Edison Denisov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edison Vasiljevitš Denisov
(Эдисо́н Васи́льевич Дени́сов)
Edison Denisov 1975 ©DmitriSmirnov.jpg
Edison Denisov Sortavalassa 1975
Syntynyt 6. huhtikuuta 1929, Tomsk, Neuvostoliitto
Kuollut 24. marraskuuta 1996 (67 vuotta), Pariisi, Ranska
Kotipaikka Moskova
Aktiivisena 1951 - 1996
Tyylilajit Avantgarde
Ammatit säveltäjä, pedagogi
Soittimet piano, venäläiset kansansoittimet
MusicBrainz

Edison Vasiljevitš Denisov (ven. Эдисо́н Васи́льевич Дени́сов, 6. huhtikuuta 1929 Tomsk, Neuvostoliitto[1] - 24. marraskuuta 1996 Pariisi, Ranska)[2] oli neuvostoliittolainen säveltäjä ja pedagogi. Hänet tunnettiin maailmanlaajuisesti avantgardistisista töistään samalla kun hän kohtasi kotimaassaan voimakasta kritiikkiä.[2] Denisov sai Neuvostoliitossa julkista tunnustusta vasta maan kulttuuri-ilmapiirin vapauduttua 1980-luvun jälkipuoliskolla, ja häntä pidetään laajalti eräänä tärkeimmistä Dmitri Šostakovitšin ajan jälkeisen venäläisen säveltäjäsukupolven hahmoista sekä tärkeänä alansa pedagogina.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Denisov syntyi Tomskissa, Siperiassa. Hänen isänsä oli sähköinsinööri ja antoi pojalleen etunimen keksijä Thomas Edisonin mukaan. Nimi muodostaa myös anagrammin hänen sukunimestään (v-kirjainta lukuunottamatta).[3] Hänen äitinsä oli lääkäri.[4] Edison oli jo varhain kiinnostunut matematiikasta, musiikista ja maalaustaiteista.[3] Denisovin isä kuoli 1940 Edisonin ollessa 11-vuotias. Hän joutui varhain huolehtimaan sekä isoäidistään sekä kahdesta nuoremmasta sisarestaan, mitä hän piti myöhemmin ”hyvänä koulutuksena elämää varten”.[4]

Edison Denisov opiskeli matematiikkaa ja mekaniikkaa Tomskin yliopistossa 1946–1951. Musiikkiopinnot hän oli aloittanut jo vuonna 1943.[1] Denisov opetteli soittamaan useita kansansoittimia ja opiskeli pianonsoittoa vuosina 1946–50 Tomskissa.[3] Denisov aloitti sävellysopinnot Moskovan konservatoriossa Dmitri Šostakovitšin suosituksen ansiosta ja Vissarion Šebalinin johdolla vuonna 1951.[1] Hän opiskeli myös pianonsoittoa Vladimir Belovin, instrumentaatiota Nikolai Rakovin ja musiikkianalyysiä Viktor Zuckermanin johdolla.[3]

Denisov suoritti loppututkinnon 1956, jäi konservatorioon edelleen jatko-opiskelijaksi (1956–1961)[1] ja toimi opettajana vuodesta 1960 alkaen[3]. Hänet nimitettiin instrumentaation dosentiksi vuonna 1962[1], lisäksi hän opetti myös musiikin muotoanalyysia.[3] Virallisesti Denisovin ei annettu opettaa säveltämistä lukuisista pyynnöistä huolimatta. Hän kuitenkin keräsi ympärilleen nuorempia opiskelijoita, joille hän esitteli sekä neuvostoliittolaista että ulkomaalaista nykymusiikkia. Hänen yksityisellä sävellysopetustyöllään tuli olemaan suuri merkitys Neuvostoliiton nykymusiikin kehitykselle.[5]

Denisov sai kansainvälistä mainetta modernin musiikin mestarina 1960-luvulla, mutta kotimaassaan häntä ei arvostettu ja hänen töitään pidettiin musiikkipiireissa synkkinä ja kaoottisina. Neuvostoliittolainen lehdistö kuvaili Denisovia ”nousukkaaksi”, ”pseudo-innovaattoriksi” ja piti häntä lahjattomana. Denisovia kiellettiin matkustamasta ulkomaille, eikä hän voinut siten osallistua teostensa kantaesityksiin Euroopassa.[2] Vuonna 1979 Tihon Hrennikovin johtama Neuvostoliiton säveltäjäliitto julisti Edison Denisovin sävellykset pannaan yhdessä Jelena Firsovan, Dmitri Smirnovin, Alexander Knaifelin, Viktor Suslinin, Vjatšeslav Artjomovin ja Sofia Gubaidulinan sävellysten kanssa. Yhtenä syynä pidettiin poliittisesti hyväksytystä linjasta poikenneiden sävellysten liian suurta suosiota ulkomailla.[6]

