofi Erik Ahlman sai kiitosta käännöksestään, jossa oli tavoitettu hyvin Friedellin värikylläinen ilmaisu. Teoksen arvostelut (esimerkiksi V. A. Koskenniemi, Arvi Korhonen ja Rafael Koskimies) olivat pääasiassa myönteisiä.[9] Kriittisesti teokseen suhtautui arvostelussaan Historiallisessa aikakauskirjassa (1933 s. 168–175) historiantutkija Pentti Renvall, joka torjui Friedellin "ammattioppineisiin" kohdistamat ivalliset huomautukset. Vaikka Renvall arvostikin Friedellin pyrkimystä analysoida kulttuuriepookkeja sen kannalta, kuinka niiden katsomustavat ilmenevät kaikilla elämänalueilla, ei tähän hänen mielestään tarvittu mitään "maagista metodiikkaa" ja "sensatsionin herättämisen halua". Teoksen ansio oli ennen muuta sen herättämissä kysymyksissä. Keskiajan ja uuden ajan murroksen kuvausta teoksessa Renvall kuitenkin piti loistavana ja arvosti myös Friedellin sattuvia huomioita barokin kulttuuriepookista.

Maailmansotien välisenä aikana Friedelliltä omaksui vaikutteita ennen muuta Tatu Vaaskivi, jonka teoksiin Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938) friedellmäinen esseistinen elämänasenne ja tyyli löivät leimansa. Mika Waltarin puolestaan tiedetään tutkineen Friedellin Vanhan ajan kulttuurihistoriasta Egyptiä koskevaa kuvausta valmistautuessaan kirjoittamaan romaaniaan Sinuhe egyptiläinen (1945).[10] Uuden ajan kulttuurihistorian merkitystä omien nuoruusvuosien henkiselle kehitykselle 1950-luvulla ovat korostaneet muun muassa kirjailija Pentti Saarikoski ja historiantutkija Matti Klinge.[11]

Tärkeimpiä teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kulturgeschichte der Neuzeit, 1927–31 (Uuden ajan kulttuurihistoria 1–3, suom. Erik Ahlman, WSOY 1930–1933)
  • Kulturgeschichte des Altertums. Ägypten und Vorderasien, 1936
  • Kulturgeschichte Griechenlands, 1949 (postuumi)
  • Die Reise mit der Zeitmaschine, 1946 (postuumi)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Friedell, Egon: Mitä kultuurihistoria on ja missä tarkoituksessa sitä tutkitaan?, s. 15–72. Teoksessa: Egon Friedell, Uuden ajan kulttuurihistoria, Ensimmäinen osa. Porvoo: WSOY, 1930.
  • Riikonen, Hannu: Die Rezeption der Kulturgeschichte Egon Friedells und des österreichischen Romans in Finnland 1930–1968, s. 254–263. Teoksessa: Gimpl, Georg (toim.): Weder – noch. Tangenten zu den finnisch-österreichischen Kulturbeziehungen. Mitteilungen aus der Deutschen Bibliothek. Helsinki: Die Deutsche Bibliothek, 1986. (saksaksi)
  • Schneider, Walther: Geleitwort, s. 7–15. Teoksessa: Egon Friedell, Aphorismen zur Geschichte. Aus dem Nachlass. Wien: Georg Prachner Verlag, 1955.
  • Viel, Bernhard: Egon Friedell – Der geniale Dilettant. München: Verlag C. H. Beck, 2013. ISBN 978-3-406-63850-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Elämäkerralliset tiedot perustuvat Bernhard Vielin teoksen Egon Friedell – Der geniale Dilettant kronologia-osaan, s. 328–335.
  2. Viel s. 115.
  3. Schneider s. 13–15.
  4. Viel s. 225–226.
  5. Viel s. 296.
  6. Viel s. 297–299.
  7. Ks. Friedell 1930 s. 16–72.
  8. Viel s. 246–250 ja 253–299.
  9. Riikonen s. 254.
  10. Riikonen s. 255.
  11. Riikonen s. 254–255; Matti Klinge kertoo Friedell-harrastuksestaan muistelmateoksessa Kadonnutta aikaa löytämässä (2012), s. 169–170.