Edvard IV

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edvard IV

Edvard IV (28. huhtikuuta 1442 Rouen9. huhtikuuta 1483 Westminster) oli Englannin kuningas vuosina 1461–1483, lukuun ottamatta muutaman kuukauden jaksoa 1470–1471, jolloin vallassa oli edellinen kuningas Henrik VI.

Edvard oli ensimmäinen York-sukuinen hallitsija, jonka väitetty perinnöllinen oikeus kruunuun tuli siitä, että hänen isänsä Yorkin herttua Rikhard oli Plantagenet-sukua ja Edvard III:n suora jälkeläinen. Edvard IV sai vallan pitkällisten taisteluiden kautta ruusujen sodissa. Loppukausi Henrik VI:n kuoleman jälkeen oli rauhallisempaa. Hän yritti ilman menestystä edeltäjänsä menettämän Ranskan kruunun takaisinvaltausta.

Nuoruus ja valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edvard Yorkilainen syntyi Rouenissa, Ranskassa Rikhard Plantagenetin toisena poikana. Hänen äitinsä oli Cecily Neville. Edvard oli vanhin neljästä pojasta, jotka säilyivät hengissä täysikäisiksi. Yorkin haastettua hallinneen Lancaster-suvun syntyi valtataistelu, joka tunnetaan ruusujen sotana. Edvardin isän kuoltua vuonna 1460 Wakefieldin taistelussa Edvard peri tämän vaatimuksen Englannin kruunusta.

Richard Nevillen (joka tunnetaan nimellä "Kuninkaantekijä"), Warwickin jaarlin tukemana Edvard näytti jo nuorena johtajan lahjojaan lyöden Lancaster-suvun kannattajia useissa taisteluissa. Kun Henrik ja hänen voimakastahtoinen vaimonsa Margareeta Anjoulainen sotivat pohjoisessa, Neville otti haltuunsa pääkaupungin ja sai Edvardin julistettua kuninkaaksi vuonna 1461. Edvard vahvisti asemaansa samana vuonna voitolla Towtonin taistelussa, jossa lancasterilaiset lyötiin täydellisesti.

Valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edvard oli pitkä, voimakas, komea, seurallinen, antelias ja suosittu. Warwickin jaarli, joka uskoi pystyvänsä jatkamaan valtaansa Edvardin kautta painosti kuningasta etsimään aviokumppani merkittävästä eurooppalaisesta valtiosta tai jaarli oli mahdollisesti toivonut Edvardin naivan yhden hänen tyttäristään [1]. Edvard, joka oli ilmeisesti toteuttanut mentorinsa tahtoa, etääntyi tästä naimalla 1. toukokuuta 1464 salaisesti leskirouva Elisabet Woodvillen (Edvardin on väitetty myös naineen aiemmin salaa toisen lesken, Lady Eleanor Talbotin). Elisabetillä oli useita suhteellisen köyhiä, mutta kunnianhimoisia lancasterilaisia sukulaisia. Näillä sukulaisilla ei ollut todellista valtaa uhata Richard Nevilleä, mutta jaarli oli huolissaan vaikutuksesta, joka näillä oli kuninkaaseen. Näin jaarli kääntyi Edvardia vastaan kuninkaan tyytymättömän veljen Yrjön, Clarencen herttuan avulla.

Suurin osa kuninkaan armeijasta (ilman Edvardia) lyötiin Edgecote Moorin taistelussa heinäkuussa 1469 ja Edvard kaapattiin myöhemmin Olneyssa. Nevillen joukot vangitsivat myös Edvardin apen Richard Wydevillen ja langon John Wydevillen taistelun jälkeen Chepstowissa. Molemmat mestattiin Kenilworthissa 12. elokuuta 1469 tekaistujen syytteiden perusteella.

Jaarli yritti hallita maata Edvardin nimissä, mutta aatelisto, joista moni oli kiitollisuudenvelassa kuninkaalle, olivat vastahakoisia. Kapinamielen alettua nousta, Neville oli pakotettu vapauttamaan Edvard. Edvard ei surmannut Nevillea tai Yrjöä vaan pyrki sovintoon heidän kanssaan. Kuitenkin, hyvin pian Neville ja Yrjö aloitti uuden kapinan. Epäonnistuttuaan siinä, he siirtyivät maanpakoon Ranskaan vuonna 1470.