Konserttimusiikin säveltämisen ja opetustyönsä ohessa Denisov teki yli 30 vuotta yhteistyötä Juri Ljubimovin kanssa ja sävelsi teatteri- ja elokuvamusiikkia Taganka-teatterille sekä muihin Venäjälle ja laajemminkin Eurooppaan suunnattuihin tuotantoihin.[7] Denisov sai julkista tunnustusta kotimaassaan vasta Mihail Gorbatšovin uudistusten myötä 1980-luvun lopulla. Hänelle myönnettiin Neuvostoliiton valtion taidepalkinto 1989.[2] Perestroikan myötä Denisov kykeni luomaan tiiviimpiä suhteita länteen ja tuomaan esiin avantgardistisia tekniikoitaan yhä vapaammin myös kotimaassaan. Hänestä tuli Moskovan nykymusiikkijärjestön johtaja 1990.[3]

Denisov oli viehtynyt ranskalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän tutustui Boris Vianin kirjoituksiin. Niitä hän otti myös lauluteostensa ja oopperansa pohjaksi. Ranskalaiset pitivät erityisesti hänen tuotannostaan, ja hänen teoksiaan esitettiin maassa runsaasti. Muun muassa hänen oopperansa L’Ecume des Jours kantaesitettiin Pariisissa 1986.[5] Vuonna 1991 hän alkoi opettaa nykymusiikkia myös IRCAMissa, Ranskassa Pierre Boulezin kutsumana.[3]

Denisov oli naimisissa kahdesti. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Galina Grigorijeva, jonka kanssa hän sai tyttären. Liitto päättyi eroon. Toisen avioliiton hän solmi 1987 Jekaterina Kubrovskajan kanssa, ja he saivat kaksi tytärtä.[4] Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Denisov joutui vakavaan auto-onnettomuuteen Moskovassa, eikä hän sukulaisten mukaan toipunut siitä koskaan täysin.[2] Hänen terveytensä oli varsin huono, ja viimeisiksi vuosikseen hän siirtyi asumaan tuoreen perheensä kanssa Pariisiin, missä ranskalaiset tukivat taloudellisesti hänen kalliita lääketieteellisiä hoitojaan.[5] Hän kuoli pariisilaisessa sairaalassa 24. marraskuuta 1996.[2]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Ahon mukaan Denisovin alkuaikojen tuotannossa 1950-luvulla näkyy varsinkin Dmitri Šostakovitšin, Igor Stravinskyn sekä Béla Bartókin vaikutteita.[1] Jo alkuajoista lähtien Denisovin tuotanto heijastelee myös hänen elinikäistä kiinnostustaan venäläiseen kansanperinteeseen ja -musiikkiin.[3] Yleensä Denisovin tuotantoon sisältyy hienosyistä rytmiikkaa, jonka liikaa selväpiirteisyyttä hän pyrki vieläpä usein hämärtämään polyrytmiikalla, polyproportionaalisuudella tai aleatorisuudella.[1]

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliseen suosioon Denisov nousi 1960-luvulla.[2] Hän oli kiinnostunut Neuvostoliiton ulkopuolisesta nykymusiikista 1950-luvun lopulla. Hänen pääasialliset innoituksensa lähteet tulivat olemaan ranskalainen nykymusiikki, Toinen Wienin koulukunta sekä Boulezin ja Karlheinz Stockhausenin sodanjälkeinen avantgardismi.[5] Hän perehtyi 1960-luvun alussa perusteellisesti 1900-luvun suuriin moderneihin säveltäjiin kuten Stravinskyyn, Arnold Schönbergiin, Anton Weberniin, Alban Bergiin, Luigi Nonoon, Stockhauseniin, Witold Lutosławskiiin ja Bartókiin. Tutkimustyön tuloksena Denisov sai runsaasti vaikutteita omaan tuotantoonsa.[3]

Hän alkoi kokeilla dodekafonian antamia mahdollisuuksia sekä sarjallisuutta. Hän pyrki saavuttamaan sävellystekniikan, jossa tiukat ja pysyvät rakenteet toimisivat jatkuvasti muuttuvien mobiilien sävelrakenteiden kanssa vuorovaikutuksessa. Ensimmäinen tällainen pysyviä ja muuttuvia rakenteita yhdistelevä teos oli Leningradissa kantaesitetty[3] laulusarja Le Soleil des Incas (Inkojen aurinko, 1964; sopraanolle ja 11 instrumentalistille). Teoksesta tuli Denisovin kansainvälinen läpimurto[1], jota lännessä jo pian esittivät muun muassa Bruno Maderna sekä Pierre Boulez.[3]

