Digitaalinen elokuva

Digitaalisen elokuvan yleisimmät resoluutiot

Digitaalinen elokuva on digitaalisesti valmistettu tai esitetty elokuva. Lähes kaikki nykyaikaiset videokamerat ovat digitaalisesti toimivia, ja ne siis tallentavat kuvan digitaalisesti joko nauhalle tai kiintolevylle. Televisio- ja kotikäyttöön tarkoitettujen kuvausvälineiden digitalisoituminen tapahtui 1990-luvun aikana, ja analogisesti toimivat kuvauslaitteistot poistuivat käytöstä. Digitaalinen elokuvateatteri eroaa teräväpiirtotelevisiosta eikä käytä teräväpiirtovideon standardeja, kuvasuhteita, tai kehysnopeuksia. Digitaalisessa elokuvaformaatissa, resoluutiot esitetään horisontaalisen pikseliluvun mukaan, useimmiten 2K (2048×1080 tai 2.2 megapikseliä) tai 4K (4096×2160 tai 8.8 megapikseliä).

Historia

Digitaalista 2K-korkearesoluutiomateriaalia on toistettu jo 20 vuoden ajan.^lähde? Varhaiset RAID-asemat kykenivät toistamaan vain muutaman minuutin pätkiä kerrallaan. Muistin ja siirtoväylien kehittyminen mahdollisti täyspitkien elokuvien toistamisen digitaalisia mediapalvelimia käyttäen. Digitaalisen elokuvan kehitystä rajoitti elokuvan siirtoon käytettävä tapa, sillä vasta 2000 luvulla kehitettiin riittävän siirrettäviä kiintolevyjä, joille mahtuu kokonainen täyspitkä elokuva.

Standardien kehittyminen

The Society of Motion Picture and Television Engineers aloitti vuonna 2000 standardien kehittämisen digitaalista elokuvalevitystä ja esittämistä varten. Jo tässä vaiheessa oli selvää että teräväpiirtotelevisio ei kykenisi tarjoamaan riittävää teknologista perustaa digitaaliselle elokuvalle. Digital Cinema Initiatives (DCI) muodostettiin maaliskuussa 2002 monien elokuvastudioiden yhteistyönä. Mukana olivat (Disney, Fox, MGM, Paramount, Sony Pictures Entertainment, Universal ja Warner Bros. Studios) DCI:n tehtävänä oli kehittää standardi digitaalisten elokuvien esittämiselle ja samalla myös levittämiselle. Huhtikuussa 2004, yhteistyössä American Society of Cinematographers:in kanssa, DCI kehitti standardien arviointimateriaalin (the ASC/DCI StEM materiaali) 2K- ja 4K-tekniikoiden toiston pakkaustekniikoiden testaamiseen. DCI julkaisi spesifikaationsa vuonna 2005.

Tekniikka

Vastatakseen tai ylittääkseen katsojien aikaisempaa elokuvakokemusta digitaalisen elokuvateatterin tulee kyetä laadukkaaseen ääneen ja kuvaan. Elokuvateatterit varustetaan videopalvelimella joka ohjaa elokuvaesitystä ja joissain tilanteissa sisältää myös kiintolevytilan elokuvia ja trailereita varten. Elokuvastudiot haluavat suojata eli kryptata elokuvansa turvallisella toimittamisella, esittämisellä ja esityskertojen rekisteröimisellä levitysyhtiöille. Yleisimmin digielokuvalaitteisto koostuu mediapalvelimesta, digitaaliprojektorista ja ääniprosessorista. Elokuvat toimitetaan teattereihin siirrettävillä kiintolevyillä, yhden elokuvan tiedostokoko vaihtelee 80 gigabitistä 200 gigabittiin. Elokuvien tiedostomuoto on DCI:n standardisoima DCP (Digital Cinema Package). Elokuva itsessään on JPEG2000-formaatilla pakattuja valokuvia, jotka palvelin esittää yhtenäisenä elokuvana nykyisen standardin mukaisesti 24 kuvaa sekunnissa.

Elokuvateatterit

Teatterielokuvan kuvaamisessa on filmi ollut johtava ja lyömätön työväline aina elokuvan keksimisestä saakka. Elokuvateatterin iso valkokangas vaatii kuvalta suurta erottelukykyä, johon perinteiset televisio- ja videoformaatit eivät riitä. Kun digitaalisen PAL-videon resoluutio on 720x576 pikseliä, niin elokuvatulosteissa vaadittava kuvakoko on vähintään 2K; kyseinen termi käsittää monia resoluutioita riippuen kuvasuhteesta. Esimerkiksi kuvasuhteella 1,85:1 käytetään resoluutiota 1998x1080, kuvasuhteella 2,39:1 2048x858 ja niin edelleen. Tarkempi kuva vaatii digitaaliselta elokuvaprojektorilta huomattavasti suurempaa tehoa, jotta se pystyisi piirtämään kuvan laadukkaana valkokankaalle.

Tulevaisuus

Digitaalisen elokuvatekniikan seuraavana virstanpylväänä pidetään kuvataajuuden nostoa nykyisestä 24 ruudusta sekunnissa 48 tai 60 ruutuun sekunnissa.

Kamerat

• 
  Red One -kamera
• 
  Arri Alexa Plus 4:3

Aiheesta muualla

• Bagh, Peter von: ”Ranskassa palataan jo digistä filmiin”, Serge Toubianan haastattelu, Filmihullu 5/2013.
• Kalle Kinnunen: Finnkinon ajama virtual print fee on elokuvalevittämisen uusi painajainen Suomessa (Arkistoitu – Internet Archive). Suomenkuvalehti.fi 25.1.2011.
• Digitaalisuus-teemanumero, Filmihullu 2/2011.