Ranskassa jaarli ja herttua solmivat liiton Henrik VI:n vaimon Margareetan kanssa. He sopivat kannattavansa Henrikin paluuta valtaan kiitoksena Ranskan tuesta maihinnousussa, joka tapahtui vuonna 1470. Tällä kertaa Edvard joutui pakenemaan huomattuaan Richardin veljen, Montagun markiisin John Nevillen myös loikanneen lancasterilaisten puolelle - tämä muutti kuninkaan sotilaallisen aseman kestämättömäksi.

Nyt Henrik VI palasi valtaan lyhyeksi aikaa, jonka Edvard vietti maanpaossa Burgundissa. Burgundia hallitsivat Edvardin lanko Kaarle, Burgundin herttua ja sisko Margareeta. Kaarle oli haluton auttamaan Edvardia, mutta Ranskan julistettua sodan Burgundille Kaarle päätti auttaa.

Palattuaan Englantiin suhteellisen pienen joukon kanssa Edvard vältteli mahdollisia vihollisjoukkoja vaatimalla kuten Henrik Bolingbroke (eli Henrik IV) seitsemänkymmentä vuotta aiemmin ainoastaan herttuakuntaansa takaisin (Edvard oli ennen kruunaustaan Yorkin herttua). Yorkin kaupunki kuitenkin sulki porttinsa Edvardilta. Edvardin marssiessa kohti etelää hän alkoi saada lisää kannattajia. Hänen veljensä Yrjö katsoi mahdollisuutensa paremmiksi Edvardin kuin Henrik VI:n kanssa ja siirtyi Edvardin kannattajaksi. Edvard löi Richard Nevillen joukot ja surmasi jaarlin Barnetin taistelussa 14. huhtikuuta 1471. Nevillen kuoltua Edvard tuhosi loput lancasterilaisesta vastarinnasta Tewkesburyn taistelussa 4. toukokuuta 1471. Lancaster-suvun kruununperillinen Edvard Westminsteriläinen, Walesin prinssi sai surmansa taistelussa tai pian sen jälkeen ja muutama viikko myöhemmin, sama yönä kun Edvard saapui Lontooseen, Towerissa vangittuna ollut Henrik VI murhattiin. Näin lancasterilainen vastarinta oli saatu tuhottua kokonaisuudessaan.

Edvard pikkuveljet Yrjö, Clarencen herttua ja Rikhard, Gloucesterin herttua (myöhemmin kunings Rikhard III) naivat molemmat Warwickin jaarlin ja Anne Beauchampin tyttäret Isabella ja Anne Nevillen. Yrjö todettiin myöhemmin syylliseksi juonitteluun Edvardia vastaan ja vangittiin Lontoon Toweriin. Hänet "teloitettiin yksityisesti" 18. helmikuuta 1478 (myöhempi legenda kertoo, että hän hukkui Malmsey-viinitynnyriin).

Uudelleen valtaan tulonsa jälkeen Edvard ei kohdannut enää kapinoita, koska lancasterilaisten suku oli lähestulkoot hävitetty. Hänen ainoa vihollisensa oli maanpaossa elänyt Henrik Tudor. Edvard julisti sodan Ranskalle vuonna 1475. Se selvitettiin Picquignyn rauhassa 29. elokuuta 1475. Rauhansopimuksessa Edvard sai heti 75 000 kruunua ja sen jälkeen vuosittain 50 000 kruunua Ranskalta. Edvard tuki myös Alexander Stewartia, Albanyn herttuaa pyrkimyksissä nousta Skotlannin kuninkaaksi.

Edvard sairastui pääsiäisenä 1483, mutta säilyi elossa riittävän kauan pystyäkseen tekemään testamenttiinsa lisäyksiä, joista tärkein oli hänen veljensä Rikhardin nimeäminen valtionhoitajaksi. Edvard kuoli 9. huhtikuuta 1483 oltuaan kolme päivää koomassa. Aikalaisten arveluiden mukaan hän kuoli liiallisen syömisen, juomisen ja irstailun seurauksena [1].