Ahon mukaan Denisovin kansanrunoihin pohjautuva teos Valituslauluja (1966) luo omintakeista synteesiä ”jälkiweberniläisestä melodisesta kielestä ja folkloristisesta rituaalisuudesta”. Samoihin aikoihin Denisov kehitteli myös musiikillisen materiaalin muodonmuutostekniikkaa teoksessa Crescendo e diminuendo (1965) sekä konstruktiivisten ja destruktiivisten musikaalisten elementtien vuorovaikutusta teoksessa Ode (1968; klarinetille, pianolle ja lyömäsoittimille). Monityylisyyttä Denisovin tuotannossa edustaa Bertolt Brechtin teksteihin tuotettu teos Fünf Geschichten fom Herrn Keuner (1966; tenorille ja 7 soittimelle) sekä Silhouèttes (1969; huilu, piano ja lyömäsoittimet).[1]

Denisovin kamarimusiikin huipputeoksia 1960-luvulta ovat Romantische musik (1969) sekä jousitrio (1969), joissa hän käytti satsiteknisiä ja sointivärillisiä kontrasteja musiikillisen dramaturgian pohjalla.[1]

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Denisovin tuotannossa alkoi uusi vaihe 1970-luvulla, jolloin hän tuotti myös keskeisimpiin teoksiinsa kuuluvan soitinkonserttojen sarjan.[1] Hän alkoi käyttää myös muita tekniikoita kuin dodekafonista 12-säveljärjestelmää, esimerkiksi aleatorisia tekniikoita, elektronista musiikkia, uusia soittotekniikoita ja mikrointervalleja.[3]

Uuden vaiheen aloitti orkesteriteos Peinture (Maalaus, 1970). Vuoden 1972 sellokonsertto kiinnitti huomiota ulkokohtaisten virtuoosieleiden poissaolon vuoksi, ja se rakentui laajalti ¼-sävelaskelmelodiikalle. Vuoden 1975 voimakasilmeisen pianokonserton keskimmäistä osaa pidetään Denisovin tuotannon eräänä hienoimmista hitaista musiikkiteoksista. Herkkää ja hiljaisten nyanssien hallitsemaa tyylisuuntaa sellokonserton jälkeen jatkoivat Aurèle Nicolet'lle omistettu huilukonsertto (1975) ja viulukonsertto (1977). Samaa tyylisuuntaa edusti myös vuoden 1975 teos Aquarelle 24 jousisoittimelle. Denisovin tärkeisiin teoksiin kuuluu myös vuoden 1979 kaksoiskonsertto oboelle ja orkesterille.[1] Denisov sävelsi 1970-luvulla musiikkia myös suositun moskovalaisen Taganka-teatterin näytelmiin.[2]

Monet konsertoista oli sävelletty erityisesti länsimaisille esittäjille, joihin kuuluivat saksofonisti Jean-Marie Londeix, oboisti Heinz Hollinger, klarinetisti Eduard Brunner ja huilisti Aurèle Nicolet. Latvialainen viulisti Gidon Kremer oli eräs harvoista neuvostotaiteilijoista, joka esitti Denisovin musiikkia. Hän jopa kantaesitti Denisovin viulukonserton Milanossa Neuvostoliiton sijasta.[3]

1980- ja 1990-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun alussa Denisov jatkoi soitinkonserttojensa sarjaa Partita-konsertolla viululle ja orkesterille (1981) sekä konsertolla fagotille, sellolle ja orkesterille (1982).[1] Hänen myöhempi tuotantonsa 1980-luvulta alkaen oli vähemmän järjestelmällistä ja muodollisesti vapaampaa. Denisov yhdisteli vapaasti erilaisia tekniikoita, ja venäläinen kansanmusiikki tuli näkyvämmin takaisin hänen teoksiinsa, tosin usein heterofonisina kudoksina.[3]

Denisovin pääteoksia ovat Francisco Tanzerin liturgisiin teksteihin tehty[1] ja Hampurissa kantaesitetty Requiem (1980)[2] sekä Boris Vianin librettoon sävelletty ooppera L’Écume des jours (Päivien kuohu, 1986). Oopperan kantaesitys oli Pariisissa, ja sen monityyliseen kokoonpanoon kuului myös viihdeorkesteri. Baletti Confession (1984) perustuu Alfred de Musset’n romaaniin Vuosisadan lapsen tunnustus. Myös Moskovassa vuonna 1988 kantaesitetty sinfonia kuuluu Denisovin tärkeimpiin teoksiin.[1]

