Earl Hines

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Earl Hines
Earl Hines (vas.) 1940-luvulla
Earl Hines (vas.) 1940-luvulla
Syntynyt 28. joulukuuta 1903
Kuollut 22. huhtikuuta 1983 (79 vuotta)
Kotipaikka Duquesne, Pennsylvania, Yhdysvallat
Aktiivisena 19221983
Tyylilajit jazz
Soittimet piano

Earl Kenneth ”Fatha” Hines (28. joulukuuta 190322. huhtikuuta 1983) oli yhdysvaltalainen jazzpianisti. Hän löi itsensä läpi Louis Armstrongin ja Jimmie Noonen yhtyeissä 1920-luvulla ja johti omaa yhtyettään vuodesta 1928 lähtien. Hinesin yhtyeessä soittivat 1940-luvulla muun muassa Billy Eckstine, Sarah Vaughan, Charlie Parker, Dizzy Gillespie ja Wardell Gray.[1]

Hines oli yksi ensimmäisistä suurista jazzpianosolisteista ja tunnettu ”trumpettimaisista” sooloistaan, joissa oikea käsi soitti melodian kahdessa oktaavissa.[2][3][4] Häntä on kutsuttu ”ensimmäiseksi moderniksi jazzpianistiksi”,[5][6] ja hänen tyylinsä antoi vaikutteita joukolle myöhempiä pianisteja, mukaan lukien Teddy Wilson, Jess Stacy, Joe Sullivan ja Nat King Cole.[5]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hines syntyi vuonna vuonna 1903 Duquesnessa, Pennsylvaniassa, lähellä Pittsburghia. Hänen isänsä soitti kornettia, ja äiti oli urkuri.[3] Earl sai ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin hyvin nuorella iällä, kun hänen isänsä opetti häntä soittamaan trumpettia. Myöhemmin hän otti instrumentikseen pianon, johon sai opetusta äidiltään. Teini-ikäisenä hän opiskeli klassista musiikkia Pittsburghissa.[7]

Hinesin ura ammattimuusikkona alkoi vuonna 1922 Lois Deppen yhtyeessä. Kokoonpano soitti eri puolilla Länsi-Virginiaa, Ohiota ja New Yorkia, ja vuonna 1923 he matkustivat Richmondiin, Indianaan, jossa he nauhoittivat Gennett Records -levy-yhtiölle. Tämä oli Hinesin uran ensimmäinen levytyssessio.[3]

Vuonna 1925 Hines muutti Chicagoon, jonne monet neworleansilaiset jazzmuusikot kuten Jelly Roll Morton ja King Oliver olivat muuttaneet työn perässä.[7] Kaupungissa ollessaan hän ystävystyi trumpetinsoittaja Louis Armstrongin kanssa, ja liittyi vuonna 1927 tämän trioon, jossa soitti myös rumpali Zutty Singleton. Trio hajosi jo samana vuonna, ja Hines soitti vähän aikaa Jimmie Noonen yhtyeessä. Vuonna 1928 Armstrong otti uudelleen yhteyttä Hinesiin, ja kutsui tämän nauhoittamaan Hot Five ja Hot Seven -kokoonpanojensa kanssa. Nämä nauhoitukset nostivat Hinesin nuoresta kyvyksi kuuluisuudeksi, jonka soittotyyliä matkittiin. Nauhoitettuja kappaleita olivat muun muassa ”West End Blues”, ”Fireworks”, ”Basin Street Blues” ja Hinesin säveltämä ”A Monday Date”.[3]

Hines muodosti oman big bandinsä ja sai paikan Grand Terrace Cafén vakioyhtyeenä. Pesti kesti seuraavat 12 vuotta, ja tänä aikana yhtyeen kokoonpanossa soittivat muun muassa trumpetisti-laulaja Walter Fuller, trumpetisti ja viulisti Ray Nance, pasuunansoittaja Trummy Young sekä saksofonisti Budd Johnson.[5] Kahvila oli gangsteripäällikkö Al Caponen hallinnassa,[3] ja rumpali Jo Jones on myöhemmin sanonut Hinesin joutuneen soittamaan ”veitsi kurkulla ja ase selkäänsä vasten” koko Chicagon-pestinsä ajan.[1] Vuonna 1940 alipalkatuksi itsensä tuntenut Hines otti lopputilin Grand Terracesta.[3]

Hinesin yhtyeeseen liittyi vuonna 1940 laulaja Billy Eckstine. Sekä Hines että Eckstine olivat tuohon aikaan tähtiä, ja heidän konserttinsa houkuttelivat paikalle suuria yleisömääriä.[2] Mukaan liittyivät vuonna 1943 saksofonisti Charlie Parker, trumpetisti Dizzy Gillespie ja laulaja Sarah Vaughan. Tätä kokoonpanoa pidetään ensimmäisenä bebop-orkesterina. Yhtyeen soitosta tältä ajalta ei ole nauhoitteita, koska samalle ajalle osui muusikoiden nauhoitusslakko. Lakon loputtua sekä Parker, Gillespie että Vaughan olivat lähteneet omille teilleen, mutta tähtisaksofonisti Wardell Gray jäi Hinesin yhtyeeseen vuoteen 1946 asti.[5] Vuonna 1948 Hines joutui hajottamaan yhtyeensä taloudellisten vaikeuksien takia, ja Louis Armstrong kutsui vanhan ystävänsä All Stars -yhtyeeseensä, jossa tämä soitti kolme vuotta.[5]

Vuonna 1951 Hines perusti dixieland-yhtyeen, joka toimi ensin Los Angelesissa ja myöhemmin San Franciscossa. Yhtyeessä soittivat 1950-luvulla muun muassa Muggsy Spanier, Jimmy Archey ja Darnell Howard. Hinesin suosio oli kuitenkin 1960-lukuun mennessä hiipunut pahasti. Vuonna 1964 hän löysi uudelleen tiensä jazzin valtavirtaan järjestämällä comebackin New Yorkissa. Kriitikot kehuivat jo lähes unohtuneen pianistin eloisuutta ja luovuutta. Tätä uutta suosiota kesti hänen uransa loppuun asti. Hän nauhoitti kvartettinsa kanssa ja teki kiertueita eri puolella maailmaa. Kuollessaan vuonna 1983 Hines oli edelleen tunnettu ja arvostettu jazzartisti.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Earl Hines Down Beat. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)
  2. a b Radio 3 Jazz Profiles - Earl Hines BBC. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f Earl Hines All About Jazz. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)
  4. Henry Martin ja Keith Waters: Essential Jazz: The First 100 Years, s. 117–119. Cengage Learning, 2009. ISBN 0495505250. (englanniksi)
  5. a b c d e f Scott Yanow: Earl Hines Biography Allmusic. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)
  6. Earl "Fatha" Hines Red Hot Jazz Archive. Viitattu 5. huhtikuuta 2010. (englanniksi)
  7. a b Jared Pauley: Hines, Earl "Fatha" (Kenneth) Jazz.com. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)