Edvard haudattiin St George's Chapeliin (Pyhän Yrjön kappeli) Windsorin linnassa. Edvardia seurasi kuninkaana hänen 12-vuotias poikansa, Edvard V, jonka parlamentin säädös Titulus Regius kuitenkin pian syrjäytti valtaistuimelta ja uudeksi kuninkaaksi nousi Rikhard III. Edvardin tyttärestä Elisabet Yorkilaisesta tuli myöhemmin Henrik VII:n puoliso ja Elisabetin pojasta tuli kuningas Henrik VIII.

Lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edvardilla ja Elisabet Woodvillellä oli kymmenen lasta.

Titulus Regiuksen myötä lapset julistettiin aviottomiksi, koska katsottiin Edvardin olleen naimisissa Lady Eleanor Botelerin kanssa ennen Elisabetia. Julistus mitätöitiin pian sen jälkeen kun Henrik VII astui valtaan: se oli tehnyt tulevan kuningattaren Elisabet Yorkilaisen aviottomana syntyneeksi.

Edvardilla oli lukuisia rakastajattaria, joista tunnetuin oli Jane Shore. Hänellä sanotaan olleen myös useita aviottomia lapsia:

  • Lady Eleanor Talbotin kanssa
    • Edward de Wigmore (k. 1468), kerrotaan kuolleen lapsena yhdessä äitinsä kanssa
  • Elizabeth Lucy tai Elizabeth Waite
    • Elizabeth Plantagenet (s. noin 1464), nai Sir Thomas Lumleyn vuonna 1477
  • tuntematon äiti, viime aikoina on spekuloitu lasten olevan Lucyn tai Waiten
    • Grace Plantagenet, hänen tiedetään olleen läsnä äitipuolensa Elisabet Woodwillen hautajaisissa vuonna 1492
    • Mary Plantagenet, nai Ellamin Henry Harmanin, Thomas ja Elizabeth Harmanin pojan
    • tytär, jonka sanotaan olleen John Tuchetin, Audleyn paronin ensimmäinen vaimo

Perkin Warbeck, joka yritti periä kruunun väittämällä olevansa Rikhard Shrewsburylainen, muistutti ulkonäötään Edvardia ja on epäilty Warbeckin mahdollisesti olleen Edvardin avioton poika.

Oliko Edvard Rikhardin poika?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin väitteiden mukaan Edvard ei olisi ollut Rikhard Plantagenetin biologinen lapsi, koska Rikhardin uskotaan olleen sotamarssilla yhdeksän kuukautta ennen Edvardin syntymää. Mikäli hän ei olisi ollut Rikhardin poika, hänen tyttärensä avioliitto Beaufort-lancasterilaisen Henrik VII:n kanssa olisi ollut siinä mielessä täysin turha, että se ei olisi vahvistanut Henrikin vaatimusta kruunuun, eikä antanut laillista oikeutta Henrikin jälkeläisille Englannin valtaistuimelle ja näin kaikki myöhemmät monarkit olisivat olleet ja olisivat edelleen laittomia Englannin valtaistuimelle. Asiasta on tehty tv-ohjelma, jossa on kerrottu, kenen oikeasti tänään pitäisi hallita Englantia. Hän olisi Edvardin veljen/velipuolen jälkeläinen Michael Abney-Hastings. Rouenin katedraalin historiankirjoista löytyneet todisteet siis väittävät, että Rikhard olisi ollut poissa Rouenista 9 kk ennen Edvardin syntymää. Samoin Edvardin kastajaiset olisivat olleet pienimuotoisemmat, kuin veljensä Edmundin. Näkemystä Edvardin laittomuudesta valtaistuimelle pidetään subjektiivisena modernissa historiantulkinnassa, eikä Edvardin isän tiedetä kiistäneen isyyttään. Laillisuuskysymyksen on saattanut nostaa esille myös Edvardin nuorempi vastustaja Rikhard III vahvistaakseen omaa asemaansa ja näin väite laittomuudesta on saattanut olla täysin keksittyä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Daniell, Christopher: Matkaopas historiaan:Englanti. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1995. ISBN 951-579-022-0.
Edward's crown PD cleaned.png Edeltäjä:
Henrik VI
Englannin kuningas
14611483
Seuraaja:
Edvard V