Diplomatiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Diplomatiikka (kreik. δίπλωμα ransk. díplôma, passeport, kahtia taitettu paperi) on virallisten asiakirjojen, erilaisten diplomien ja muiden rakenteeltaan vakiintuneiden dokumenttien tutkimiseen erikoistunut historiallis-filologinen tutkimusala tai -menetelmä. Diplomatiikka on kiinnostunut näiden asiakirjojen luokittelusta, niin lähdearvosta, niiden iästä ja niiden autenttisuudesta. Diplomatiikka on yksi historiantutkimuksen aputieteistä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diplomatiikan historian ylettyy aina 1400-luvulle saakka. Tuolloin ryhdyttiin kriittisesti tutkimaan keskiaikaisia luostareiden ja piispojen arkistoja. Nuo arkistot olivat täynnä erilaisia alkuperältään hyvinkin epäilyttäviä dokumentteja ja asiakirjoja. Jesuiitta Daniel Van Papenbroeck oli esittänyt voimakasta kritiikkiä asian suhteen ja vastauksena tähän kritiikkiin benediktiiniläismunkki Saint-Maurin luostarista, Jean Mabillon kirjoitti kuusi osaa käsittävän teoksensa De re diplomatica vuonna 1681. Kirjaa pidetään modernin diplomatikan tutkimuksen. Siinä käsitellään eritoten mm. merovingiajan dokumentteja, jotka ovat peräisin Saint Denisin luostarista Pariisista. Van Papenbroeck oli kyseenalaistanut näiden autenttisuuden.

1600- ja 1700-luvuilla diplomatiikan tutkimus keskittyi kirkollisiin instituutioihin. Asiakirjojen autenttisuuden selvittämisellä oli näille käytännöllistä merkitystä esimerkiksi omaisuusvaatimusten tukemiseksi. 1800-luvulla diplomatiikan tutkimus erkaantui sekularisaation myötä kirkollisesta taustasta. Nyt diplomatiikan tutkimus keskittyi maallisiin instituutioihin, joita perustettiin selvittämään kansallisen historian varhaisvaiheita. Keskeinen varhaisvaiheen tutkimuskeskus oli edelleen toiminnassa oleva École des Chartes Pariisissa.

Tutkimuksen kohde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykydiplomatiikka on näköaloiltaan huomattavasti laajempaa kuin perinteinen asiakirjojen autenttisuuden selvittämiseen keskittynyt diplomatiikka. Nyt diplomatiikan kysymyksenasettelut voivat olle yhtä hyvin oikeus- kuin kulttuurhistoriallisiakin.

Diplomatiikan kolme keskeistä periaatetta ovat kuitenkin pysyneet samoina. Ne ovat:

  • On tutkittava materiaalia, jolle asiakirja tai dokumentti on kirjoitettu,
  • Samoin on selvitettävä palografiset piirteet
  • Asiakirjan kielelliset piirteet, erityisesti käytetyt kaavamaiset ilmaisut tulee analysoida.


Tunnettuja tapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • George Tessier, Diplomatique, Raison être de la diplomatique, in Charles Samaran, L’Histoire et se méthodes, Paris 1981, pp.633-676.

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harry Bresslau, Handbuch der Urkundenlehre für Deutschland und Italien, I-II, 2. Aufl. Leipzig u. a. 1911 - 1960 (ND Berlin 1968-1969).
  • Arthur Giry, Manuel de diplomatique : diplômes et chartes. Chronologie technique, éléments critiques et parties constitutives de la teneur des chartes, les chancelleries. Les actes privés, Hachette, 1894, (uusintapainos Genève, 1975).
  • Olivier Guyotjeannin, Jacques Pycke, Benoît-Michel Tock, La diplomatique, Brepols, sarjassa L'atelier du médiéviste, n° 2, 1993.
  • Leo Santifaller, Urkundenforschung. Methoden, Ziele, Ergebnisse, 4. p., Wien yms. 1986 (Böhlau Studienbücher).
  • Georges Tessier, La Diplomatique, PUF, sarjassa Que sais-je ?, n° 536, 1952.
  • Thomas Vogtherr, Urkunden und Akten, teoksessa Aufriss der historischen Wissenschaften. Bd. 4: Quellen. Stuttgart 2002, s. 146-167.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]