Loppuaikoinaan 1990-luvulla Denisov kehitteli metafyysisiä, jopa uskonnollisia teemoja.[7] Uskonnollisten tuntemusten heräämisen myötä Denisov kirjoitti teokset Histoire de la vie et de la mort de Notre Seigneur Jésus Christ (1992)[5][4] ja Morgentraum (1993).[7] Huonosta terveydentilastaan huolimatta hän jatkoi säveltämistä loppuun saakka, ja Symphony No. 2 valmistui vain joitakin kuukausia ennen hänen kuolemaansa.[5]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edison Denisov: Udarnye instrumenty v sovremennom orkestre (Lyömäsoittimet orkesterissa). Moskova: Vses. izd-vo "Sov. kompozitor", 1982. WorldCat. (venäjäksi)[1]

Denisov julkaisi sävellystyönsä ohella myös lukuisia esseitä ja artikkeleita nykymusiikin ja sävellystyön ongelmista.[1]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevi Ahon mukaan Denisovia pidetään eräänä ensimmäisistä säveltäjistä, jotka toivat Neuvostoliittoon 1960-luvulla Länsi-Euroopassa kehitettyjä sävellystekniikoita ja kykenivät kehittämään niitä edelleen taiteellisesti merkityksellisellä tavalla.[1] Häntä pidetään laajalti eräänä tärkeimmistä Šostakovitšin ajan jälkeisen säveltäjäsukupolven johtajista Venäjällä. Häntä on kuvailtu myös elintärkeäksi linkiksi venäläisten ja eurooppalaisten säveltäjien välillä: Hän oli yhteydessä muun muassa Bouleziin, Stockhauseniin ja Nonoon jo 1950-luvulta lähtien.[7]

Denisovin musiikkia esitetään edelleen laajalti maailman huippuorkesterien, kamariorkesterien ja soolotaiteilijoiden repertuaareissa. Denisovia säännöllisesti ohjelmistoihinsa sisällyttäneisiin kapellimestareihin kuuluvat muun muassa Leonard Bernstein, Charles Dutoit, Daniel Barenboim, Neeme Järvi, Pierre Boulez ja Gennadi Roždestvenski. Hänen musiikkiaan löytyy lukuisilta kansainvälisiltä levymerkeiltä, kuten Columbia Recordsilta, BIS Recordsilta ja Melodijalta sekä monilta kansainvälisiltä nuottikustantajilta.[7]

Sävellystyönsä ohella Denisov muistetaan Venäjällä tärkeänä pedagogina, niin Moskovan konservatoriosta kuin yksityisestikin. Hän opetti myös Pariisin IRCAMissa ja toimi Moskovan nykymusiikkijärjestön johtajana vuodesta 1990 aina kuolemaansa saakka.[7] Järjestön johtajan roolissa Denisov teki merkittävää kulissien takaista työtä Stalinin hallinnon aikana hävinneiden säveltäjien elämäntöiden rehabilitoimiseksi. Hän käynnisti ohjelman, jossa tutkittiin, toimitettiin, orkestroitiin, jopa viimeisteltiin, esitettiin, levytettiin ja julkaistiin unohdettujen neuvostosäveltäjien sukupolven musiikkia.[4]

Palkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yuri Khopolov, Valeria Tsenova: Edison Denisov. Chur: Harwood Academic Publishers, 1995. ISBN 3-7186-5425-3. (englanniksi)
  • Ekaterina Kouprosvskaia-Bruggeman: Edison Denisov, compositeur de la lumière. Pariisi: Publication Cdmc, 2011. ISBN 978-2-916738-05-5. (ranskaksi)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Suuri Musiikkitietosanakirja C-Ha, s. 73-74. kirj. Kalevi Aho. Keuruu: Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-4726-4.
  2. a b c d e f g h i j Edison Denisov, 67, Avant-Garde Composer New York Times. 26.11.1996. New York: New York Times. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o Joseph Stephenson: Edison Vassilievich Denisov (1929-1996); RUS All Music Guide. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  4. a b c d e Susan Bradshaw: Edison Denisov, composer The Independent. 27.11.1996. Viitattu 21.1.2012.
  5. a b c d e f Edison Denisov. Biography www.boosey.com. 2012. Boosey & Hawkes. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  6. Allan Koznin: Tikhon Khrennikov, Prolific Soviet Composer, Dies at 94 The New York Times. 15.8.2007. New York: New York Times. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  7. a b c d e f g h Edison Denisov www.classicalarchives.com. 2008. Classical Archives LLC. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)